tag:blogger.com,1999:blog-33549966509214753592024-03-13T07:01:02.767+02:00Mitä silmät ei nää...Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.comBlogger40125tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-77689525988499264922014-10-11T10:34:00.002+03:002014-10-11T10:34:56.877+03:00Lauantaiaamun mietteitäOlipas mielenkiintoista lukea tuo edellinen postaus. Nuo uudet alut, joiden tunsin olevan lähellä viimeksi, ovat nyt selkiytyneet, nyt tiedän, mistä on kyse, ja ne on todellakin uusia, isoja, ihania juttuja! Kumpikin liittyy työhön, toinen vieläpä vahvasti kirjoittamiseen, mitä viimeksi pohdiskelin :) Toinen(kin) on niin iso projekti, että kouriintuntuvaa konkretiaa on luvassa vasta parin vuoden päästä, mutta toteutus on kuitenkin jo alkanut.<br />
<br />
Mutta nuo alut eivät olleet tänä aamuna se aihe, josta tunsin tarvetta kirjoittaa. Vaan tällä kertaa tarve heräsi Lapin Kansaa lukiessa. Olen jo aiemmin huomannut liikuttuvani usein uutisten ääressä, eteenkin näin viikonloppuisin, kun on aikaa keskittyä lukemaan rauhassa.Olen ottanut tavaksi nousta joka aamu klo 6.30. joogaamaan ja kun muu perhe jatkaa uniaan niin mulla on aikaa ajatella.Tänä aamuna liikutuksen ja pohdinnan nostattivat uutiset Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta Kailash Satyarthista, joka työskentelee lapsityövoiman vähentämisen puolesta sekä nuoresta rovaniemeläisestä Habi Yawarista, joka matkusti käymään juurilleen Afganistanin Kabuliin.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://4.bp.blogspot.com/-N_1zXKxfzDQ/VDjRzGRN4hI/AAAAAAAAAh0/Wnkd59LR9SA/s1600/IMG_5447.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://4.bp.blogspot.com/-N_1zXKxfzDQ/VDjRzGRN4hI/AAAAAAAAAh0/Wnkd59LR9SA/s1600/IMG_5447.JPG" height="250" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://2.bp.blogspot.com/-yR2PnTeCoVk/VDjR_GGI-2I/AAAAAAAAAh8/o08E9Uo0X10/s1600/IMG_5448.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://2.bp.blogspot.com/-yR2PnTeCoVk/VDjR_GGI-2I/AAAAAAAAAh8/o08E9Uo0X10/s1600/IMG_5448.JPG" height="213" width="320" /></a></div>
<br />
Kumpikin näistä artikkeleista aiheutti valtavan kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteen omasta elämäntilanteesta johtuen. Vaikka poliitikot mitä väittäisivät niin minä olen edelleen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen ja ylipäänsä länsimaihin! Maailman lapsista 10% eli 168 miljoona lasta käy töissä joka päivä, niistä puolet vaarallisiksi luokitelluissa tehtävissä: kaivoksissa, kemikaaleja käyttävässä tekstiiliteollisuudessa, orjina kotitalouksissa. Minä onnekas saan pitää lapset kotonani, laittaa heidät aamuisin kouluun ja päiväkotiin, harrastaa ja oleskella heidän kanssaan iltaisin ja viikonloppuisin, peitellä halauksin ja suukoin illalla vuoteisiin! Täysin itsestään selviä asioita meidän kulttuurissa, ja silti mielettömän suuria ilon aiheita, kun vain pysähtyy miettimään. Miksi arjen kiire ja paineet vievät minut pois niistä hetkistä, joissa onni todella on? Miksi harhaudun pitämään elämäntasoani itsestään selvänä ja haluan aina vain lisää, kun kaikki on lopulta täydellisen hyvin?<br />
<br />
Lapsityövoiman käytöstä kertovan jutun yhteydessä kerrottiin myös pakistanilaisesta Malala Yousafzaista, joka tuli Taleban-miehen ampumaksi blogikirjoitustensa vuoksi. Hän onneksi toipui ja tekee nyt työtä naisten aseman parantamiseksi maailmassa. Minä, suomalainen nainen, olen täysin vapaa kirjoittamaan täällä blogissani mitä tahansa. Saan vapaasti liikkua missä haluan ja tarpeen tullen pääsen sairaalaan, kouluun, kauppaan, mihin vain. Suomalaisia naisia on erilaisissa johtotehtävissä, yrityksissä toimitusjohtajina, politiikassa, virkahenkilöinä. Meitä ei uhkaa väkivalta ja terroriteot jokapäiväisessä elämässämme. Silti toisinaan tuhlaamme valtavasti energiaamme "lasikattojen murtamiseen" ja palkkaerojen tasaamiseen. Eikä pidä käsittää väärin, olen tietysti sitä mieltä, että tasa-arvon kuuluu toteutua kaikkien välillä: sukupuolten, rotujen, ikäluokkien jne. Tarkoitan vain, että välillä on hyvä keskittää huomionsa siihen, miten hyvällä mallilla asiat jo ovat! Miten paljon olemme jo saaneet aikaan. Kuinka paljon paremmin asiat meillä on verrattuna moneen muuhun maailmankolkkaan. En todellakaan tarkoita, että pitää olla kiitollinen ja tyytyä, vaan on hyvä olla kiitollinen ja jatkaa työtä mm. tasa-arvon puolesta tuossa kiitollisuuden energiassa!<br />
<br />
Toinen lehtiartikkeli kertoi 22-vuotiaasta afgaanitaustaisesta Habi Yawarista. Hän oli 4-vuotias, kun talebanit valtasivat Kabulin kaupungin Afganistanissa. Hänen pari vuotta vanhempi veljensä kuoli kesken torireissun raketti-iskussa ja hänen isänsä vain katosi. Suora lainaus artikkelista: "Äiti pakeni neljän lapsensa kanssa Pakistanin kautta Iraniin, missä perhe eli kahdeksan pitkää vuotta henkipattona vailla työtä ja oikeuksia". Tässä kohdassa tuli itku. 8 Vuotta!! Mitä jos minun lapsistani toinen kuolisi pommitukseen ja toinen joutusi kasvamaan lapsuutensa jossain vailla mitään oikeuksia. En voi edes kuvitella. Muistan hyvin, millaista oma elämäni oli vuosina 1996- 2004. Kirjoitin ylioppilaaksi, lähdin vuodeksi Norjaan ja sieltä Helsinkiin. Olin töissä, mulla oli kiva koti ja paljon kavereita. Oli myös kipeää kasvua, toisinaan ahdistusta, ja luulin, että ne oli tosi raskaita vuosia. Tässä kun istun ja mietin niin totean, että ei ne olleet raskaita. Ne olivat elämää. Onnekasta elämää. Samaan aikaan toisaalla elettiin oikeasti raskasta aikaa.<br />
<br />
Habi Yawari kertoo jutussa matkastaan Kabuliin. Kaupunki oli hajalle pommitettu, joka puolella rampautuneita kerjäläisiä, toisinaan kuului räjähdyksen ääniä ja koko ajan oli oltava varuillaan. Sänkynä oli matto, sähköt usein poikki ja muutoinkin elämä oli kuin kivikaudelta. Ja silti ihmiset olivat anteliaita ja elämänmyönteisiä hymy huulillaan. Karuimmissakin olosuhteissa ihmiset uskovat elämään ja parempaan huomiseen. Miksi me emme täällä yltäkylläisyydessä usko? Miksi me olemme koko ajan kiireisiä ja väsyneitä, vailla lisää rahaa ja materiaa? Onko elintasomme kääntynyt itseämme vastaan? Olemmeko unohtaneet, miten elämästä nautitaan sellaisenaan, ilman shoppailua, hyvää ruokaa tai tv-realitya? Emmekö muista, mikä onni on, että meillä on turvalliset, lämpimät kodit, perheet ja ystävät ympärillämme ja mahdollisuus pitää huolta terveydestämme hyvällä ravinnolla ja liikunnalla?<br />
<br />
Niin. Todella paljosta saan olla kiitollinen. Tänäänkin. Miten onnekas olen, kun mulla on varaa tilata Lapin Kansaa, joka tämän ajatusryöpyn laittoi alulle. Ja kun sain nautiskella sitä lukiessa paprika-chilijuusto-munakasta ja vaniljalla maustettua kahvia. Ja kun lämpimässä kodissani sain sytyttää muutaman kynttilänkin lauantaiaamun tunnelmointiin. Kun mulla on tosi hyvä kamera, jolla sain kuvat tähän postaukseen, ja tietokone nettiyhteydellä, jolla sain tämän tekstin tehtyä. Voisin luetella näitä kiitollisuuden aiheita tähän kymmenittäin, sillä niitä todellakin riittää... Olen todella onnellinen.<br />
<br />
Tietysti heräsi myös kysymys, mitä voisin tehdä, jotta asiat maailmassa olisi paremmin. Ajattelen niin, ettemme me täällä saa työntää päätä pensaaseen ja kuvitella, että maailman ongelmat katoaa. Ajattelen toki myös niin, etten voi ottaa maailman murehita jokapäiväiseksi taakakseni, koska siten murennan oman onnellisuuteni ja stressaannut kuoliaaksi. Mietiskelin keinoja, joilla toimia paremman maailman eteen. Päätin haastaa itseni tutkimaan tarkemmin hankkimieni tuotteiden alkuperää. Lapsityövoimaa on vaikea tunnistaa, se osataan piilottaa taitavasti, mutta jätän tästä lähtien ostamatta ne tuotteet, joiden alkuperää epäilen. Jos vaate maksaa 5 euroa niin epäilyksen kuuluu herätä kenellä tahansa. Sama pätee myös muihin tuotteisiin kuin vaatteisiin. Äärimmäisen halpa hinta ja valmistusmaana Intia, Kiina, Pakistan, Bangladesh jne. viittaa siihen, ettei tuotanto ole "puhdasta" Lapsityövoimaa voidaan vähentää sillä, että lasten vanhemmille maksetaan työstä asianmukainen palkka, mikä tietysti näkyy myös tuotteen hinnassa jossain määrin (vaikka tövoimakulu on esim. vaatteissa vain muutaman prosentin luokkaa). Lisäksi haastan itseni lahjoittamaan hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka toimivat lasten oikeuksien ja rauhan puolesta.<br />
<br />
Vaikka ajattelenkin niin, että meistä jokainen kohtaa elämässään ne haasteet, joita kuuluukin ja joista eniten oppii, se ei tarkoita minulle sitä, että voin olla piittaamatta muusta maailmasta. Koen, että me, jotka olemme tässä maailmassa hyväosaisia, voimme auttaa koko maailmaa voimaan paremmin. Kun vain sitoudumme pohtimaan elämää siitä näkökulmasta, että haluan auttaa mahdollisuuksien mukaan, niin niitä mahdollisuuksia kyllä eteemme tuodaan. Kaikki tämä ajatuskulku johdatti minut myös siihen, että tämän hetkinen työnikin edistää hyvinvointia koko maailmassa. Johdatan työkseni ihmisiä oman itsensä ja totuutensa äärelle, ja oman totuutensa löytänyt ihmisen haluaa hyvää kaikille muillekin, ei ainoastaan itselleen. Omassa voimassaan oleva ihminen ei tarvitse ylimääräistä mammonaa tai materiaa vaan osaa nauttia elämästä vähemmälläkin. Me kaikki olemme yhtä, meidän jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa kollektiiviseen hyvinvointiin koko planeetalla.<br />
<br />
Vielä yhden auttamiskeinon oivalsin. Voin lähettää Valoa, Rakkautta ja Parantavaa Energiaa mihin tahansa päin maailmaa. Pyysin jo enkeleitä auttamaan näitä maailman lapsia ja sodan keskellä kärsiviä. Sen aion jatkossakin tehdä joka päivä. Iiris Palosaari sanoi viime viikolla Henkisen kehityksen viikolla, että kun Irakin sota aikanaan puhkesi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat rukoilleet tilanteen laukeamisen puolesta, mutta liian harvat muistivat lähettää Valoa ja Rakkautta Saddam Husseinille. Aion muistaa tämän ja osaltani auttaa Valoa lisääntymään tässä maailmassa lähettäen Valoa ja Rakkautta niille, ketkä sitä eniten vaikuttaa tarvitsevan.<br />
<br />
Tällaisia "pieniä maailmanparannusmietteitä" lauantaiaamuna. Tänään aion olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja nauttia tästä (ja tulevista) päivästä joka hetki. Tee Sinäkin niin <3 <br />
<br />
<br />
<br />
<br />Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-10027936943577974212014-08-25T13:19:00.000+03:002014-08-25T13:19:05.460+03:00Uuden edessäMulle on viime viikkojen aikana kovasti tuotu viestiä kirjoittamisen tärkeydestä, joissain yhteyksissä jopa kirjan kirjoittamista on tarjottu, mutta ajattelen kuitenkin, että tämä blogin pitäminen käy kirjoittamisesta tällä erää... Joten tässä sitä ollaan. Paljon olisi tekemättömiä töitä, mutta nyt pitää ensin kirjoittaa :)<br />
<br />
Kuten otsikko kertoo, minun elämässä tuntuu jälleen olevan jonkinlainen uusi alku. Tosin nämä alut ovat usein sellaisia, ettei ne näy ulospäin vaan ne ovat sisäisiä alkuja ja muutoksia. Jotain on murtumassa minusta esiin, olen saavuttamassa jonkin uuden tason itsessäni, mutta en vielä tiedä mistä on kyse. Loppukesän aikana olen pohtinut työtilannettani paljon, ja tällä kertaa siitä näkökulmasta, että mikä kaikki yritykseni valikoimassa jatkaa ja mistä haluan ehkä sittenkin luopua. Ensimmäistä kertaa tunnen, että on tarve karsia jatkuvan kasvattamisen sijaan. Niinhän se kulkee luonnossakin, pieniä ja heiveröisiä alkuja nousee maasta, ajan kuluessa niistä vahvimmat selviytyy ja heikommat väistyy. Näin lienee tapahtumassa minun työssäkin.<br />
<br />
Pohtimisen aihe onkin se, että mitä minä ihan todella haluan tehdä. Tuntuu, että kaikkea! Mutta koska se ei ole mahdollista, on tehtävä valintoja. Tai kaikki on mahdollista, mutta pitkän päälle ei mielekästä. Ja tästä pohtimisesta tullaan oman itsen syvään tutkimiseen ja siitä uusiin alkuihin. On ihanaa löytää itsestään uusia puolia ja todeta joidenkin "tietojen" vanhentuneen. En enää olekaan sellainen kuin 5 vuotta sitten tiesin olevani. Minun ei tarvitsekaan täyttää kaikkia aiempia määritelmiäni vaan voin olla vapaasti, kuka haluan ja kasvaa koko ajan uudeksi.<br />
<br />
Yksi merkittävä uusi asia itsessäni on valtava tarve päästä luontoon. Yllättäen löysin itseni paikallisesta erätarvikekaupasta tietämättä oikein itsekään, miten sinne päädyin, ja siitä heräsi minussa uinunut kaipuu tunturille ja metsään. Tästäkin mulle on tuotu viestiä monin tavoin. Eräässä meedioistunnossakin puhuttiin luonnonhenkien kanssa keskustelemisesta ja siitä, miten tarpeellista minun olisi kulkea luonnossa. Aika ei kuitenkaan ole vielä ollut sopiva ennen tätä, mutta nyt se tuntuu olevan.<br />
<br />
Ja niinpä kävin viikonloppuna kahtena päivänä retkeilemässä. Ensin lasten kanssa ja sitten vain koira seurana. Luonnon hiljaisuus ja rauha on tyrmäävän upea. Vaikka lapset kiljuvat ja koiraparka huohotti niin kaiken taustalla oli syvä hiljaisuus. Välillä pysähdyimme lasten kanssa sitä kuuntelemaan, hekin olivat varsin vaikuttuneita! Tänään oma energia on selvästi erilainen kuin vielä viime viikolla. Olo on tasaisempi ja varmempi, voimaa tuntuu olevan enemmän. Maaenergian juurruttava vaikutus on selvä ja tunnen olevani entistä enemmän oikealla polulla jalat vahvasti maassa kiinni. Lisäksi tunnen, että jotain minussa on todellakin muuttumassa.En osaa sanoa, mitä se on, mutta tunnen muutoksen jo olevan tässä. Ja tiedän, että siellä tunturin laella tai metsälammen rannalla muutos etenee vahvan maadoittavan energian ja puhdistavan tuulen ansioista.Joten sinne janoan nyt takaisin ja niin usein kuin mahdollista. Tarvitsen tilaa tälle muutokselle ja uudelle energialle.<br />
<br />
Ja oikeastaan, tästähän koko elämässä on kyse: muutoksesta ja uudeksi kasvamisesta. Me kaikki muutumme koko ajan ja on energian hukkaa yrittää pitää kiinni vanhasta väkisin. Tarkoituksemme täällä on kuoria itsestämme uusia puolia esille uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että jäljellä on vain puhdas ydin, korkein minä, sielu tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Olen siis vahvasti sillä matkalla <3<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://1.bp.blogspot.com/-ijLu_HWzB7g/U_sL8-bxBPI/AAAAAAAAAgw/kS4oAFeiVg0/s1600/IMG_4509.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://1.bp.blogspot.com/-ijLu_HWzB7g/U_sL8-bxBPI/AAAAAAAAAgw/kS4oAFeiVg0/s1600/IMG_4509.JPG" height="213" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://2.bp.blogspot.com/-5FzKdYeFt6E/U_sL8-2qAlI/AAAAAAAAAgs/YbUAKKJHv4I/s1600/IMG_4518.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://2.bp.blogspot.com/-5FzKdYeFt6E/U_sL8-2qAlI/AAAAAAAAAgs/YbUAKKJHv4I/s1600/IMG_4518.JPG" height="320" width="218" /></a></div>
<br />
<div style="text-align: center;">
Tämä pöllö lennähteli päiden päällä eilisellä reissulla ja tänään nostin Atlantis-pakasta kortin, jonka kuvassa oli samanlainen pöllö. Kortin viesti kiteytettynä oli, että mysteeri odottaa ratkaisemistaan ja että olen saamassa uudelaista tietoa... aika hyvin osuu tähän hetkeen :)</div>
<div style="text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://4.bp.blogspot.com/-PuEGi7J5RTA/U_sMD-0_DdI/AAAAAAAAAg8/vUhWvFEqfxc/s1600/IMG_4520.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://4.bp.blogspot.com/-PuEGi7J5RTA/U_sMD-0_DdI/AAAAAAAAAg8/vUhWvFEqfxc/s1600/IMG_4520.JPG" height="213" width="320" /></a></div>
<br />
<div style="text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://4.bp.blogspot.com/-YkybOTSFJ4w/U_sMQHSHxcI/AAAAAAAAAhE/uZGCqDvUM_o/s1600/IMG_4533.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://4.bp.blogspot.com/-YkybOTSFJ4w/U_sMQHSHxcI/AAAAAAAAAhE/uZGCqDvUM_o/s1600/IMG_4533.JPG" height="213" width="320" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://2.bp.blogspot.com/-vZiPmAPXf4E/U_sMQrbqvWI/AAAAAAAAAhI/GnmgXeBXsQU/s1600/IMG_4528.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://2.bp.blogspot.com/-vZiPmAPXf4E/U_sMQrbqvWI/AAAAAAAAAhI/GnmgXeBXsQU/s1600/IMG_4528.JPG" height="213" width="320" /></a></div>
<br />
<div style="text-align: center;">
Ranskis ei ehkä sittenkään ole mikään retkikoira, vaikka riemusta hypähdellen halusi mukaan. Ens kerralla saa jäädä kotiin ihan suosiolla :D</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: left;">
Näissä energioissa siis tutkin uutta, mysteeristä alkua, josta en vielä tiedä kovin paljoa, tai siis mitään. Jännittävää odottaa, mihin tämä tie johtaa.</div>
<br />
<br />Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-65377228086163245142014-01-06T22:49:00.001+02:002014-01-06T22:49:09.562+02:00Tervetuloa Uusi, Sydämestä Ohjautuva Vuosi<div align="center">
Jälleen on eletty yksi joulu ja vuodenvaihde loppiaiseen, tänään on koti riisuttu joulukoristeista, jotka on aseteltu kauniisti odottamaan vuodeksi, kunnen ne ensi jouluksi taas kaivetaan esille. Uusi vuosi ja loppiainen, yhden ajan loppu, ja uuden alku. Elämän jatkuva kiertokulku.</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Millä mielellä ja miten otan tämän alkavan vuoden vastaan? Mitä viime vuosi opetti ja mitä siitä jäi käteen? Mitä otan siitä mukaan, minkä jätän taakse? Mitä toivon alkavalta vuodelta? Siinäpä kysymyksiä, joita olen pyöritellyt tässä reilun viikon verran, aloittaen jo ennen varsinaista vuodenvaihdetta. Tiesin, että aina vuoden vaihtuessa myös energia hieman muuttuu, on ihan todellinen alku ja loppu, vaikkakin hienovarainen. Ja siksipä halusin valmistautua pohdiskellen näitä kysymyksiä jo etukäteen. Haaveilin, että olisin voinut viettää Uuden Vuoden Aaton rauhallisesti itsekseni meditoiden ja unelmoiden, ehkä uutta aarrekarttaa laatien, ja siten valmistautuen alkavaan vuoteen. No, aatto sujui hieman riehakkaammissa merkeissä lapsosten kanssa raketteja ammuskellen ja yömyöhään valvoen, ja kun vielä puolen yön jälkeen luin iltasatua lähes tunnin, en enää ollut oikein virittynyt vastailemaan näihin kysymyksiini :) Mutta ei se mitään, ihana aatto se oli!</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Tänään tuli sitten sellainen ilta, että mulla on aikaa istua alas näiden kysymysten kanssa. Ja yhtäkkiä tuntuikin, että mielessä on liikaa kaikkea... liikaa toiveita, liikaa luopumista, liikaa pohdiskelua. Melkoinen sisäinen sekasotku. Jotenkin tuntui, etten tiedäkään, mitä toivon ja mistä unelmoin, vaikka olin pohtinut tätä kaikkea jo monta päivää. Otin sitten enkelikortit käteen ja aloin sekoitella, ja pyysin enkeleiltä jotain selkeytystä juuri tähän hetkeen. Vastausta, että mitä kautta lähden tätä mielen sotkua purkamaan.</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Ehdin sekoitella pakkaa hetken aikaa, kun yksi kortti putosi... enkelit varmistivat, että tulen ottaneeksi juuri sen, oikean kortin. Ja se todellakin oli oikea, ymmärsin sen heti, kun näin kortin tekstin, joka kuuluui: "Jos tunnet itsesti hermostuneeksi, keskity palvelemiseen" ja jatkotekstinä luki:Tähtää kaikki aikomuksesi vastataksesi kysymykseen "miten voin tehdä maailmasta paremman paikan?" ja Vetovoiman laki tulee huolehtimaan kaikista tarpeistasi. Täydellinen kortti tähän hetkeen!!!</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Mielessä oli ollut monenlaisia ajatuksia koskien työtä, perhettä, parisuhdetta, kehon hyvinvointia, kotia ja niin edelleen. Tuntui kaoottiselta lähteä asettamaan näitä asioita järjestykseen ja kirjaamaan niitä selkeiksi toiveiksi. En tiennyt mistä aloittaa. Ja yhdellä lauseella, yhdellä kortilla, enkelit auttoivat minua laittamaan asiat järjestykseen. Kun elää sydämestä käsin, sillä ajatuksella, että haluaa auttaa maailmaa ja ihmisiä (itsensä mukaan luettuna), ei voi mennä harhaan. Ei tarvitse murehtia rahasta tai muusta, kun on olemassa Vetovoiman laki, joka vastaa siihen värähtelyyn, jota säteilemme. Joten siinä minun uuden vuoden toiveeni ja tavoitteeni:</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
<strong>Haluan tänä vuonna keskittyä palvelelmaan yhteistä parasta, ja luomaan maailmasta parempaa paikkaa meille kaikille.</strong> </div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Haluan arjen tilanteissa kyetä olemaan niin läsnä ja auki, että osaan nähdä, mikä on yhteiseksi hyväksi, mikä edistää valoa ja rakkautta kokonaisuudessaan. Joskus ikävältä näyttävät tai tuntuvat teot voivat näennäisestä vääryydestään huolimatta olla juuri ne rakkaudellisimmat ja tärkeimmät. Pyrin tänä vuonna (ja tulevinakin) siihen, että valinnoillani, teoillani, sanoillani ja ajatuksillani luon omalta osaltani maailmasta rakkauden ja valon täyttämää kotia, meille kaikille. Ja tästä näkökulmasta, sydämestä käsin, osaan helposti nimetä tarkat toiveet ja unelmat koskien kaikkia aiemmin luettelemiani elämänalueita.</div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
Kiitos enkelit <3 <3 <3</div>
<div align="center">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://3.bp.blogspot.com/-EpRZGpkvmGs/UssWmMBUo9I/AAAAAAAAAgU/PcEWSYg58Q8/s1600/zadkiel.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://3.bp.blogspot.com/-EpRZGpkvmGs/UssWmMBUo9I/AAAAAAAAAgU/PcEWSYg58Q8/s1600/zadkiel.jpg" height="320" width="160" /></a></div>
<div align="center">
</div>
<div align="center">
</div>
Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-47846649371863436512013-12-22T13:27:00.000+02:002013-12-22T13:27:17.172+02:00Myllerryksen syksy rauhoittuu jouluunPitkä hiljaisuus blogissa, johon tällä kertaa syynä muutakin kuin oma laiskuus... kulunut syksy on ollut muutosten aikaa ja todellista tunteiden vuoristorataa. Aika pian tuon edellisen kirjoituksen jälkeen tulin avioliitossani hetkeen, jossa tein eropäätöksen. Asia oli kytenyt sisimmässäni jo pidempään, ja sitten se hetki vain tuli. Niin kuin sanotaan rakastuessa, että "kyllä sen sitten tietää", kun oikea sattuu kohdalle, niin myös erotessa sen hetken "vain tietää". Eromme syitä tai käytännön seurauksia en halua tässä enempää avata, koska ne koskevat liiton toistakin osapuolta niin vahvasti. Mutta muutoksista johtuvasta tunnemylläkästä voin omalta osaltani kertoa. <br />
<br />
Alun akuuttivaihe kaikkine käytännön järjestelyineen oli omituista aikaa, tunsin katsovani itseäni jotenkin sivusta, aivan kuin tarkkailisin omaa toimintaani jostain kauempaa. Järjestin asiat aivan kuin robotti ja välillä ihmettelin, että näinkö helposti tämä menee. Mutta eihän se mennyt, tuska oli vain kiltisti odottamassa vuoroaan. Akuutissa kriisissä ihminen on toimintakykyinen siirtämällä tunteet syrjään. Jos kaikkia tuskallisia ajatuksia olisi alkanut pohtia siinä, kun pakkasi muuttolaatikoita tai teki maistraattiin muuttoilmoitusta, niin käytäntö ei olisi edennyt mihinkään. Siksipä kriisissä on tärkeintä selviytyä hetki kerrallaan tärkeimmistä toiminnoista, surun ja kivun vuoro on vasta hieman myöhemmin. Näin ihminen toimii. Saatuani käytännön asiat kuosiin ja uuden kodin asuttavaan kuntoon, kaikki vuoroa odottaneet tunteen pääsivät pintaan. <br />
<br />
Noiden tunteiden kanssa sain huomata, että vuosien itsensä kehittäminen on todellakin kannattanut. Vaikka olin (ja olen) elämäni suurimmassa kriisissä, pystyin silti tiedostaen tarkkailemaan itseäni ja tunteitani. Viiltävä kipu ja epätoivo ravistelivat toisinaan kehoani lähes huutavan itkun kanssa, mutta silloinkin ymmärsin koko ajan, että tämä on tunne, joka tulee ja menee. Annoin surun tulla, ja niin se itsestään myös meni pois kestettyään toisinaan tunteja, joskus minuutteja. Ja tuli taas uudelleen, ja meni pois. Tunteiden vuoristarata on oikeastikin kuvaava sana sille, mitä erossa tapahtuu, ainakin minun kohdalla. Annoin kipeän tunteen olla, yrittämättä muuttaa sitä paremmaksi tai lievittää sitä millään ulkoisella. Istuin ja itkin, otin tunteen vastaan tunnustellen, missä ja miten se tuntuu, luottaen siihen, että ei se voi koko elämää jatkua. Eikä jatkunutkaan. Päivä päivältä surun hetket ovat lyhentyneet, ja ilon hetket vahvistuneet ja kasvaneet. Surun ja tuskan kohtaaminen eivät saaneet minua hengiltä vaan päin vastoin, vahvistivat minua entisestään. Suosittelen kaikille, uskaltakaa kohdata ahdistuksenne, pelkonne, surunne ja tuskanne. Se on ainoa tie päästä niistä ihan todella eroon. <br />
<br />
Jos olisin akuutin vaiheen jälkeen sivuuttanut tiedon, että sisälläni on surematonta surua ja tunnistamatonta tuskaa, ja vain jatkanut arkipäivän elämääni vanhaan malliin, pitänyt itseni riittävän kiireisenä ja touhukkaana päästämättä itseäni pysähtymään yksin tunteideni kanssa, olisivat nuo kaikki tuskat yhä jossain sisimmässäni möykkynä, ja kantaisin niitä siihen asti, että olen valmis ne kohtaamaan. Jos jätämme vaikeita asioita käsittelemättä, kannamme niitä mukanamme iät ja ajat. Tunnemme, että jokin sisällä tuntuu hankalalta ja ahdistavalta, mutta valitsemme olla kuulematta sitä. Pidämme itsemme kiireisinä ja aktiivisina aamusta iltaan, pakenemme omaa sisintämme tekemiseen. Vähitellen, kun emme kuuntele sisäisen äänemme huutoa, nuo tunteet alkavat näkyä ensin unissa ja sitten myös fyysisinä oireina kuten päänsärkyinä, selkäjumituksina, hartiakipuina ja niin edelleen. Näin minulle aiemmin on käynyt, tällä kertaa tiesin, että haluan toimia toisin. Ja kuten todettua, vuosien itsensä kehittämisen tuloksena, mulla oli taitoa myös tehdä niin ja ottaa tunteet vastaan sellaisenaan. Hassua, miten sellaisestakin osaa olla onnellinen, tuntea iloa siitä, että osaa tuntea surua :)<br />
<br />
Eilen sain upean oivalluksen koskien nykyistä olemustani ja itseäni. Aiemmin elämässäni, siis ennen henkiselle polulle heräämistäni, perusolemukseni oli jokseenkin onneton, tai ehkä kyllästynyt ja tasainen voisi olla todellisempi kuvaus. Piti tapahtua jotain todella hienoa ja mahtavaa, että tunsin itseni onnelliseksi. Nykyään onkin niin, että pitää tapahtua jotakin todella kamalaa ja järisyttävää, että tunnen itseni onnettomaksi, koska onnellisuuden tunne on vallitseva olotilani, myös erokriisin keskellä! Olen onnellinen arjen hetkissä: aamupalapöydässä, töihin alkaessani, ruokatauolla, lapsia päiväkodista hakiessa, iltasatuja lukiessa, tässä tätä blogia päivittäessäsni, koko ajan olen pääsäätöisesti onnelinen. Ja tämä on huikea Oivallus! Olen todella kiitollinen, että tajusin tämän asian, ja vieläpä näin joulun kynnyksellä, koska nyt voin elää joulun hetket<u> tiedostaen</u> jatkuvan onnen tunteen, huolimatta siitä, että tänä jouluna perhesuhteemme ovat erilaiset ja ympäristö on hieman muuttunut. <br />
<br />
Tästä pitääkin vielä jatkaa sen verran, että lopullista eropäätöstä en kuitenkaan ole vielä tehnyt. Tilanne välillämme on muuttunut, ja katsomme nyt päivä kerrallaan, mitä tästä seuraa. En voi sanoa, että palaamme yhteen, en voi vannoa, ettemme varmasti palaa. Henkimaailman auttajat ovat lempeästi hymyillen kertoneet, että minulle opetetaan tässä keskeneräisyyden hyväksymistä, sen ymmärtämistä, että elämä on aina kesken, valmiiksi ei tulla. Olen ollut aina ihminen joka haluaa päättää asiat heti, aika mustavalkoisestikin, joko niin tai näin, ei välimalleja. Ja siksipä minut on nyt heitetty kuukausien välitilaan. Enkä tiedä koska tämä päättyy. Mutta olen myös ottanut opikseni, enää ei ole kiirettä päättää. Luotan siihen, että tulee hetki, kun "vain tiedän", mikä se päätös sitten on :)<br />
<br />
Olin aikonut kirjoittaa myös Enkelivalo-selvänäkijä -koulutuksesta, josta valmistuin tällä viikolla (olen siis koulutettu selvänäkijä!!), mutta koska tätä tekstiä syntyi näin paljon niin jätän tämän asian seuraavaan kertaan. Lisään selvänäkötulkinnat myös Pingalan valikoimaan heti joululoman jälkeen :) Tuo koulutus oli hieno matka, ja haluan kertoa siitä tarkemmin ensi kerralla.<br />
<br />
Nyt toivon Sinullekin Rakkauden täyteistä Joulua, Onnen hetkien tunnistamista, ja Unelmia toteuttavaa tulevaa vuotta <3 Muista, että juuri nyt kaikki on täydellisen hyvin <3<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://4.bp.blogspot.com/-CGN4bO3e8NE/UrbKKiI1d6I/AAAAAAAAAf0/MRRlE_oYfQo/s1600/IMG_2607.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="http://4.bp.blogspot.com/-CGN4bO3e8NE/UrbKKiI1d6I/AAAAAAAAAf0/MRRlE_oYfQo/s320/IMG_2607.JPG" width="213" /></a></div>
Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-64777397083715416332013-09-09T23:56:00.002+03:002013-09-09T23:56:38.425+03:00Kiitollisuuden aiheet tänään...Tänään aamupalapöydässä silmiini sattui sanomalehdestä otsikko "Omat lapset myyntiin rahapulassa". Juttu kertoi siitä, kuinka Intiassa on niin köyhiä perheitä, että vanhempien on pakko myydä esikoislapset tehtaisiin tai prostituoiduiksi, että muu perhe selviää hengissä. Jäin tuijottamaan kahta omaa pikkuihmistä, jotka kikattivat ja pelleilivät omiaan minusta piittaamatta, ja nousi kyyneleet silmiin. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen, ja ylipäänsä länsimaahan, missä kenenkään ei tarvi eikä kukaan voi myydä lapsiaan. Täydellinen muistutus, että vaikka toisinaan arki lasten kanssa on raskasta, niin siltikään en todellakaan vaihtais päivääkään pois. Oon kiitollinen jokaisesta hymystä ja halauksesta, jokaisesta itkusta ja kiukusta. Joka hetkestä, jonka ne elää tuossa minun vieressä. Kiitos, kiitos, kiitos <3<br />
<br />
Menin aamulla omien aamutouhujen jälkeen poikkeuksellisesti huolehtimaan erään vanhuksen aamutoimet. Henkilö, joka häntä tavallisesti avustaa, oli tänään reissun päällä ja lupasin käydä katsomassa, että vanha rouva pääsee sängystä ylös ja saa vaatteet päälleen. Siinä aamupalaseurana istuessani jäin seuraamaan, kuinka hitain liikkein hän toimi. Vanha käsi ei enää jaksanut liikahtaa niin kuin nämä omat pikku kätöset vaan pienen rieskanpalasen syömiseen meni nelinkertaisesti se aika ku mulla olis mennyt. Samaten kävely rollaattorin kanssa oli aivan tavattoman hidasta, sentti sentiltä tossua toisen eteen, ja metrin päästä lepotauko. Ensinnäkin nousi heti mieleen, että meneillään oli todellinen kärsivällisyyden oppitunti mulle, joka olen rytmiltäni elohopea. Oli haastavaa hidastaa omaa rytmiään siihen verkkaiseen tahtiin, jolla vanha ihminen toimii. Pisti miettimään, että mihinköhän se aina on itsellä niin kiire... Ja toisena minut valtasi aivan järjettömän suuri kiitollisuuden tunne siitä, että mulla on jalat, joilla kävellä ja muutenkin kroppa, joka toimii vailla moitteita. Näin meille tuodaan eteen näitä muistutuksia, kuinka onnekkaita me ollaankaan, vaikka sen joskus tahtoo unohtaa. Terveys on sellainen perusasia, että siitä ymmärtää iloita vasta kun sen menettää. Ellei saa tämän kaltaisia oppeja. Kiitos siitä, että olen terve ja voimissani <3<br />
<br />
Illalla lenkkeiltiin ystävän kanssa ja puhuin tuosta vanhuksen tapaamisesta. Päätettiin yksissä tuumin elää sillä mallilla, että siinä iässä, kun jalka ei enää nouse niin ketterästi, niin voidaan muistella kaikkia ihania juttuja, mitä tuli tehtyä, eikä tarvi katua mitään, mikä jäi tekemättä. Tosin aion kyllä pitää huolen myös siitä, että jalka nousee edelleen, uskon senkin olevan tosi paljon itsestä ja omista uskomuksista kiinni. Minä aion aikanaan keikahtaa niin sanotusti saappaat jalassa... tai ehkä minun tapauksessa paremminki korkkarit jalassa :D Mutta joka tapauksessa, oon niiiin valtavan iloinen, että mulla on elämässä ystäviä, joiden kans tiiän, että eletään rinnakkain ihan oikeasti vielä silloin vanhanakin. Hörpitään sherryä kristallilaseista puutarhassa ja käkätetään.. :) Ja jaetaan elämän ilot ja surut tästä sinne kuolemaan saakka. Miten suuri osa elämästä puuttuis, jos ei olis ketään kenen kanssa sitä jakaa. Miten jaksais eteenpäin, jos ei olis ketään, kehen välillä tukeutua? Miten laimealta riemu tuntuis, jos ne tärkeimmät ei riemuitsisi mukana? Kiitollinen siis jokaisesta teistä Rakkaista <3<br />
<br />
Kuten tämän blogin otsikosta ja osoitteesta voi päätellä, Juha Tapio sykähdyttää minua musiikillaan aikas paljon. Minusta biisien sanat on jotenki niin koskettavia, ja persoonakin vaikuttaa hienolta. Toissa iltana eli lauantaina kyseinen artisti oli pitkästä aikaa Hullu Poro Areenan lavalla, ja minä pääsin paikalle katsomaan, jee! Superihana keikka, hirveästi ihmisiä, tunnelma ihan katossa...aah, meni ihan todella sydämeen saakka! Ilta oli muutenkin ihmeellinen ja ihana, ja oon kaikkineen erittäin kiitollinen myös tuosta Lauantaista! Kiitos, kiitos, kiitos <3<br />
<br />
<br />
<div align="center">
</div>
Että näistä muistin kiittää tänään... Nyt voi mennä hyvillä mielin nukkumaan ja katsomaan ihania unia, koska ei tällä energialla voi mitään muuta itselleen tilata <3 Elämä on ihan parasta!<br />
<br />Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-9336209226087804142013-08-27T12:58:00.000+03:002013-08-27T12:58:08.057+03:00Tietoisempi kuluttajanakinOlen viime aikona pohtinut täällä blogissakin tätä tietoista läsnäoloa ja sitä, mitä kaikkea tietoisemmasta olemisesta seuraa elämässä. Tietoisuudesta, eli itsensä ja tekojensa tarkkailemisesta tässä hetkessä, seuraa paljon kaikenlaista hyvää, joita edellisessä postauksessa erittelinkin. Tietoisuus voi silti tuoda eteen myös aika kivuliaita juttuja ja ajatuksia...<br />
<br />
... joista yksi on omien kulutustottumuksian tarkkaileminen ja tunnistaminen. Lueskelin eilen Huili-nimistä lehteä, joka kertoo olevansa Suomen ensimmäinen ekologinen lifestylelehti (kotisivut löydät <a href="http://www.huililehti.fi/">täältä</a> ). Lehdessä oli useampikin artikkeli, joka pisti miettimään sitä, mitä itsellä tulee ostettua, kuinka paljon ja millä motiiveilla. Pysähdyin oikeasti ajattelemaan sitä tosiasiaa, että tällä hetkellä ihimiskunta kuluttaa 1,5 maapallon voimavarat. Että ihan todella tällä vauhdilla olemme tulossa tilanteeseen, että rakas maapallomme on imetty kuiviin kaikesta... ja mitä sitten tapahtuukaan?? Ja tämä riisto tapahtuu syystä, että...?<br />
<br />
Pysähdyin pohtimaan omaa kuluttamistani, omia tapojani ja syitäni ostaa tavaroita. Kuinka usein kaupassa (oli se sitten fyysinen tai nettikauppa) ihan oikeasti tietoisesti harkitsen, että onko tämä tuote minulle todella elämän kannalta tarpeellinen ja tärkeä? Tunsin kyllä kipeän piston sisimmässäni, auts. Olen toki ekologinen monessakin asiassa, suosin luomua ruuassa ja kosmetiikassa, kompostoin jne. Mutta pakko oli myöntää itselleni, että silti ostan todella usein turhaa tavaraa mitä ihmeellisimmistä syistä. Kuljeskelen esimerkiksi vaatekaupoissa aikani kuluksi ja ostan sitten kun on niin kivan värinen tai hauskan mallinen. Olenpa saanut itseni kiinni myös ostamasta mielikuvaa, sekunnin murto-osassa vilahtavaa alitajuista ajatusta siitä, kuinka kaunis, hoikka ja onnellinen olisinkaan tämä mekko/pusero/takki päällä. Tämän ajatuksen tunnistaminen toki vaati juurikin tietoista läsnäoloa, sillä tuo kuva vilahtaa niin nopeasti mielessä, ettei läsnäolematon sitä edes tunnista. Vaan silti tai juuri siksi se vaikuttaa ostopäätökseen. <br />
<br />
Valitettavan usein ostan (huomaan sen nyt) uutta, koska vanha on väärän värinen tai muuten vain jo tylsä. Uusia verhoja, mattoja, tyynyjä, kynttiläsomisteita jne. tyrkytetään meille naistenlehdissä, mainoksissa, sisustusblogeissa ja vaikka missä, ja siihen koukkuun meistä aika moni, minä ainakin, ui. Hassusti sorrun ajattelemaan, että juuri nämä kynttilät tai tämä buddhapatsas tekee kotiin paremman tunnelman ja olen siellä sitten jotenkin onnellisempi... Todellisuudessa kaikki tavara tekee meidät pitkän päälle onnettomammaksi, jos sitä on liikaa. Ja nykymaailmassa on.<br />
<br />
Tein jo vuoden vaihteessa uudenvuoden lupauksen, etten osta tänä vuonna mitään turhaa. Ja vaikka olen siitä onnistunut aika hyvin pitämään kiinnikin niin silti olen sortunut välillä tiedostamattomaankin ostamiseen. Nyt aion taas tehdä tässä asiassa ryhtiliikkeen. Huomaan myös, että olen perustellut itselleni joitain ostoksia tärkeiksi tai ei-turhiksi, vaikka tosiasiassa ne ovat olleet aivan turhapäiväisiä elämämisen kannalta. Aion siis olla tietoisempi siitä, mitä pajunköyttä yritän itselleni syöttää ja opettelen punnitsemaan hankintojen tarpeellisuutta ihan oikeasti. Kävin tästä aiheesta keskustelua rakkaan ystäväni kanssa, joka on tässä asiassa itseäni paljon taitavampi, ja aionkin omaksua hänen oppejaan tullakseni yhtä taitavaksi kuluttajaksi. Hän on nimittäin ihan oikeasti kuluttaja, joka todella kuluttaa hankkimansa tavarat loppuun ennen uuden ostamista. Ihailen tuota taitoa! <br />
<br />
Että tällaista tietoisen läsnäolon harjoitusta tällä kertaa. Lupaan kertoa, miten homma etenee :)Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-67695978052148121662013-08-10T23:54:00.000+03:002013-08-10T23:54:16.072+03:00Huumaavia onnen hetkiäKuukausi sitten kirjoittelin siitä, että elämä itsessään on harjoitus, kaikkinen pienine hetkineen. Sitä olen pohtinut ja tutkinut viime viikkojen ajan. Keskittynyt uudelleen ja uudelleen käsillä olevaan hetkeen, palauttanut harhailevan mielen menneistä ja tulevista tähän, hengittänyt ja keskittynyt. Ja alkanut huomata, että harjoitus kantaa hedelmää!!! Koen joka päivä häkellyttävää onnellisuutta, joka tuntuu sydämen pohjassa ja oikeastaan koko kehossa. Havahdun joka päivä siihen, että ymmärrän olevani onnellinen ja tyytyväinen, kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.<br />
<br />
Edelleenkään elämäni ei ole haasteetonta. Kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä voin todeta, että elämä ei todellakaan ole "tullut valmiiksi" vaan jatkuvasti on kymmeniä ja satoja asioita, joita "pitäisi" tehdä... Ja kun ne asiat on hoidettu, on jo ilmaantunut uusia asioita, kymmenittäin ja sadoittain. Elämä on siis jostain näkökulmasta katsottuna jatkuvaa paineen alla elämistä, jatkuvaa suoritusta. Mutta se on päivä päivältä vähemmän näkökulma, josta minä tätä elämää katselen. Kaiken paineen ja arjen kaaoksen keskellä olen alkanut saada helpotuksen juuri siitä tiedosta, ettei mikään koskaan tule valmiiksi. Vaikka kuinka ponnistelisin ja suorittaisin, en koskaan pääse tilanteeseen, jossa voin todeta kaiken olevan tehty, ainakaan pysyvästi. Joten miksi ponnistella, miksi suorittaa? Miksi antaa mielen juosta jo seuraavaan hetken suorituksessa, karata pois ainoasta hetkestä, joka todella on olemassa, ikuisesta nyt-hetkestä? Ei miksikään.<br />
<br />
Vähitellen läsnäolo on vahvistunut, vuosien tietoisen työn tuloksena. Edelleen huomaan harhautuvani, en todellakaan osaa vielä olla joka hetki läsnä elämälleni. Mutta suuntaus on selvä. Ja uskonkin, että tämä lisääntyvä onnellisuus on seurausta läsnäolon harjoittelusta. Kun on todella, oikeasti juuri tässä hetkessä, voi myös huomata kuinka onnellinen on juuri nyt. Esimerkiksi juuri nyt, tässä koneen ääressä... voisin pohtia sitä, että pitäisi jo mennä nukkumaan tai että ehtisin ehkä tehdä vielä jotain järkevää... Valitsenkin sen, että huomaan, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista on, ulkona on jo hämärää ja sisällä pehmeää kynttilänvaloa. Kuuntelen koneen hiljaista hurinaa ja nautin siitä, että viimeinkin sain otettua hetken tälle kirjoittamiselle. Seurailen rauhoittuvaa hengityksen rytmiä ja tunnustelen kehon tuntemuksia päivän jäljiltä. En mieti, mitä "pitäisi" vaan ainoastaan olen tässä. Läsnä tälle hetkelle. <br />
<br />
Tällä tavalla olen läsnä arjessa. Lasten naurulle. Auringonpaisteelle. Ruokailuhetkille. Hampaidenpesulle. Keskusteluille, toisille ihmisille. Tuulen huminalle puiden latvoissa. Kaatuneelle maitolasille. Pyykkivuorelle. Unohtelen asioita vähemmän, enkä pohdi, että teinkö jo vai enkä tehnyt. Ja sitä myöten äänet kuuluvat paremmin, värit näyttävät kirkkaammilta, aikaa tuntuu olevan enemmän. Ja Onni on syvempää kuin koskaan ennen. Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-33547216065501526412013-07-07T21:52:00.000+03:002013-07-07T21:52:50.539+03:00Kärsivällisyyden läksyjäVoi, taas joudun toteamaan samoin kuin niin monesti ennekin... onpas edellisestä kirjoituksesta kulunut aikaa... mutta ei se mitään. Olen ajatellut kirjoitella monta kertaa aiemminkin ja asiaa olisi ollut mm. Henkisen kehityksen viikosta, joka työllisti minua tänä kesänä ensimmäistä kertaa ja lomasta, jonka aikana oli aikaa ajatella paljon kaikenlaista sekä regressiohoitajaksi valmistumisesta, josta varmasti kirjoitankin jossain vaiheessa. Mutta kuten otsikko kertoo, aiheena on tänään kärsivällisyyden oppiminen...<br />
<br />
Luin vastikään jostain kirjasta (muistaakseni Jon Kabat-Zinnin Olet jo perillä) lyhyen pätkän siitä, että henkisyyden harjoitus sisältyy arkipäiviimme. Että olisihan se helppoa, jos voisimme aina vetäytyä retriiteille tai temppeliin meditoimaan ja keskittymään henkisiin harjoituksiin, mutta pääosin länsimaisen ihmisen elämä ei ole, eikä kuulu ollakaan, sellaista. Pointtina jutussa olikin, että meidän ei pidä luulla, että arjen tapahtumat ja velvollisuudet vievät aikaamme ja huomiotamme pois henkisistä harjoituksista, sillä itse asiassa <em>ne ovat harjoitus itsessään</em>. Ei ole tarpeen istua temppelissä hengittämässä kun voi hengitellä ja olla läsnä myös omassa keittiössään kaiken arjen kaaoksen keskellä. Juuri käsillä oleva hetki ja oma elämäntilanne kaikkine rooleineen ovat ne, jotka sielumme on suunnitelmassaan meille valinnut. Jokaisella tapahtumalla on merkityksensä, jokaisesta vastoinkäymisestä voimme oppia. On mahdollista opetella elämään henkisesti jokainen hetki, jokainen haaste ja ilo, joita elämä tarjoaa.<br />
<br />
Kuluneen viikonlopun aikana sain opetella kärsivällisyyttä ja elämän hyväksymistä sellaisenaan ilta toisensa perään. Olin suunnitellut torstai-illalle ohjelmaa, mutta erinäisten sattumusten vuoksi en voinut toteuttaa suunnitelmiani... Perjantai-iltaisen ohjelman puolittain unohdin ja muistaessani oli jo myöhäistä... Lauantainakin suunnitelma muuttui monta kertaa ja lopulta vietin illan kotona juhlien sijaan, ihan toisin kuin olin ajatellut... Vielä tänäänkin iltasuunnitelma myttääntyi ja päivä tuntui menevän hukkaan...<br />
<br />
Mutta eihän se niin ole, ei aika mene hukkaan. Kaikki sujuu aina niin kuin on tarkoitus, vaikka sitä siinä hetkessä olisi vaikea nähdä. Niinpä olen ottanut nämä suunnitelman muutokset ja jopa pettymyksetkin vastaan hengittäen ja hymyillen. Yrittämättä kieltää, että harmittaa ja sen sijaan tarkkaillen rauhallisesti harmituksen tunnetta. Pohtien, että mitä hyvää tässä hetkessä on, sillä aina on jotain. Torstaina en vielä ymmärtänyt koko kuvaa, mutta tässä iltojen edetessä aloin oivaltaa, että tässä on pieni oppiläksy meneillään. Sain tilaisuuden osoittaa itselleni, että olen onnistunut tuomaan käytäntöön asioita, jotka olen tiennyt teoriassa jo jonkin aikaa. Osasin oikeasti, ihan sydämestäni hyväksyä tilanteet ja tiesin, ettei pettymys tai harmi ole vaarallista tai pysyvää. Annoin tunteen tulla tukahduttamatta sitä ja hiljalleen se laimeni ja katosi pois. Aamulla tuntui jo ihan toisenlaiselta :) Ja nyt, tässä istuessani olen kovin kiitollinen siitä, että sain nämä kokemukset. On helppoa kuvitella olevansa kärsivällinen, kun istuu paikoillaan meditoimassa tai joogailee omassa rauhassaan, mutta arjen keskellä todellinen kärsivällisyys mitataan... tokikaan en ole täydellinen edelleenkään, yhä vielä menetän malttini nopeasti, mutta askel askeleelta parempaan suuntaan :)<br />
<br />
Tästä edespäinkin yritän jatkuvasti, jokaisessa hetkessä muistaa, että elämä itsessään on harjoitus. Jokainen päivä tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen kasvuun ja kehittymiseen, milloin kyse on erilaisista haasteista ja "hermojen hallinnasta", milloin hyvän vastaanottamisesta. Yhtä vaikeaa kuin haasteiden hyväksyminen on myös hyvin asioiden vastaanottaminen ja niistä iloitseminen. Usein päivän hyvät hetket unohtuvat haasteiden alle. Yritän joka päivä muistaa kiinnittää huomioni onnen hetkiin ja löytää onnen myös haasteista. Hmm. Tähän tuntuu olevan hyvä lopettaa <3Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-41812496353923119572013-05-12T23:25:00.000+03:002013-05-12T23:25:24.878+03:00Rentoutumisen merkityksestäJokunen aika sitten rentoutumisen tarkoitus aukesi mulle uudella tavalla. Tai no, olinhan toki tiennyt rentoutumisen ja hyvän olon olevan meille jokaiselle tärkeää, mutta nyt löysin asialle uudet sanat. Se on hassua, miten joskus asiat aukeaa eri sanoilla sanottuna uudella tavalla. Siksi kai maailmassa voi olla satoja ja tuhansia kirjojakin samoista aiheista, erilaisella sanojen asettelulla tai eri sanoja käyttämällä sama asia selkityy eri ihmisille eri tavalla. Mikä on toiselle ihan selkeä sanoma, ei välttämättä tarkoita toiselle mitään, kunnes valitaan toiset sanat. <br />
<br />
Mutta siis siihen rentoutumiseen. Kuten todettu, olin toki tiennyt sen olevan tärkeää ja hyväksi meille. Silti olin ajatellut sen olevan "vain" rentoutumista, jotain, missä lisätään "vain" omaa hyvää oloa, mikä sinällään on toki tärkeää, kun tulee hyvä mieli, mutta eipä sen kummempaa. Että sitä voi hetken rentoutua ja ottaa lepoa ja hypätä sitten pystyyn pitemmittä puheitta ja lähteä jatkamaan arkielämää. Mutta ettei sillä sen suurempaa merkitystä tai tarkoitusta ole. Että rentoutuminen on jotain "ihan kivaa", mutta kuitenkin sellaista, mistä voi ensimmäisenä liisiä, kun elämä käy kiireiseksi. Ja niin kai se useimpien elämässä onkin?<br />
<br />
Nyt kuitenkin nousi mieleen ajatus (siis joitain päiviä/viikkoja sitten), että rentoutuminenhan on itse asiassa meditaatiohetki, jossa kuulee oman sisimpänsä äänen. Hetki jolloin voi kysyä itseltään, että mitä mulle kuuluu ihan todella. Meditoiminen kun ei ole ihan helppoa, vaikka tietysti kuulostaa yksikertaiselta vain istua paikoillaan. Todellisuus on kuitenkin se, että harvempi meistä malttaa istua arjessa alas ja rauhoittua kuulemaan sisintään ilman mitään ulkoista ärsykettä. Muutamassa minuutissa ajatukset on ottaneet vallan ja pakottaneet pyykkäämään tai viikkaamaan tai muuta yhtä tärkeää. Arjen töitä riittää, ne eivät lopu koskaan, ja silloinhan se tarkoittaa, ettei meillä ole koskaan aikaa kuulla todellista itseämme. Varsinkin, kun sinä aikana, kun emme tee arjen töitä, katsomme tv:tä, päivitämme facebookia tai lueskelemme lehtiä... <br />
<br />
Ohjattu rentoutustunti, rentoutus- tai energiahoito tai vaikka ihan kasvohoito voi siis olla ainutlaatuinen hetki tavoittaa todellinen itse, oma sisäinen ääni. Se ei toki ole sitä välttämättä, koska hoidonkin hetkellä mieli voi täyttyä arjen asioista. Useimmat asiakkaat kuitenkin kertovat olevansa hoidon aikana jossain "toisessa tilassa", melkein kuin unessa, mutta kuitenkin tietoisena tästä maailmastakin. Se on juurikin meditatiivinen tila. Siinä arkitietoisuus (nimitetään myös egoksi, järjeksi tms.) voi hetkeksi löysätä otettaan ja oman sisimmän eli sielun tai korkeamman minän ääni tulla kuuluviin. Tuo ääni osaa kertoa, mitä minulle oikeasti kuuluu. Olenko sieluni valitsemalla polulla matkalla oikeaan suuntaan. Vai olenko harhautunut ajelehtimaan väärille teille. Onko joku ihminen elämässäni tärkeä opettaja vai voinko jättää hänet vähemmälle huomiolle. Mitä sydämeni todella toivoo minun tekevän. Omalta sisimmän ääneltä voi kysyä apua, neuvoa ja ohjausta mihin tahansa mieltä askarruttavaan asiaan. Onko se "vastaaja" todella oma sisin vai enkeli vai Suuri Rakkaus vai Jumala, sen voi jokainen itse valita. Mutta sen voin luvata, että vastauksia "siltä joltain" saa, kun uskaltaa kysyä ja kuunnella.<br />
<br />
Mikä tässä sitten on se ihmeellinen oivallus? Niitä on oikeastaan kaksikin. Ensimmäinen on se, etten enää anna itselleni lupaa luistaa rentoutumishetkistä jonkin "tärkeämmän" varjolla. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin varmistaa omalta sisimmältään, että on menossa oikeaan suuntaan? Sisimmästä kumpuavat vastaukset ovat niin voimakkaita ja rakkaudellisia, että ne poistavat epävarmuuksia ja turhaa kiirettä elämästä. Elämä on seesteisempää ja selkeämpää, tietyllä tavalla helpompaa. Kyseessä on siis paljon, paljon enemmän kuin "vain" rentoutuminen. Ja se viekin siihen toiseen oivallukseen. Minä saan tarjota tätä suurta, ihmeellistä asiaa eli rentoutumishetkeä työkseni ihmisille. Olen tähänkin asti ajatellut, että levähdyspaikka on tarpeellinen tässä nykyisessä maailmassa, kun ihmiset ovat niin kiireisiä. Mutta nyt ymmärrän, että hoitolani on enemmän kuin "vain" levähdyspaikka... Ja näin työni tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä ja "suuremmalta". Ihanaa <3<br />
<br />
Näissä tunnelmissa toivotan Sinulle rauhallisia hetkiä äitienpäivän iltaan ja yöhön, ja asetun piikkimatolle rentoutumaan... eli kuulemaan Omaa Itseäni ja Alkulähdettä. Hyvää yötä!Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-57488796132361589892013-04-23T23:02:00.000+03:002013-04-23T23:02:13.743+03:00Unelmoimisen vaikeusNiin. Omituista mutta totta ainakin omalla kohdallani. Unelmointi ja haaveilu on ihmeen vaikeaa! Että mitä sitä ihan <em>todella</em> haluaa, ihan oikeasti ja tosissaan. Kun alkaa ymmärtää, että kaikki on mahdollista, jos vain itse oikeasti niin tahtoo, niin ne omat toiveet eivät olekaan niin itsestään selviä. Ja ymmärrys tuo mukanaan myös vastuun, vastaan itse omasta elämästäni ihan todella. En voi sanoa, että "olisinhan <em>minä</em> onnellinen, mutta kun tuo toinen on niin pönttö/ lapset on niin vaativia/ töissä on niin peestä..." Ihan itse olen vastuussa kaikesta, ihan itse olen valinnut, tilannut ja toivonut. Eikä tämä edelleenkään tarkoita sitä, että täytyy tyytyä vallitseviin olosuhteisiin, kun kerran on itse vetänyt ne puoleensa. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä jokaisella on mahdollisuus valita uudelleen, muuttaa tilannetta.<br />
<br />
Kun meiltä kysytään, mistä haaveilemme, useimmat vastaavat unelmoivansa lottovoitosta ja toivovat olevansa onnellisia. Näin minäkin vastaisin. Mutta eihän se mitään kerro. Vaikeus alkaa siitä, kun katsotaan noiden toiveiden taakse, syvemmälle. Mitä sillä lottovoitolla tekisin? Ja mitä se onnellisuus oikein on? Aluksi tietysti lottovoittaja haluaisi vähän matkustella, maksaa lainat pois ja nautiskella, näin kärjistetysti. Mutta useimmat meistä tietää, että jo 4 viikkoa "tekemättömyyttä" kesälomien aikaan riittää ja olemme täysin valmiita palaamaan arkirytmiin ja rutiiniin. No, viimeistään 8 viikon jälkeen lähes jokainen haluaa tehdä edes jotain. Eli "lottovoitto ja lomailu" ei pitkän päälle ole kovin kantava unelma. Mitä sitten tekisin sillä lottovoitolla? Siihen kun pohtii vastausta, alkaa saavuttaa niitä todellisia toiveitaan. Mitä asiaa tai tekemistä rakastan sydämeni pohjasta niin, että tekisin sitä oli sitten rahaa tai ei? Mikä tekee minut iloiseksi, mitä teen ihan tekemisen riemusta? Mistä todella nautin? Vielä senkin jälkeen, kun olen lomaillut 8 viikkoa? :)<br />
<br />
Kun noihin löytää vastaukset, tulee vastanneeksi myös siihen, mitä onnellisuus on. Kun löytää omat sydämen toiveet, oman elämän intohimon kohteet ja lähtee kulkemaan niitä kohti, onnellisuus kasvaa ropisten, näin uskallan väittää. Usein on niin, että voimme alkaa tavoitella niitä unelmiamme ilman sitä lottovoittoakin. Ehkä unelmat voi saavuttaa rahan kanssa nopeammin, mutta kyllä se ilman miljooniakin onnistuu, askel askeleelta. Kuulostaa helpolta, eikö? Niin minäkin luulin, mutta ei se niin yksinkertaista ollutkaan.<br />
<br />
Aloin laatia uutta aarrekarttaa tuleville vuosille, tehdä siis suunnitelmaa siitä, mitä toivon tapahtuvaksi. Ajatteluketjut menivät jotenkin näin: "Tottakai toivon, että yritys laajenee ja toive hyvinvointikeskuksesta tulee toteen... tai no, ehkä kuitenkin mieluummin opiskelen vähän ensin, se olisi tosi mukavaa. Mutta mitenkäs jos muutettaisiin ulkomaille, olisi ihana asua lämpimässä palmujen alla, ei ikinä tarvis pukea toppavaatteita... paitsi että suomalainen koulu ja terveydenhuolto ja moni muu asia on ihan ylivertaiset, että ehkä kuitenkaan ei. No jospa haluaisin viimein hyödyntää laulunlahjaani ja alkaa tehdä siitä uraa.... niin ja viettää illat ja viikonloput jossain keikkamatkoilla, ja lapset kotona ilman minua? No ei kiitos. Voi kun olis ihana asua kaupungissa niin olis teatterit, konsertit, ravintolat, putiikit ja kaikki lähellä, olis sitä elämää. Paitsi täällä Kittilässä on niin ihanaa, rauhallista, turvallista, yhteisöllistä ja vaikka mitä, että ei kai täältä voi mihinkään pois haluta...." Ja tätä rataa se sitten jatkui. <br />
<br />
Nostaessani näitä ajatuksia tietoisuuteen, totesin, että ne on pyörineet pinnan alla koko ajan. Jonain pävänä haaveilen puolihuolimattomasti ulkomaillemuutosta ja seuraavana tämän talon remontista. Tänään toivon supertimmiä kroppaa, ja huomenna haaveilen unelmakermaleivoksista. Universumin tarjoilija kimpoilee edestakaisin, kun minä en osaa päättää, mitä tilaisin, eikä maailmankaikkeus sitten toimita minulle mitään järkevää. Eikä tämä tietysti ole tietoista vaan tosiaankin huomaamatonta. Eksyn haaveissani kun erehdyn uskomaan, etteivät ne ole mahdollisia, tai keksinkin yhtäkkiä jotain mukavampaa, uppoan kiireen ja arjen aiheuttamaan tiedostamattomuuteen, tai otan paineita siitä, mitä toiset ihmiset toivovat minun toivovan ja niin edelleen. <br />
<br />
No. Mietittyäni muutaman viikon enemmän ja vähemmän tietoisesti tätä asiaa, sain kuin sainkin aarrekarttani tehtyä. Keräsin kuvia muutaman illan ajan, tulostin ja leikkelin, sommitteluvaiheessa tein lopulliset valinnat. Ja kuinka ollakaan, karttaan tuli ihan perusasioita: mukavasti omaa aikaa, sopivasti työtä, valoisa ihana koti, ystäviä ja rakkautta. Ei mitään tajunnanräjäyttäviä juttuja. Tällä hetkellä, tässä elämässä en toivo mitään järisyttävää. Pienet lapset tarvitsevat (minun mielestä) perusarjen ja tavallisen elämän, jotka minä haluan heille tarjota, heillä on vain yksi lapsuus. Kartasta tuli ihana, se huokuu positiivista ja toteutuvaa energiaa. Onneksi kartta on nyt olemassa ja voin joka päivä tarkistaa siitä, mihin olen menossa. Etten eksy haaveilemaan itseäni palmujen alle tai Helsinkin mukulakivikaduille, tai mihinkään minne en oikeasti halua!<br />
<br />
Yhteenvetona voin todeta, että toivon perusjuttuja, ja useimmat niistä on jo hyvin, toivon niiden vain olevan vieläkin paremmin. Olen Onnellinen :) Ainoa varma asia elämässä on muutos, ja siksi on hyvä tietää, mihin suuntaan toivoo elämänsä muuttuvan, kun se joka tapauksessa muuttuu. <br />
Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-77587609831763113682013-04-03T15:58:00.000+03:002013-04-18T21:08:07.011+03:00Tervetuloa Uudet(kin) Lukijat :)Olen jo jonkin aikaa pohtinut, että haluaisin Pingalan sivuille enemmän omaa pohdintaa ja ajatuksia. Mietin eri vaihtoehtoja; alanko kirjoittaa Pingalan sivuilla ajatuksiani, perustanko uuden blogin vai linkitänkö Pingalan sivut tänne blogiin... ja päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Joten tervetuloa Pingalan nettisivujen kautta tulevat uudet lukijat <3<br />
<br />
Jatkan tätä blogia kuten ennenkin oman pohdinnan alustana. Koen, että valmennuksien ja henkisen hyvinvoinnin teemat aukeavat paremmin ja selkeämmin, kun niistä saa tiedoksi muutakin kuin markkinointitekstin. Eli käytän tätä omaa ajatusten pyörittelyä avaamaan teille lukijoillekin sitä, mitä esimerkiksi valmennuksen avulla voi saada aikaan. Olen kirjoittanut täällä jo paljon itsetutkiskelusta, vetovoiman laista ja monista muista henkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Ja niistä tulen varmasti jatkossakin kirjoittelemaan.<br />
<br />
Palaan piakkoin kirjoittelemaan unelmoinnin haasteista... tulin tässä vaiheessa vain pikaisesti toivottamaan uudet lukijat tervetulleeksi!<br />
<br />
Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-36464581706627123002012-11-24T18:01:00.000+02:002012-11-24T18:02:04.322+02:00Energiavirtauksia ja koulutustaOlin viikko sitten Harriet Piekkolan yhden päivän koulutuksessa, joka oli kyllä tosi antoisa ja ihana juttu. Ihmeen paljon sitä yhdessä päivässä ehtii oivaltaa ja oppia. Teimme mielikuvaharjoituksia, energialuentaa ja viestinvälitystäkin. Tuo energioiden lukeminen minua onkin pohdituttanut koko viikon.<br />
<br />
Toisen ihmisen energioista voi lukea todella paljon, oikeastaan ihan mitä vaan. Toki moraaliset rajat on olemassa, että ei sitä voi ilman lupaa toisten salaisuuksia tutkia. Mutta silloin kun lupa on annettu, energioista pystyy lukemaan hämmästyttävällä tavalla asioita toisesta ihmisestä, hänen menneisyydestään ja haaveistaan, kodistaan, ajatuksistaan jne. Osasin omalla vuorollani lukea minulle ennestään täysin tuntemattoman ihmisen luonnetta, lapsuutta ja kotia, eli kertoa yksityiskohtia näistä asioista. <br />
<br />
Olen sitten pohtinut sitä, että tämä energiaherkkyys on itseasiassa ollut olemassa jo lapsena. Tiesin jo lapsena aikuisten ihmisten luonteista piirteitä, jotka ei varsinaisesti koskaan näyttäytyneet mulle. Esimerkiksi yksi vanhempi miesserkku, tiesin hänen olevan homo jo 6-vuotiaana, vaikka tuskin sen ikäisenä edes tiesin, mitä se tarkoittaa. Kukaan ei koskaan puhunut mitään se suuntaista, päin vastoin tuota miestä yritettiin naittaa useammalle daamille, ja minua se vain nauratti, kun tiesin, ettei se mitään naista huoli. Samaten tunnistin synkät ja ahdistuneet ihmiset helposti, vaikka ne esittivät muuta. Aikuiseksi tultua olen todennut olleeni oikeassa. Valehtelemisen tunnistin ja tunnistan edelleen uskomattoman helposti. Muistan, kun toistakymmentä vuotta sitten silloinen poikaystävä tivasi, että "mistä sinä voit tietää, että valehtelin", kun ei ollut mitään vihjettä tai faktaa, mihin vedota. Tiesinpä vain. <br />
<br />
Iän kertyessä tämä kyky vähän hiipui. Tai lakkasin luottamasta vaistooni ja aloin kuunnella enemmän järkeä. Aloin uskoa, että ihmiset todella ovat sitä, mitä esittävät. No, sehän ei aina ole niin. Tosin viime vuosina olen alkanut kuunnella intuitiotani enemmän ja enemmän, mutta en niinkään toisten ihmisten suhteen kuin itseni ja omien päätösteni. Toisten ihmisten kanssa olen edelleen uskonut titteleihin ja tutkintoihin. Vaan viime viikonloppu oli kyllä tässä asiassa käänteentekevä. Nyt alan todella uskoa itseeni ja vaistooni, ja tarkoituksella lukea kanssaihmisiä. Siinä säästyy monelta harmilta, kun tunnistaa, mikä se toinen oikein on naisiaan tai miehiään. En tarkoita mitään ajatusten lukemista ja salaisuuksien paljastamista, mutta esimerkiksi töykeyden alle piilotettua epävarmuutta tai umpimielisyydeltä vaikuttavaa ujoutta. Me ihmistet usein kätkemme todelliset tunteet ja piirteet suojamekanismien alle ja annamme itsetämme väärän vaikutelman. Joku hirvittävän ylpeältä ja tiukkapipoiselta vaikuttava saattaa ollakin vain epävarma itsestään ja käyttäytyä siksi etäisesti. Ja tällaisiin tilanteisiin tuo suuren helpotuksen se, että kykenee lukemaan todellisen tunnetilan suojauksen alla. Alan siis todellakin harjoittaa tätä kykyäni uudelleen!<br />
<br />
Siellä Harrietin koulutuksessa tapasin mielikuvamatkalla myös suojelusenkelini sekä henkioppaani, joiden energiat tunnistin selkeästi erilaisiksi. Henkioppaani energia oli todella voimakas ja melkein raskas, ja myöskin tuttu, koska muistin tunteneeni sen edellisten viikkojen aikana usein ollessani yksin kotona iltaisin. Onnistuin myös viestinvälitysharjoituksessa ihmeellisen hyvin. Minun täytyi kysyäkin Harrietilta, että onko se todella niin helppoa. Hän vastasi, että tässä tilannetta auttaa ryhmän energia, mutta minä olen hänen mukaansa erittäin herkkä, ja lisäksi mulla on kuulemma taipumusta mennä transsiin. Näistäkin jutuista innostuin kovasti ja tiedän, että jossain tulevaisuudessa tulen käyttämään näitä kykyjä, kunhan harjoittelen ensin rauhassa ajan kanssa. <br />
<br />
Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt leppoisan lauantai-illan viettoon teetä ja vettä litkien, nimittäin meneillään on mehupaaston toinen päivä :) Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-50611745687025894552012-11-20T15:19:00.000+02:002012-11-20T15:19:33.738+02:00Ei se niin helppoa olekaan...Kirjoitin viimeksi siitä vetovoiman laista ja kuinka yksinkertainen juttu se oikeastaan on. Ja onhan se tavallaan. Mutta toisaalta kuitenkaan ei. Nimittäin vastuun ottaminen ottaminen omasta elämästä ei ole niin helppo ja simppeli juttu kuin äkkipäätään ajattelis. Vetovoiman laki siis toimii siten, että esitän toiveen ja sen jälkeen keskityn olemaan hyvissä värähtelyissä, jotta voin vastaanottaa toivomani asian. Ja käännän siis selän ja kohdistan huomioni muualle, jos jokin yrittää häiritä hyvää tunnetta. Kuulostaa petollisen yksinkertaiselta, ja on oikeasti tosi vaikeaa. Ainaki mulle. <br />
<br />
Tämä nimittäin pakottaa ottamaan itse vastuun kaikesta, mitä omassa elämässä tapahtuu. Suoralta kädeltä varmaan jokainen meistä väittää ottavansa vastuun itsestään ja elämästään, mutta jos asiaa tarkastelee vähän syvemmin niin voi huomata, ettei se ehkä olekaan totta. Onhan mulla oikeus olla kiukkuinen, jos mulle tehdään väärin, laiminlyödään tai käytetään jotenkin hyväksi? On tottakai oikeus, mutta eniten sillä kiukullani vahingoitan itseäni. Silloin, kun joku kohtelee väärin tai jokin asia ärsyttää, pitää pystyä kiinnittämään huomionsa jonhonkin muualle, ihan oikeasti. Ei riitä, että kääntää fyysisesti selän, mutta mielessään murehtii tai surkuttelee asiaa. Vaikka harmitus ja ärsytys olis kuinka oikeutettua ja paikallaan niin Vetovoiman laki ei reagoi siihen muuten kuin tuomalla sitä samaa tavaraa mulle lisää. Ei vetovoimaa kiinnosta, olenko kenties oikeassa eikä se halua kuulla juurta jaksain kuinka väärin minun nyt on ymmärretty tai kohdeltu. Se vain ja ainoastaan vastaa minun värähtelyyni ja toimittaa sitä, mitä itse tilaan. Eli olen itse vastuussa omista tunteistani ja energioistani, voin itse valita, miten reagoin. <br />
<br />
Eihän tämä toki mahdoton tehtävä ole, mutta sen voin sanoa, että kuulostaa paljon helpommalta kuin onkaan. Päivittäin tapahtuu asioita, jotka harmittaa, kiukuttaa, ärsyttää, suututtaa. Ihan hetki sitten rikoin hyvllyjä siirrellesäni ison enkelipatsaa ja lasisen lampun. No, kyllä vain suututti. Entäs kun lapset ei suostu nukahtamaan nätisti vaan temppuilevat toista tuntia hypellen ympäriinsä. Joo-o, ärsytyskäyrä pyrkii nousuun. Tai kun aamupalalla huomaat, että maito on loppu eli ihana maitokahvi jää nauttimatta. MRRR! Saati sitten isommat jutut, joita elämä tuo tullessaan. Kyllähän niitä riittää. <br />
<br />
Tämä kyllä kieltämättä avaa silmät, että mitä sitä onkaan itse itselleen tilannut elämänsä varrella. Vaatii tosi paljon keskittymistä, että muistaa ja osaa olla elämässään positiivisissa värähtelyissä antamatta haasteiden keikuttaa venettä liikaa. Eihän tämä toki sitä tarkoita, että kaikki pitää ottaa ilolla vastaan, tottakai on oikeus surra, jos surettaa ja suuttua, jos suututtaa. Mutta silloinkin se pitää tehdä tietoisesti ymmärtäen, että valitsen nyt itse tämän pahan mielen ja voin koska tahansa valita toisin, kun olen saanut tätä tarpeeksi. Ja voin itse valita suutunko niistä pienistä asioista vai kiinnitänkö huomioni siihen, mikä on hyvin. Raivoanko, kun lapset ei tottele, vai olenko kiitollinen, että ne ylipäänsä on olemassa. Ei mitenkään helppoa, mutta ei täysin mahdotontakaan. Runsaasti keskittymistä ja tahtoa, niillä tämä saadaan toimimaan. Ja kun palkintona on kaikkien unelmien saavuttaminen, niin kyllähän sitä motivaatiotakin rittää :) Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-6396023874492699062012-11-01T15:38:00.000+02:002012-11-01T15:38:14.473+02:00Toistan itseäni toteamalla joka kerta, että onpas viimeisestä kirjoituksesta aikaa, ja että haluaisin kirjoittaa useammin :) Mutta siltä se vaan tuntuu, joka kerta.<br />
<br />
Viikkojen vieriessä käy mielessä monta asiaa, joista haluaisin kirjoittaa, ja sillä tavalla niitä purkaa ja analysoida. Nyt kun istun tässä, en saa niistä yhtäkään mieleeni. Mutta ei sen väliä, kirjoitan siitä, mitä mieleen tulee juuri nyt.<br />
<br />
Oon parin vuoden aikana lukenu aika monta kirjaa liittyen Vetovoiman lakiin ja ajatuksen voimaan. Kaikki kertoo samasta asiasta vähän eri tavalla. Nyt parhaillaan luen Esther ja Jerry Hicksin Pyydä niin saat - Abrahamin opetuksia. Kirja on ollu hyllyssä mulla jo jonkin aikaa, mutta jäänyt lukematta tuon Abrahamin takia. Ajattelin, että se tarkoittaa sitä Raamatun ikivanhaa Abrahamia (ehkä tarkoittaakin) ja että kirja on täynnä raskaita viittauksia Raamattuun, enkä jaksa niitä. Varsinainen ennakkoasenne! Väärä sellainen.<br />
<br />
Jostain syystä kuitenki otin kirjan käteen ja luettavaksi, ja nyt Vetovoiman laki aukeaa mulle taas uudella tavalla. Tähän asti olen kuvitellut, että Vetovoiman lakia varten täytyy koko ajan miettiä sitä, mitä toivoo ja olla tosi varovainen kaikissa ajatuksissaan, ettei vain toivo mitään väärää. No niinhän se tavallaan onkin, mutta tämä kirja onnistuu kertomaan asian niin, että ymmärrän paremmin. Kaikkein tärkeintä on toivoa ja antaa sitten sen toiveen tulla todeksi. Eli olla samalla taajuudella sen toiveen kanssa. Usein toive lähetetään puutteen värähtelyssä eli "tätä mulla ei ole, haluan tätä". Ja jotta toive voi toteutua, täytyy kääntää kanavaa pois puutteesta. Ja kompastuskivi on ollu, että miten se tapahtuu? Miten leikitään, että se asia on totta? Miten voin uskotella itelleni, että mulla on miljoonia tilillä, jos saldon mukaan ei ole? No, en mitenkään. Eikä tarvikaan, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tai ainakaan sen mukaan, miten tämän ymmärrän.<br />
<br />
Nimittäin riittää, että oma värähtely pysyy positiivisen puolella. Ja se taas tietää siitä, että <em>tuntuu hyvältä. </em>Tunteet on meidän sisäinen ohjausjärjestelmä, jonka mukaan me tiedetään, ollaanko menossa kohti toiveita vai niistä pois päin. Aina kun tuntuu hyvältä, vedän lähettämiäni toiveita puoleeni lähemmäs ja lähemmäs. Ja aina kun tuntuu surkealta, menen pois päin toiveistani. Eli riittää, että huolehtii siitä, että on hyvällä fiiliksellä! Wau! Kun toive on kerran esitetty, sitä ei tarvi toistaa ja toistaa. Sen täytyy ainoastaan antaa tulla luo. Mutta suuri rahasumma ei voi tulla sen luo, joka värähtelee rahahuolien energiaa, tai elämän suurin rakkaus sen luo, joka tuntee itsensä maailman surkeimmaksi ja rumimmaksi olennoksi. Täytyy olla hyvällä fiiliksellä ja siten oikealla taajudella. Valmennuskouluttajani Marikan sanoin: "Radio Rockin taajuudelta ei kuulu Classic fm". <br />
<br />
Miksi tämä on niin mullistavaa mulle? En oikein tiiä. Ehkä siksi, etten aikaisemmin ole tajunnut, että "pelkkä" huono fiiliksen katkaiseminen riittää korjaamaan värähtelyä. Esimerkiksi meditoidessa me ollaan luonnollisesti oikeassa taajuudessa, kun ajatukset ei pääse sitä häiritsemään. Eli kun huomaan, että ärsyttää, kiukuttaa, suututtaa, surkuttaa, vedän vain henkeä ja pyrin katkaisemaan ajatuksen. Ja sitten korvaan sen jollain paremmalla: "jotain hyvää tästäkin on", "kaikki järjestyy" jne. Tätä varten kaikenlaiset voimalauseet on älyttömän hyviä!! Nyt kun oon toteuttanu tätä jokusen aikaa, huomaan sen todella toimivan. Jos mieleen lipsahtaa jotain, mikä ei tunnu hyvältä, pyrin korjaamaan sen heti pois. En kompastu enää vanhoihin ärsytyksiin, kun ymmärrän, että vahingoitan sillä itseäni ja omia toiveitani kaikkein eniten! En toki onnistu tässä vielä sataprosettisesti, mutta väitän, että saan negatiiviset ajatuksen nalkkiin aiempaa nopeammin. Ja tämä tuntuu paljon, paljon helpommalta kuin tarkkailla jokaista ajatustaan, ettei se nyt vain ole oman toiveen vastainen. <br />
<br />
Nämä oivallukset on myös kannustaneet takaisin päivittäiseen joogaamiseen ja meditointiin. Nehän on hetkiä kun sekä mieli että keho voivat hyvin ja oikein hehkuvat positiivista energiaa. Toisin sanoen joogaamalla ja meditoimalla vedän omia toiveitani voimakkammin puoleeni! Kyllä kannattaa istua hiljaa ja antaa energian virrata :) <br />
<br />
Ja seuraavaksi onkin vuorossa tämän päivän rauhoittumisen hetki. Hengitellään ja hymyillään taas seuraavaan kertaan <3Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-80134845096557966612012-09-21T11:30:00.002+03:002012-11-01T15:14:09.920+02:00Aaltoilevaa elämääOon usein aikonut kirjoitella tänne, mutta jostain syystä se aina jää... Nyt otin oikein asiakseni miettiä, että miksi on näin. Miksi tämä bloggaaminen tuntuu tahmealta ja takkuiselta? Eipä sillä, että se mitään pakollista puuhaa olisikaan, saahan sitä olla kirjoittamattakin. Mutta kun haluaisin kirjoittaa, haluaisin, että asioita ja ajatuksia tallentuisi muistiin, kun olen nykyisin niin huono kirjoittamaan päiväkirjaa käsin, haluaisin antaa ajatusten virrata ilman sen suurempaa tarkoitusta ja tavoitetta... ja siinähän se tuli. Tajusin kirjoittaneeni teille lukijoille enkä itselleni! Ei ajatus silloin virtaa vapaana, jos miettii, että mitä mahdollinen lukija tästä ajattelee. Eivät kirjailijatkaan kirjoittaessaan pohdi, että myykö tämä teksti tällaisena vai pitäisikö sitä muuttaa raflaavammaksi tai mitähän lukijat minusta tämän jälkeen ajattelee, toistanko itseäni, kirjoitinko viimeksi tästä samasta... tai luulen ainakin, etteivät pohdi, mistäpä sen tietää. Yhtäkaikki, löysin syyn takkuiluun. Ja tästä edes haluan keskittyä kirjoittamaan itselleni, ja antaa teille mahdollisuuden nähdä, mitä itselleni kerronkaan :) Sekavaa, ehkä.<br />
<br />
Niin. Viime aikoina mielenpäällä on ollut elämän aaltoliike. Toisinaan tuntuu, että on oivaltanut suuria totuuksia ja löytänyt syvemmän tarkoituksen olemiselleen. Ja pian huomaa taas hukkuneensa arjen kiireisiin ja suorittavansa elämäänsä. "Sitten kun tämä on tehty, niin kaikki on hyvin.. sitten kun tuo on valmis niin kaikki on valmista". Täysin itseltään salaa lipuu sitku-elämään, vaikka tietää, että se on keskinkertainen vaihtoehto läsnäolevan ja täydemmän nytku-elämän rinnalla. Oli pitkä pätkä, kun meditoin ja joogasin hyvinkin säännöllisesti ja kiireen tunne väheni. Tilalle tuli kiireettömyyttä, hallinnan tunne, olo siitä, että riitän tällaisena. Uskomatonta, mutta onnistuin hukkaamaan sen fiiliksen.<br />
<br />
Henkinen tasapaino on niin kuin fyysinenkin, sitä on ylläpidettävä jatkuvasti. Ei riitä, että käy kerran vuodessa lenkillä, jos haluaa olla hyvässä kunnossa. Samalla tavalla ei riitä, että hiljentyy, joogaa, meditoi tai tutkii itseään yhtenä päivänä vuodessa, tai edes kuukaudessa säilyttääkseen mielenrauhan ja tasapainon. Hulluinta on, että teoriassa tiedän tämän, mutta nyt huomaan, että käytäntö on ajanut teorian ohi. Valmistuttuani elokuussa elämäntaidon valmentajaksi, olen tehnyt hulllun lailla töitä, erilaista suunnittelutyötä ja markkinointia ja kaikkea muuta, ja ollut jatkuvasti niin kiireinen, että iso osa asiosta on jäänyt puolitiehen, muka kiireen jalkoihin. Olen ajatellut, että otan aikaa itselle ja henkiselle hyvinvoinnille taas sitten kun nämä akuutit hommat on hoidettu. Miten typerää! Jos olisin jatkanut henkisiä harjoituksia koko ajan, väitän, että olisin saanut aikaan paljon enemmän. Nyt pää on käynyt niin ylikierroksilla ja liialla kuormituksella, että asiat on tullut hoidettua turhan monimutkaisen kautta.<br />
<br />
Lisäksi on hukkunut ajatus siitä, mikä elämässä on tärkeää. Pääsin keväällä ja kesän aikana kiinni ajatukseen, ettei meitä mitata suoritusten tai ulkoisten statusten perusteella. Ettei sillä ole oikeasti väliä, mitä teen työkseni, paljonko tienaan, olenko laiha vai lihava. Että kaikkein tärkeintä on olla läsnä hetkessä, siinä mikä kulloinkin on käsillä. Hengittää rauhassa, tunnistaa tunteensa ja nauttia tilanteesta. Ja yllättäen saankin itseni kiinni suorittamasta kaikin voimin. "Tämä täytyy nyt saada tehtyä, miten en ole tätäkään vielä saanut valmiiksi", hophop ja pari raipaniskua päälle! Aivan hävettää, kun mietin, mitä oon itelleni tehny viimeisen parin kuukauden aikana. Uskoin kai, että kun tekee hyvinvointia edistävää työtä, niin siitä ei väsy samalla tavalla kuin "tavallisesta työstä"... <br />
<br />
Miten sitten havahduin tilanteeseen? Sairastua piti! Sanon aina ite toisille flunssan iskiessä, että "keho vaatii lepoa ja pakottaa pysähtymään". Ja silti, kun kurkkukipu iski niin päätin silti mennä vielä töihin. Ajattelin, että käyn välillä pari tuntia lepäämässä ja menen sitten vielä illalla jatkamaan. Että kyllä sen parin tunnin päiväunen pitää levoksi riittää. Kun kerran on töitä niin pitäähän ne hoitaa. Joo-o. Paitsi ettei pidä, jos on tosissaan levon tarpeessa ja laiminlyönyt omaa hyvinvointiaan niin rankalla kädellä kuin oon tehny. Niinpä päädyin kotiin sohvalle makaamaan. Päänsärky yltyi niin kovaksi, että pelkäsin jo hetken, että kyse on jostain vakavamasta kuin tavallisesta flunssasta, minkä seurauksena pohdin myös sitä, että olisinko valmis jo lähtemään tästä elämästä. En tosiaan! Ja siksipä sitten mietin kaikkea tätä edellä kirjoiteltua. Tässä palauttelen elämäni arvojärjestystä paikoilleen ja muistutan itseäni siitä, mikä mulle on oikeasti tärkeintä. Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain pysähtyä huomaamaan, mihin hullutukseen olin menossa ja osaan nyt oikaista kurssin parempaan suuntaan. Työ ei lopu tekemällä ja onnellisuus ei ala sitten kun. Onnellisuus ja hyvinvointi ovat oma valinta ja valitsen ne nyt, jälleen kerran. Ja aion valita sittenkin, jos ne joskus taas unohdan. Koska erehtyminen on inhimillistä ja elämä muuttuu jatkuvasti, on täysin mahdollista, että eksyn polulta myöhemminkin, mutta osaan helpommin palata takaisin.<br />
<br />
Tähän loppuu lisään Portia Nelsonin oivallisen tekstin, joka kuvaa juuri tätä ihmiselämän erehdysten kautta oppimista. Jonain päivänä osaan mennä toista katua!<br />
<br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;"><br /></span>
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. </span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Kestää edelleen kauan päästä ylös.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;"><br /></span>
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Syy on minun. Nousen saman tien ylös.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;"><br /></span>
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Kierrän sen.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;"><br /></span>
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;">Kävelen toista katua."</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="color: #351c75;"><br /></span>Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-4937535063057300832012-05-01T21:14:00.000+03:002012-05-01T21:14:07.767+03:00Loman tarpeessaLupasin edellisessä postauksessa, että kirjoitan tiuhempaan... ja silti kuukausi hurahti ohi noin vain. Mutta on se kyllä ollut aikamoinen kuukausi, ohjelmaa sen verran, että ihme kai olisi, jos jatkuvasti ehtisi blogiakin päivittää.<br />
<br />
Nimittäin kuun alussa olin melkein viikon koulutusreissulla, jonka jälkeen vietimme pääsiäisen, jonka jälkeen aloitin pikkupintaremontin uudessa liiketilassa, jonka jälkeen muutin tiloihin, jossain välissä käväsin Ikean reissun naapurimaassa, jonka jälkeen aika on kulunut työpaikalla tavaroita järjestäen ja Ikean kalusteita kokoillen sekä asiakkaita vastaanottaen huolimatta lievästä epäjärjestyksestä, joka on piilotettu sosiaalitiloihin. Jossain välissä olen myös raportoinut koulua varten ja tehnyt harjoituksiakin. Ja edelleen myös lapset ja koti vaativat oman aikansa ja huomionsa, jonka heille haluan antaa. Joten blogi on jäänyt pahnan pohjimmaiseksi, vaille huomiota.<br />
<br />
Edellisen perusteella otsikko lienee helppo ymmärtää. Olo on kuin olisi ajettu jyrällä yli ja laitettu pesukoneen linkousohjelmaan pariksi tunniksi! Vaikka kaikki tämä tekeminen on mulle mieluisaa ja teen omassa yrityksessani työtä, jota rakastan, niin silti se vie voimia ja vaatii palautumista. Toisinaan tämä seikka tuppaa unohtumaan. Sitä luulee olevansa terästä, kuolematon, että voi painaa vain menemään haasteesta toiseen ilman suurempia taukoja. Kun viime viikolla maanantai-iltana sain liikeen valmiiksi niin, että tiistaina saattoivat ensimmäiset asiakkaat tulla, niin on pakko myöntää, että väsymyksen tunne oli melko lamauttava. Olin kuvitellut tuntevani reimua ja onnistumista. Sen sijaan tunsinkin uupumusta ja harmautta. Kaikki parin kuukauden aikana kertynyt stressi pääsi nousemaan pintaan, kun enää ei ollut tarvetta sitä tukahduttaa tekemiseen, ja vire oli surkea. Hui! Eihän tämän näin pitänyt mennä!<br />
<br />
Onneksi olen oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että ymmärsin mistä on kyse. Ettei pidä huolestua ja kuvitella jonkin suuremman asian olevan pielessä vaan olen yksinkertaisesti väsynyt. Ihan pelkästään tunteen huomioiminen ja tilanteen tunnistaminen auttoivat nostamaan virettä. Seuraavana päivänä oli jo aivan toinen tunnelma. Mutta ei pelkkä tiedostaminen tässä tapauksessa auttanut vaan tiesin, että enemmän lepoa tarvitaan. Onneksi ylihuomenna alkavaan koulutusrupeamaan Helsingissä mahtuu tällä kertaa kaksi ylimääräistä vapaata koulupäivien väliin. Päätin hyödyntää tuon ajan ja varasin hotelliyön laivamatkoineen Tallinnaan! Kaksi kokonaista päivää ja yksi yö aivan yksin ilman suurempaa ohjelmaa. Valmis ruokapöytä ja hotellin puhtaat lakanat, ihanaa! Mukaan kirjoja ja kutimet, mukavat kengät, että pääsen ihailemaan Tallinnan kaunista vanhaa kaupunkia. Tämä on juuri sitä, mitä tässä kohtaa kaipaan :)<br />
<br />
Tänään nostin pitkästä aikaa itselle enkelikortteja, sekin on jäänyt vähemmälle, kun kortit on olleet pakattuna johonkin muuttolaatikkoon. Ensimmäinen kortti, jonka sain oli "Loma". Sain ohjeeksi arvostaa maiseman vaihtoa ja luottaa siihen, että levon jälkeen työskentelen jälleen tehokkaammin. Levänneet aivot tuottavat luovempia ideoita ja energiatasot kohoavat ylipäänsä. Hiljaisuudessa ja levollisuudessa kuulen oman todellisen minäni äänen ja pysyn oikealla polulla. Täydellinen vahvistus juuri tähän kohtaan! Tuntui hieman syylliseltä lähteä reissuun nyt, kun liike on uusi ja äitienpäiväkin painaa päälle, parempi olisi olla myymässä hoitoja, koruja, lahjakortteja... Tämä viesti vei sen pienenkin syyllisyyden mennessään ja nyt tiedän, että tulen uudistuneena naisena takaisin reissusta. Tuskin maltan odottaa!<br />
<br />
Muutkin kortit tukivat kaikkea meneillään olevaa muutosta. Taloudellista varmuutta ja suorastaan vaurautta näyttää tulevan vaikka millä mitalla, kun vain jaksan luottaa ja olla kärsivällinen. Muutoksia tapahtuu ja se on hyvästä. Päästän jälleen irti vanhoista kivuista ja taakoista, mikä antaa tilaa uudelle energialle. Ihanat viestit! <br />
<br />
Että näissä mietteissä ja fiiliksissä alan miettiä, mitä pakkaan laukkuihin. Meillä on vielä toista metriä lunta, mutta etelässä näyttää aurinkoisen keväiseltä, melkein kesältä... siinäpä pohtiminen, mitä sinne ottaa mukaan. Tulen kertomaan, mitä matka mulle antaa, kunhan palailen kotiin. Silloin ollaankin jo <a href="http://www.hoivahuonepingala.com/2012/03/seuraava-hiljentymisen-retriitti.html">uuden retriitin</a> kynnyksellä (vapaita paikkoja on vielä, jos kiinnostaa), ihanaa sekin <3<br />
<br />
Ai niin, vielä pakko kertoa, että kun sinistä vappuviuhkaa liottaa ensin kuralätäkössä ja huiskuttaa sitten eteisessä, niin upeisiin Laura Ashley -tapetteihin jää pysyvästi ihania, sinisiä roiskeita. Kokeiltu on! Ensin meinasi volyymitaso nousta sfääreihin, mutta sitten rauhotuin ja etsin positiivista näkökulmaa... Onneksi on seinät, joille roiskuttaa, kaikilla ei ole. Ja pikkuihmiset roiskuttelemassa, suurimmat opettajani ja kalleimmat aarteeni. Joten mitä siitä, vaikka seinällä on valumia, elämäähän se on :)Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-65320992251974519902012-03-30T18:16:00.000+03:002012-03-30T18:16:37.293+03:00Retriittejä...<div style="text-align: center;">Nyt vasta tuota edellistä postausta kirjoittaessani tajusin, etten ole kirjoittanut tammikuisesta retriitistäkään tänne mitään! Miten ihmeessä aika kuluu niin nopeaa?? </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Marraskuussa postasin retriitti-ideasta ja tammikuussa sitten oli Hiljentymisen retriitti Pyhätunturilla. Meitä oli yhteensä 15 henkilöä ja se oli juuri sopiva määrä, yhtään enempää ei olisi mahtunut joogaamaan sille varatussa tilassa kerrallaan, vaikka vuodepaikkoja olikin enemmän. Retriitin järjestelyt ja ilmoittautumiset koetteli kovasti minun luottamusta asioiden järjestymiseen, niin monta peruutusta tuli viime metreillä. Ihmisille tuli yllättäviä menoja, joko taloudellisia tai juhlia tms. Hetkittäin näytti, että väkeä tulee niin vähän, ettei edes kulut tule katetuksi... Mutta niin vain kaikki järjestyi, ilmoittautumisia tuli uusilta ihmisiltä ja lopulta meitä oli koossa juuri se kokoonpano, jonka pitikin. Ei pidä turhaa murehtia, vaan luottaa siihen, että asiat sujuvat niin kuin kuuluukin, sen sain jälleen oppia!</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Viikonloppu sujui mukavasti. Hiljaa oleminen oli yllättävän helppoa, ja helpottavaa. Olen sosiaalinen ja rakastan keskusteluja, mutta vaihteeksi oli mahtavaa, kun ei tarvinnut puhua mitään. Mieli lepäsi, kun olimme kaikki yhtä aikaa syömässä, eikä kukaan puhunut mitään. Yhteisöllisyys syntyy myös ilman puhuttuja sanoja. Sen tosin huomasin, että olen edelleen paljon enemmän perfektionisti kuin luulen. Mietin mielessäni koko ajan, että onhan kaikilla kaikki hyvin ja ennakoin seuraavaa ohjelmaa jatkuvasti, vaikka kaikki kyllä sujui hienosti painollaan ja ohjelma oli suunniteltu valmiiksi etukäteen. No, järjestäjän työ on työtä, senkin sain oppia. Onneksi sain osallistua toisten vetämään ohjelmaan eli joogaan ja Voimatarinaan. Joogaaminen ajan kanssa ilman häiriötekijöitä, eteenkin heti aamulla, oli niiiin nautinnollista. Kuten myös voimapaikan etsiminen luonnosta kipakassa pakkasessa. Oli ihmeellinen tunne "kuulla" luonnon "puhuvan". Vaikken tietysti kuullut fyysisillä korvilla, mutta kyllä Luonto Äiti mulle selvän viestin kertoi. </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Retriitin pääteeksi pidimme yhteisen keskustelun, jossa jokainen sai avata omaa kokemustaan sen verran kuin halusi. Siinä vierähti kyynel ja toinenkin, jokaisella oli niin upeita ajatuksia ja tuntemuksia retriitistä. Joku oli rauhoittunut ja seestynyt, toinen täynnä energiaa tehdä mitä vaan, kolmas oli löytänyt itsestään aivan uusia puolia. Kaikki olivat löytäneet omat voimapaikkansa luonnosta ja saaneet omat viestinsä. Oma onnistumisen tunne oli valtava, kun kuuli, miten hienoja juttuja toiset olivat saaneet.... minä kun olin murehtinut, että viihtyykö ne nyt varmasti ja onhan niillä varmasti hyvä olla... voi voi! Kovasti on tekemistä itsensä kanssa, mutta siksihän täällä ollaan :) </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Joka tapauksessa, huippukokemus! Uusi retriitti otettiin esille jo ensimmäisen päätöskeskustelussa ja heti kotiuduttua alkoi ajatustyö kunnolla. Nyt se sitten on lyöty lukkoon ja seuraava retriitti on toukokuussa! Niin mukavaa! Ohjelmassa on paljon samaa, mutta myös uutta. Aikaakin on yksi päivä enemmän, kun aloitamme tällä kertaa jo torstai-iltana. Tietysti myös vuodenaika on toinen ja vaikuttaa energioihin. Paikka on tällä kertaa eri, lähempänä kotikontuja, oikeastaan ihan käytännön syistä johtuen... ja suurista unelmista, joista voin kertoa joskus myöhemmin. Tässä totean vain, että näin se elämä kantaa ja vie oikeaan suuntaan, kun antaa sen tapahtua :) Voi kuinka onnellinen olenkaan <3 </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Ihanaa viikonloppua Sinulle, Nauti elämästä!</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Ai niin, <a href="http://www.hoivahuonepingala.com/2012/03/seuraava-hiljentymisen-retriitti.html">tässä linkki</a> sinne, mistä voit ilmoittautua mukaan retriitille, jos kiinnostaa... </div><br />
<div style="text-align: center;"><br />
</div>Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-68934370830692525752012-03-27T22:13:00.000+03:002012-03-27T22:13:31.195+03:00Uudelleenaktivoituminen... :)<div style="text-align: center;">Tässä blogissa on ollut hiljaista pitkään... vaikka on tämä mielessä ollut, koska haluaisin ehtiä tallentaa muistiin kaikkia ihania tapahtumia, asioita, ihmisiä, lukemisia ja kaikkea muuta, mitä elämä eteen tuo. Alkukevät on kuitenkin ollut syystä tai toisesta sellaista aikaa, etten ole kirjoittanut. Viime viikolla pohdin <a href="http://www.kanttiini.net/">Heli-ystävälleni</a> ääneen, että haluaisin jatkaa tätä blogia, kun vain saisin aikaiseksi, olisi niin paljon kirjoitettavaa, että mistä osaan aloittaa. Hänpä sitten auttoi minua haastamalla minut omassa blogissaan Hyvän mielen haasteella...</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><span style="color: purple; font-size: medium;"> Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa<br />
(jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää).<br />
Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.<br />
Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi<br />
(linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).”</span></div><div style="text-align: center;">Eli jatkan bloggaamistani näin ihanalla aiheella, asioita, jotka tuovat hyvää mieltä...</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Lukeminen</strong>, jolle myös toivoisin löytäväni enemmän aikaa. Kirjahyllyssä on vino pino kirjoja, jotka todella haluan lukea... kunhan keksin, mistä nipistän aikaa siihen. Vaikka luen toki jo nyt päivittäin, mutta enemmän, enemmän! Se on niin mukavaa :)</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Jooga ja meditointi, </strong>jotka tuovat sisäistä rauhaa, ihan todella. Oon harjoittanut kumpaakin jo jonkin aikaa epäsäännöllisesti, mutta toiveissa on ollut juuri se jatkuvuus ja säännöllisyys. Henkinen hyvinvointi vaatii jatkuvaa harjoittelua, aivan kuten fyysinenkin. Sain elämäntaidonvalmennusta ajanhallinnasta, ja löysin näille päivittäisen hetken jo muutamia viikkoja sitten. En kuitenkaan päässyt käyntiin hommassa ja uusi valmennus osoitti, että vaikka aika löytyi, paikka ei ollutkaan sopiva. Niinpä täsmensin paikkaa, ja säännöllinen harjoittelu on alkanut. Oon NIIN tyytyväinen!</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Ompeleminen: </strong>talven aikana on ollut yksi tilaustyö ommeltavana. Se oli hirmuisen takkuinen homma, jotenkin tiesin jo alkaessa, ettei työ tule menemään ihan putkeen. Eikä se sitten mennytkään. Joku vetovoiman lakia tunteva saattaa ajatella, että tilasin itse epäonnistumisen... saattaa olla niinkin, vaikka yritin kyllä pitää koko ajan hyvän mielen yllä työtä tehdessäni. No, nyt kun sain työn pois käsistäni ja pääsin tekemään ei-tilattuja ompeluksia tuhotakseni valtaisan kangasvarastoni, oon taas niin fiiliksissä ompelemisesta. Kehittelin oman version haaremihousuista, oikeastaan siitä tuli "jumpsuit goes harempants"-yhdistelmä ja hurauttelin niitä tänään töissä neljät! 60 kangaspakkaa alkoi yhtäkkiä näyttääkin vähältä... pitäisköhän tilata vähän lisää.. :D</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Lapsoset ketterät</strong>, jotka pitää mielen virkeänä ja äidin toimeliaana :) Teen nelipäiväistä työviikkoa ja olen siis kolme päivää aina kotona muksujen kans. Voin kertoa että kahden alle kouluikäisen pojan kans ei tule tylsää. Ja tämä selittänee myös sen, että esim. sille lukemiselle ei ole aikaa ihan niin paljon kuin toivoisin. Lapset ovat suurimmat opettajani, olen kiitollinen, että juuri nämä kaksi valitsivat minut äidikseen ja tulivat antamaan oppia elämästä, läsnäolosta, rakkaudesta, omasta itsestä. Kaikesta. </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Ystävät, </strong>joiden merkitys on kasvanut viime vuosina entistäkin suuremmaksi. Olen pohtinut paljon elämän suuria kysymyksiä ja miettinyt, mihin ja miten haluan aikaani käyttää. Ystävien kanssa vietetty aika tuntuu saavan päivä päivältä enemmän merkitystä. Eteenkin kun ystäväpiirissä on samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua ihan oikeista asioista ja oikealla, hyvällä fiiliksellä. Ei tarvitse juoruilla, taivastelle kenenkään tekemisiä tai puhua kenestäkään pahaa. Todellista hyvän mielen jakamista <3 </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Aamuinen maitokahvi: </strong>mietin tätä eilen viimeksi, että olen ankkuroinut huomaamattani onnen tunteen aamukahvikuppiin :) Aloitan työpäivät vasta yhdentoista aikaan, joten meillä on aina pitkät aamut, aikaa syödä rauhassa (niin rauhassa kuin kahden lapsen taloudessa on mahdollista), lukea päivän lehti ja herätä alkavaan päivään kunnolla. Joka aamu keitän tummapaahtoista kahvia, lämmitän Taika-mukissa pari desiä maitoa, vaahdotan sitä vähän ja kaadan kahvia toiset pari desiä sekaan. Kuppi kädessä katselen ulos keittiön ikkunasta ja mietin, että "tästä tulee hyvä päivä". Ja silloinhan siitä tulee :)</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Kynttilät</strong>, joita poltan nykyään kai ympäri vuoden. Ennen ajattelin, että kynttilät kuuluvat pimeään talveen ja kerätään kevään koittaessa pois. Nyt en ole kerännyt. Elävä tuli rauhoittaa ja tuo ihanan lempeän tunnelman koko huoneeseen, vaikka valoa riittäisi ilmankin. Tänään posti toi taas uusia suolatuikkulyhtyjä, jotka palavat parhaillaankin ikkunalaudoilla. Uskon niiden tasapainottavan huoneen energiaa, tunnen niin. Hyvä mieli :)</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Kevät</strong>, mulle vuodenajoista rakkain, vaikka olen oppinut pitämään jopa syksystä. Aurinko tuo tullessaan uutta, raikasta energiaa, jota pitkän pimeän talven jälkeen todella tarvii. Mikä onni asua täällä pohjoisessa, missä vuodenaikojen vaihtumisen todella huomaa. Meillä on oikeastaan useampi vuodenaika kuin neljä, sillä alkukeväinen Lappi on aivan toisenlainen kuin toukokuinen. Kuten myös elokuun lopun syksy näyttää ja tuoksuu täysin eriltä kuin lokakuinen. Ihana pohjoinen <3</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"><strong>Puolisoni. </strong>Tätä pohdin pitkään. Mutta päädyin lisäämään hänet tähän, vaikka toisinaan tuntuu, ettei hyvä mieli ole ensimmäinen asia, jota hän minulle tarjoaa. Mutta kuten lapsetkin, myös mieheni on suurimpia opettajiani tässä elämässä. Joka kerta, kun selviämme jostakin myrskystä tai karikosta, olemme himpun verran vahvempia yhdessä, askeleen lähempänä tasapainoa, yhden opinkappaleen lisää omaksuneita, ja onnellisia siitä, ettei sekään myrsky repinyt meitä maasta juurineen. Ja myrskyävien päivien jälkeen ilma on raikasta hengittää ja taivas jotenkin entistäkin sinisempi. Joten kaikkine suruineen ja haasteineenkin, suhteemme tuo hyvää mieltä, uskoakseni meille molemmille.</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Ja koska hän juuri saapui paikalle, nappasi tv:n päälle, kas kun sieltä tulee Mestareiden liigaa, ja siten pyyhkäisi seesteisen tunnelmani johonkin kaukaisuuteen, tämä Hyvän mielen lista päättyy tähän. Olihan siinä jo monta, monta iloa tuovaa asiaa <3 </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">Koska en hirveästi enää seuraa toisten blogeja, ajanhallinnallisista syistä, en nyt jaa tätä eteenpäin. Joka haluaa, saa tämän tästä mukaansa ottaa :) Tästedes lupaan jatkaa tätä kirjoittelua, vähintään kerran viikossa. Joten palataan <3 </div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;">pee.äs. nyt ei jaksa oikolukia, koita saaha selevää...</div><div style="text-align: center;"><br />
</div><div style="text-align: center;"> </div>Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-70991260880312928902011-12-23T22:53:00.000+02:002011-12-23T22:53:08.563+02:00<div style="text-align: center;"><strong><3 Joulu on tunne sydämessä, ja tänne se on jo tullut <3</strong></div><div style="text-align: center;"><br />
</div>Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-84168742221052840662011-12-21T00:25:00.000+02:002011-12-21T00:25:46.822+02:00Sitä saa mitä tilaa... :)Niin se vain kuulkaa on, vetovoiman laki todella toimii. Ja tässäpä kerron esimerkin siitä.<br />
<br />
Olen ollut oikeastaan lapsesta asti laulajatyttö, rakastanut laulamista ja musiikkia ylipäänsä. Jo ihan pienenä kelasin vanhalla kasettimankalla nauhoja edes takaisin ja kirjoitin laulunsanoja vihkoon... sellaisesta ei muuten nykylapset tiiäkään mitään, ku kaikki löytyy parilla klikkauksella netistä. No, joka tapauksessa. Musiikki on aina tavalla tai toisella kuulunut elämään, ja jossain vaiheessa kaveripiiriin kuului muutamia musiikin tekijöitäkin, joiden kanssa puhuttiin jopa erilaisista työkuvioista. Tein kuitenkin vuosia sitten päätöksen, etten lähde tavoittelemaan siitä mitään sen kummempaa. Että mulle riittää, kun saan laulaa omaksi iloksi itsekseen. Etten ainakaan halua mihinkään julkisuuden ammattiin, eikä laulamista voi tehdä työkseen, ellei antaudu myös ihmisenä julkisuudelle. Asia käsitelty. Piste.<br />
<br />
Viime kesänä eräänä iltana lauleskelin kotona omilla laitteilla karaokea, kun rakas puolisoni heitti ihan puolihuolimattomasti, että "voisit lähteä vaikka johonkin lavoille laulamaan, kyllä tuo sen verran hyvin menee". Tuosta kommentista virisi ajatus, että jos sittenkin jotain laulujuttua kehittelisi. Voisihan sitä ihan jotain pientä, jotain coverbändiä tai kellariorkesteria ajatella. Pieniä, "nimettömiä" ryhmiä kiertää häissä ja muissa juhlissa ilostuttamassa ihmisiä ja sekin on tavallaan toisten auttamista, kun toiset saa juhlistaan parempia ja iloisempia livemusiikilla ja suht edullisesti. Että eihän sitä tarvi levylaulajaksi itseään havitella, eikä lehtien kansiin pyrkiä esittelemään lapsiaan ja kotiaan. Vaan voi tehdä pienesti ja omalla tyylillään. Pyörittelin asiaa parina päivänä ja sitten sanoin henkimaailmalle, että hyvä on, jos tilaisuus tulee, tiputetaan eteen, niin lupaan tarttua siihen. Mutta sen suurempaa työtä en aikonut itse asian eteen tehdä. Lupasin vain käyttää annettua lahjaa, jos mahdollisuus tuodaan eteen.<br />
<br />
Pari viikkoa sitten eräs ihana ystäväni saikin yllättäen idean, että minun pitäisi tarjoutua tapaninpäivän tansseihin laulukeikalle erääseen sivukylään pieneen ravintolaan. No hulluja! Mitenkäs minä, eihän mulla ole mitään tekniikkaa, eikä kokemusta. Ei sitä nyt voi ravintolaan soittaa, että tulisin keikalle, mutta järjestäkää te siellä kaikki valmiiksi. Höpöhöpö, sanoin minä. Vaan se ystävä olikin eri mieltä. Ja hoiteli hommat minun puolesta, selän takana niin, että ravintolasta otettiin yhteyttä, että "tulisitko, meillä olis laitteetkin ja palkkaakin maksetaan?"!!!!! <br />
<br />
Siinäpä sitten olin itseni kans vastakkain. Tuntui aluksi, että eieiei, tällaista ei tapahdu ja tässä on nyt joku koira haudattuna. Ja mihin sitä lapsetkin laittaa ja en minä ala jouluna tällaista miettimään jajaja... Mutta sitten muistin, että lupasin. Että jos tilanne tuodaan eteen niin menen. Ja että kun lahja on annettu niin käytän sitä. Että tehtävä tässä elämässä on auttaa toisia, vaikka sitten pitämään hauskaa tansseissa. Ymmärsin, että kielteiset ajatukset kumpusivat erilaisista peloista ja vanhasta ajatusmallista, että "enhän nyt minä". Oivalsin, että tämä on huikea tilaisuus mennä kohti pelkojaan ja siten muuttaa ne voimavaroiksi ja ystäviksi. Mahdollisuus jälleen heittäytyä elämän virtaan ja käskeä järjen ääntä olemaan hiljaa, kun eletään. <br />
<br />
Joten. Tapaninpäivänä menen laulamaan ihmisille ensimmäistä kertaa elämässäni! Pieneen ravintolaan, pienelle kylälle, mutta kuitenkin. Itsepähän tilasin ja ainakin nyt tuntuu siltä, että hyvä niin. Tulen sitten kertomaan, mikä fiilis on keikan jälkeen :D<br />
<br />
Nyt ihanaa Joulun odotusta Sinulle <3<br />
<br />
P.S. Retriitti-idealle kuuluu <a href="http://www.hoivahuonepingala.com/2011/12/hiljentymisen-retriitille-rauhoittumaan.html">tällaista.... </a> Kuten todettu, sitä saa mitä tilaa! Mulla on joulupukille yks toive, jatkukoon tämä hyvä noste... muuta en kaipaa :)Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-24965386626066429752011-11-23T22:43:00.000+02:002011-11-23T22:43:04.693+02:00Ollaan hiljaa vain, kun sanat turhaa on...Hmmm... sain eilen uuden idean, jolta nyt en saa rauhaa... esittelin tämän hetki sitten Ryhmän tapaamisessa ja nyt teen sen myös täällä. Katsotaan, mitä tästä taas seuraa.. :)<br />
<br />
Nimittäin. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että olis ihanaa päästä johonkin joogaviikonloppuun tai retriittiin tai jotain. Viime viikolla sitten erään iha-naisen kans sovittiin, että tammikuussa paastotaan ja loppukuusta sitten retriittiin johonkin päin Suomea. Selailtiin "alan lehtiä" (Voi hyvin, Luontaisterveys jne.) ja etsittiin sopivaa paikkaa. Ei heti kyllä löytynyt. Sitten surffailin muutamana iltana netissä etsimässä sitä juuri meille oikeaa retriittiä. Mutta ei löytynyt vieläkään.<br />
<br />
Ja siitä se ajatus sitten lähti. Järjestän sen itse! Eilen illalla idea välähti salaman lailla mieleen ja tuntui heti oikealta ja sopivalta. Laitoin tälle ystävälleni viestin, jonka kanssa oli sovittu tästä, että "kuule, mitäs jos järjestän retriitin ite?". Ja vastaus kuului, että miten me ei heti tuota huomattu ajatella :) Sovittiin, että järjestetään se vaikka kahdestaan, jos kukaan muu ei innostu!<br />
<br />
No, keksin paikankin heti, nimittäin Raattamassa sijaitseva Hotelli Vuontispirtti, joka on aivan upealla paikalla Pallastunturin juurella. Olin varma, että se on juuri se paikka. Siellä on taatusti parhaat energiat, se on riittävän kaukana ja silti lähellä ja siellä on oikealla tavalla rauhallista. Tänään sitten soitin kyseiseen paikkaan, ja pettymys oli melkoinen, kun kuulin, että paikka on kiinni, avataan vasta helmikuun loppupuolella ja ryhmäkoon pitäisi olla vähintään 30 henkeä, että se avattaisiin. Blaah. Ei siis sinne :( Etsiskelin netistä mahdollisia muita leirikeskuksia tai mökkikyliä, joita voisi ajatella tähän tarkoitukseen. Kuitenkin oli sen verran töitä, etten ehtinyt kovin paljon perehtyä eri paikkoihin ja jätin asian odottamaan parempaa hetkeä. <br />
<br />
Tänään oli sitten myös Ryhmän kokoontuminen, kuten jo mainitsinkin. Illan päätteeksi esittelin tämän ajatuksen ryhmäläisille: Järjestän hiljentymisen ja henkisen kasvun viikonlopun, jossa ollaan pääosin hiljaa. Retriitissä pidetään täydellinen tauko tv:stä, netistä, puhelimesta, lukemisesta ja puhumisesta. Usein retriiteissä kieltäydytään myös kirjoittamisesta, mutta ajattelin, että päiväkirjan tai muun kirjoittaminen voisi helpottaa hiljaisuudessa olemista. Lisäksi erilainen taiteellinen ilmaisu sopii kuvaan, esim. maalaustarvikkeet voidaan ottaa mukaan. Päivän ohjelmaan kuuluu helppoa joogaa, rentoutumisharjoituksia, meditaatiota, ulkoilua, saunomista ja ennen kaikkea Olemista. Hiljaa, oman itsen kanssa olemista. Mutta kuitenkin ryhmässä, yhdessä, ilman erakkomaista vetäytymistä. Ajatuksena on myös, ettei mitään taloustöitä tarvitse tehdä, ja siksi täytyy löytää paikka, jossa on mahdollista ostaa täysihoito. Tai vaikkapa hankkia catering-yritys toimittamaan ruuat. Tai valmistaa itse ruuat ennen retriittiä valmiiksi. Joka tapauksessa siis on tarkoitus järjestää olosuhteet, joissa ei tarvitse pyrkiä eikä suorittaa.<br />
<br />
Hiljaisuudessa oleminen ei tarkoita sitä, että suu teipataan kiinni, ettei saa sanoa kerrassaan mitään. Saa sanoa esimerkiksi, että "menen nyt ulos kävelemään" tai"ojennatko sen maitopurkin". Mutta pääosin ollaa hiljaa, eikä varsinkaan rupatella säästä tai Saana Parviaisesta. Joissain retriiteissä ollaan kertakaikkisen hiljaa, aivan hiljaa, mutta ajattelin, että tähän viikonloppuun sisältyy myös jotain keskustelua valituista aiheista, tai ainakin mahdollisuus pyytää kahdenkeskistä juttutuokiota, jos mieleen nousee niin paljon asiaa, että on pakko saada sitä purkaa. Yleensä retriiteissä myös pidetään ns. virikepuheita, joissa ohjaaja puhuu valituista aiheista. Mutta koska idea on niin tuore, en vielä osaa sanoa, miten tässa tapauksessa tehdään, enkä kertoa tarkkaa ohjelmaa. Sen tiedän, että tapahtuma on tammikuun lopulla, joko viimeisenä tai toiseksi viimeisenä viikonloppuna.<br />
<br />
Hiljaisuudessa ollessa tulee tilaa omalle sisäiselle äänelle, jota arkisen metelin ja kiireen keskellä ei kuule. Retriitti voimaannuttaa, akut saa ladattua täyteen. Kokemukset retriiteistä kertovat, että parin päivän hiljaisuuden jälkeen tuntuu siltä kuin olisi ollut lomalla kaksi viikkoa. Oman sisäisen äänen kuunteleminen voi auttaa ohjaamaan elämää oikeaan suuntaa, sinne minne itse todella haluaa, ei sinne, minne uskoo, että on pakko mennä. Sisäinen ääni voi kertoa sellaisia vaihtoehtoja, joita ei aikaisemmin ole huomannutkaan tai joita on pitänyt mahdottomina toteutettaviksi. Hiljentyminen tuo taatusti elämään jotain uutta.<br />
<br />
Kerrottuani tämän suunnitelman porukalle, osallistujia olikin jo itseni lisäksi 6 henkilöä :) En todellakaan uskonut, että kaikki innostuvat tällä tavalla, halusin vain jakaa ideani ja innostukseni ja kuulla mielipiteitä. Olisin voinut odottaa myös sellaisia kommentteja, että "ihan kiva, mutta ei minun juttu" tai että "minä en voi kuvitellakaan olevani hiljaa niin kauan". Mutta lähes kaikki ilmoittautuivat mukaan! Mietittiin siinä yhdessä myös sitä paikkaa ja muutamia ideoitakin tuli, että missä voisi olla sopivat tilat. Paikan pitäisi olla sellainen, että majoittuminen olisi omissa huoneissa, korkeintaan kahden hengen huoneissa, jotta tarvittaessa pääsee omaan rauhaan ottamaan päiväunet tai vaikka itkemään tai nauramaan, jos siltä tuntuu. Jotain paikkaa aiottiin kysyäkin lähiaikoina.<br />
<br />
Mutta. Yksi ryhmäläisistä jäi vielä viimeiseksi rupattelemaan ja totesi sitten, ettei pitäisi mahdottomana sitä Vuontispirttiä ja 30 hengen ryhmää. Että äkkiäkös siihen kerätään porukka kokoon, jos alle vuorokaudessa mukana on jo 7 henkilöä. Nii-in. Päivällä soittaessani Vuontispirtille tällainen ajatus oli utopiaa, mutta mietittyäni asiaa olen jo varovaisesti sitä mieltä, että ehkäpä se voisi olla ajattelemisen arvoinen juttu... että saataisiin niin iso määrä porukkaa mukaan... hmmmm. Mitäs mieltä olet? :)Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-51802050322231516352011-11-14T22:48:00.000+02:002011-11-14T22:48:16.439+02:00Edellisestä postauksesta on näköjään kulunut yli kuukausi. Yksi ystävä ehti jo kysellä, että miksi en päivitä tätä blogia. Noh, useana päivänä ja iltana olen ajatellut päivittänäni, mutta tällaisen tekstin kirjoittaminen vaatii keskittymistä ja läsnäoloa. Viime aikoina päiväni ovat sujuneet niin, että saatuani lapset nukkumaan kymmenen aikaan, olen nauttinut tv:n ääressä lounas-päivällinen-iltapala-yhdistelmän ja ollut niin väsynyt, että ei ole ollut toivoakaan kirjoittamisesta, ainakaan minkään älyllisen tekstin kirjoittamisesta.<br />
<br />
Nyt kuitenkin yritän :) Koska kyllähän kaikenlaista on mielessä ollut viimeisen kuukauden aikana, vaikka en niitä ajatuksia tänne olekaan saanut merkittyä. Olen käyttänyt paljon enkelikortteja viime viikkoina ja saanut niistä paljon lohtua ja ohjausta. On tuntunut myös, että suustani valuu ihmeellisesti oikeita sanoja oikeissa paikoissa eri ihmisille, toisinaan jopa lähes vieraille. Se on huikea onnen tunne, kun joku näyttää saavan voimaa ja suunnankorjausta polulleen jostain, mitä sanon, vaikken useinkaan tiedä, mistä ne sanat tulee. Mutta hyvä, että tulee :) Haasteena on pitää ego irrallaan näistä ja pysyä nöyränä. Minun ei pidä luulla, että saisin auttaa toisia ITSENI vuoksi vaan muistaa, että auttamisen taito on lahja, joka pitää ottaa vastaan kiitollisuudella.<br />
<br />
Unelmien ja itsen tutkiskelu on jatkunut, sekä omassa mielessä että yhteisessä ryhmässämme. Olemme keskittyneet ryhmässä kaivelemaan menneisyyttä löytääksemme sieltä selityksiä nykyiselle käytöksellemme. Jokaisella meistä on lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamia traumoja, joista selviää vain tiedostamalla, käsittelemällä ja antamalla anteeksi. Äitien ja isien käytös ohjaa meitä, myös roolimme lapsuus- ja nuoruusajan ystävien kesken määrittää käytöstämme myös tänään. Tavat, joilla meitä lapsuuden perheissä ja ystäväpiireissä kohdeltiin siirtyvät meille, ellemme toisin valitse. Eikä aina ja kaikessa tarvi valitakaan, tottakai jokaisen lapsuudesta on tullut mukaan myös hyvää. Mutta ymmärrätte pointin? Itse esimerkiksi löysin itsestäni asian, joka estää minua uskomasta omaan menestykseeni tässä uudessa työssä.<br />
<br />
Minulla on köyhän tytön identiteetti! Olin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi ja opin kai jo 1-vuotiaana, ettei meillä ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Kasvoin köyhyyteen ja säästämiseen. Mihinkäs se itsestään olisi muuttunut? Ihmettelin, kun tässä syksyn aikana uudella työpaikalla ollessa tuntui kummallinen kaiverrus ja epävarmuus sisimmässä. Sitten istuin ajan kanssa alas ja aloin kysellä itseltäni, että mikä vikana. Huomasin kuiskivani itselleni, että ei saa innostua liikaa, koska ei tämä hoitola kuitenkaan tule menestymään. Ja kun mietin pidemmälle, löysin tämän identiteettiasian. Tietysti asia on näin! Kuinka muutenkaan! Sitähän me olemme, mihin kasvamme. Jos vuosia ja vuosikymmeniä olemme jotain tiettyä, ei se piirre tai asia yhtäkkiä muutu miksikään. Jos vanhempamme ja muut lapsuutemme ihmiset ovat pitäneet meitä ujoina, ujoja me olemme. Jos meille on lapsena sanottu jatkuvasti, että olemme reippaita ja kilttejä, sitä olemme. Jos elämä on ollut vain taloudellista selviämistaistelua eikä iloa tai nautintoa, sellaisena se jatkuu. Niin kauan, että itse kyseenalaistamme nämä "totuudet".<br />
<br />
Täytyy myöntää, että kuulostaa helpommalta kuin oikeasti on. Tällaiset oivallukset ja muutokset vaativat aikaa ja turvallisen ympäristön. Yhdeltä istumalta ei voi koko elämää selvittää. Eikä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät hyväksy muutostamme ja anna sille tilaa. Itselläni tämä selvittely on alkanut jo yli kaksi vuotta sitten ja edelleen löydän uutta. Askel kerrallan. Aina esille tulevat asiat eivät ole mukavia. Joskus joutuu näkemään itsessään sellaista, mitä ei toivoisi näkevänsä. Ja silloin on ensiarvoisen tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tukena ja peilaavat virheiden lisäksi myös kaiken hyvän ja arvokkaan. <br />
<br />
Ja juuri kaikkea tätä uskon, että ryhmässämme saamme. Tai ainakin itse saan. Toki esille on noussut kipuja ja osa kivuista on vielä piilossa jossain egon ja puolustusmekanismien suojissa, mutta enemmän uskon kuitenkin meidän olevan positiivisen puolella. Ryhmästä on tullut niin paljon positiivista palutetta, että uusi ryhmä aloittaa kahden viikon kuluttua! Todella mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaiseksi se muodostuu, kun jäsenet ovat aivan eri henkilöt. Kerron siitä lisää sitten :)<br />
<br />
Aioin kertoa myös henkiparantamisesta, siitä miten sairaudet aina kertovat meille viestiä. Mielessä oli myös eilinen tutkiskelu koskien indigoaikusia... uskon olevani sellainen ja tämä uskomus ja oivallus selittää monta asiaa elämästäni... Tästä kaikesta kuitenkin seuraavilla kerroilla. Kiva, että luit tänne asti <3 <br />
<br />
P.S. edelleen toivoisin, että kommentoisitte... vaikka anonyymina, jos ette halua omaa nimeänne esille, ihan vain, että mitä ajatuksia herää, vai herääkö ylipäänsä mitään. myös negatiivinen palaute vastaanotetaan, toivon, että se olisi perusteltua :)Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-87162191380217266412011-09-30T18:15:00.000+03:002011-09-30T18:15:21.501+03:00Viestejä henkimaailmasta :)Kävin viime lauantaina Marja Pennasella yksityisistunnossa, kun Taivaanvalkeissa on meneillään taas Henkisen kehityksen syysviikko. Kuten ennenkin, menin istuntoon avoimin mielin odottamatta mitään erityistä. Pennasta on monet kehuneet ja hänelle pitää aikakin varata viikkotolkulla etukäteen, ettei jää ilman. Kerrankin muistin tämän ja varasin ajan heti kun viikon ohjelma julkistettiin. Noh, ei se nyt <em>NIIN</em> erityistä ollut. Hyvä meedio, mutta ei mitenkään merkittävän paljon parempi kuin muut. Viestit tuli ihan selviksi ja Pennasella on mukavan suora ja topakka tyyli, mutta turha niitä toisia on dissata siksi, että Pennanen olisi paras. Kyllä se on sama henkimaailma, joka ne viestit tuo, oli välittäjänä sitten kuka tahansa asianosaava.<br />
<br />
Mutta siitä viestistä ajattelin jotain kirjoitella tännekin. Ennen kaikkea sain vahvistuksia omille jutuille, en niinkään mitään uutta ja mullistavaa. Sanoin itse, että tämä hoitolan perustaminen tuli aivan puun takaa, johon henkimaailma vastasi, että ei tullut, kyllä se sielunsuunnitelmaan kuului :) Joitakin asiakkaita tulee kuulemma myös karmallisesti: olen ikään kuin velvollinen hoitamaan heitä menneiden elämien takia, vaikka en ehkä tunne oloani niin voittajaksi heidän kanssaan. Ja ei kuulemma tarvitsisi olla niin täydellisyyden tavoittelija, vähempikin riittäisi. Työn alettua alkaa myös kouluttautumisprojekti, joka kestää läpi elämän :) Ihanaa!! Olenkin juuri katsellut kaikenlaisia huuhaa-valmennuksia, henkistä valmentajaa ja elämäntaidon ohjaajaa jne. Tärkeä asia oli myös hoitotyössä suojauksien pyytäminen, ettei menetä omaa voimaansa. Hoitaminen kuulemma lyhentää ihmisen elinikää. No, mieluummin lyhyempi ja tarkoituksellinen elämä kuin piiiitkä ja tylsämielinen. <br />
<br />
Tämän elämän teemoja ovat mm. ymmärrys, anteeksianto, kärsivällisyys ja luovuus. Ymmärrän ja tunnistan tämän täysin. Kärsivällisyyden läksy on kuulemma jo hyvin opittu, elämän varrella tulee siitä vielä muistutuksia. Myös vastuu on yhtenä teemana, vastuun ymmärtäminen. Sitä saa mitä tilaa ja siitä täytyy ottaa vastuu. Lisäksi vastuuseen liittyen se, että jokaisella aikuisella ihmisellä on itsellään vastuu itsestä, jota ei toinen voi ottaa pois. Eli on annettava jokaisen kantaa omat taakkansa ja oppia omat läksynsä puuttumatta niihin. <br />
<br />
Lisäksi henkimaailma halusi muistuttaa, että heiltä saa pyytää apua ja he auttavat kyllä. Ja siinäpä se vastuu tulikin esille, että sitten saa sitä, mitä on pyytänyt :) Kaikki elämässä tapahtuu tarkoituksella, ne ikävätkin asiat. Ja kaikki ihmiset tulevat elämään tarkoituksella, kukaan tai mikään ei ole sattumaa. Mulla on meneillään päättämisen vuosi ja ensi vuosi tulee olemaan uuden alun vuosi. Mitä kaikkea se sitten tarkoittaa, jää nähtäväksi. Erään vanhan asian olen mielessäni saanut päätökseen ja siitä henkimaailma minua halusi onnitella. Sen selvittämisestä vapautuu energiaa uusiin juttuihin. Myös kaappeja ja laatikoita neuvottiin tyhjentämään turhasta roinasta, jotta energia saisi virrata vapaammin.<br />
<br />
Tuli siinä jotain muutakin esille koskien ravintoa ja perhettä jne. mutta tässä kuitenkin suurimmat asiat. Kuten jo aluksi totesin, ei mitään mitä en olis jo tiennyt, mutta mukava kuitenkin saada vahvistus siihen, että on oikealla polulla. Aina sieltä saa voimaa ja hyvän mielen :) Jotkut epäilevät, että meediot pelaavat pimeiden voimien kanssa ja ovat väärällä puolella, mutta en todellakaan voi uskoa niin. Tämäkin istunto aloitettiin pyytämällä rakkautta, valoa ja siunausta meille, joten ei siinä kovinkaan pahoja asioita manattu tai pyydetty. Ehkä epäilevät ihmiset pelkäävät jotain, en tiiä. Eikä tietystikään kaikkien tarvikaan uskoa samoihin asioihin. Ihanne olisi, kun kaikki saisivat uskoa omaansa ja sallisivat muille erilaisuuden. Eikös?<br />
<br />
Noh, siinähän sitä tulikin. Unelmaryhmä jatkui viime keskiviikkona, teimme mielikuvamatkaa lapsuuteen ja nuoruuteen. Aikaa kului reilusti enemmän kuin piti, mutta muuten kaikki meni jälleen mukavasti kuten viimeksikin. Kaikki muutkin tuntuivat saaneen ryhmästä itselleen voimaa, sehän se tarkoitus olikin. Tästä jatkamme taas hyvällä mielellä!<br />
<br />
Lennähdän sunnuntaina jälleen Helsinkiin koulutusreissulle, joten ensi viikon on hiljaista täälläkin! Nyt ihanaa viikonloppua kaikille <3 <3 <3Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-28529779293912205082011-09-18T23:09:00.000+03:002011-09-18T23:09:55.531+03:00UnelmaryhmäKeskiviikkona se sitten aloitti, itsetutkiskelun ryhmä. Ihmeellinen tunne, kun haaveet ja ideat muuttuu todeksi. Kovasti jännitin, että mistä tästä tulee ja olin tavallaan valmistautunut myös siihen, ettei homma toimisikaan. Mutta toimi se, ainakin minun mielestä.<br />
<br />
Ensimmäiset itkut tirahti esittelykierroksella, mistä totesin, että tälle ryhmälle oli todella tilauksensa. Meillä on koossa ihana porukka, josta jokainen on mukana erilaisista mutta yhtä oikeista syistä. Ensimmäinen kerta kului lähtötilannetta kartoittaessa. Mietimme mitä se minuus oikeastaan edes on, mikä sitä rajoittaa, mikä määrittää. Kuka "minä" oikein on. Kaikki totesimme olevamme äitejä, vaimoja, tyttäriä jne. eli määrittyvämme paljon toisten ihmisten kautta. Toki jokainen löysi myös omia, toisista riippumattomia ominaisuuksiaan ja piirteitään.<br />
<br />
Kirjoitimme lyhyesti otsikolla Minä olen... tarinaa tai lauseita siitä, mitä kaikkea minä olen. Ihmeellisen tarkkanäköisiä tekstejä saimme aikaan. Ja joitain kipupisteitäkin tuli esiin jo nyt, kun tekstit käytiin lopuksi yhdessä läpi. Kaksi tuntia tuntui lopulta aikana lyhyeltä (vaikka aluksi tuntui, että se voisi olla liikaakin), mutta katsotaan nyt ainakin ensi kerta vielä ennen kuin aletaan sitä muuttamaan. <br />
<br />
En osaa sanoa, mitä toiset kokivat saavansa, mutta itse ainakin sain paljon voimaa siitä pari tuntisesta. Ihan jo siksikin, että oli rauhallinen hetki ihan omalle itselle. Keskustelu soljui painollaan ilman että kukaan puhui toisen päälle tai korotti ääntään. Ajatuksille tuli tilaa ja oli myös aikaa todella <em>kuunnella</em>, mitä toiset puhuvat. Tunnelma oli kaikkineen rauhallinen ja turvallinen. Siitä hetkestä oli helppo jatkaa arkeaan. Toivon, että ryhmä jatkuu samassa hengessä sukeltaen mahdollisesti jatkossa vielä syvemmälle. <br />
<br />
Omassa kiireisessä elämässä on tällä hetkellä niin keskeneräistä ja sotkuista, että itselläni ainakin on todellinen tilaus tälle ryhmälle. Toivon ja uskon, että muutkin ovat yhtä innostuneita ja sitoutuneita. Tästä tulee hyvä juttu!Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-3354996650921475359.post-45429400664975585482011-09-03T22:11:00.001+03:002011-09-03T22:12:26.859+03:00ElämäntehtävistämmeIhan tähän alkuun haluan sanoa teille, että tämän blogin tekstit ovat hyvin pitkälle pohdintaa ja ideaalitilanteiden maalailua. En todellakaan pysty elämään jokaista hetkeä tietoisesti läsnäolevana tai olla suuttumatta kenellekään tai koskaan päästämättä ikäviä ajatuksia mieleeni. Olenhan vain ihminen :) Mutta täällä pohdin suuntaa, johon haluan elämäni kulkevan ja millaisiin tekoihin tahdon pyrkiä.<br />
<br />
Mutta asiaan. Meillä jokaisella on tässä elämässä joku teema ja tehtävä. Uskon, että sielu tekee suunnitelman elämälle ennen syntymää ja tulee oppimaan tiettyjä asioita. Elämäntehtävät vaihtelevat eri ihmisillä sen mukaan, millä kehitystasolla ja missä vaiheessa kukanenkin on. Kuitenkin jotain yhteistä on kaikilla.<br />
<br />
Nimittäin uskon niin, että jokaisen elämäntehtävänä on auttaa toisia! Uskon, että jokaisen elämälle olisi hyväksi, jos suhtautuisi jokaiseen tekoonsa niin, että tekee sen palvellakseen toisia. En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla hoitoalalla tai heittäytyä parantajiksi tai näkijöiksi. Vaan sitä, että omaan työhönsä ja kaikkiin tekoihinsa liittäisi auttamisen halun. Opettaja auttaa ihmistaimia kehittymään ja oppimaan elämäntaitoja. Lääkäri auttaa ihmisiä paranemaan. Kampaaja auttaa ihmisiä näyttämään hyvältä ja saamaan siitä iloa. Roskakuski auttaa ihmisiä olemaan hukkumatta jätteisiinsä. Ymmärrät pointin. On täysin erilaista työskellellä vaikka tarjoilijana (siitä on kokemusta) ajatellen että "voi ei, taas yks ilta piikana toisten juoksutettavana, loppuispa tämä vuoro pian" kuin asennoitua että "ihanaa, taas saan auttaa ihmisiä rentoutumaan ja nautimaan elämästään tekemällä osaltani niiden ravintolaillasta iloisen ja mukavan".<br />
<br />
Mutta eikö se käy rankaksi, jos kaiken tekee vain toisten eteen? Eikö siinä muutu marttyyriksi, joka lopulta itkee, että kaikkeni olen teille antanut? Ei ei. Jos todella toimii puhtaasta sydämestä niin kaiken saa moninkertaisena takaisin. Vetovoiman laki pätee tässä, sitä saa, mitä toisille antaa. Ja se kasvaa, mihin keskittyy. Kokeilkaa, ajatelkaa muutaman päivän ajan tekemisiänne positiivisesti ja toisten auttamisen kannalta ja jättäkää tekemättä se, mikä ei tunnu palvelevan ketään. Voi olla, että yllätyt iloisesti :) Mutta ajatelkaa asiaa riittävän pitkälle. Vaikkapa se, että väsynyt kotiäiti ottaa itselleen kahden päivän loman perheestään ihan yksin omissa oloissaan, voi olla toisten auttamista. Iloinen, akkujaan ladannut äiti on tuhat kertaa parempi kuin väsynyt, kiukkuinen ja äärirajoilleen vedetty. Eli tämä ei tarkoita omista toiveista ja tarpeista luopumista.<br />
<br />
Tänään sattui eräs asia, miksi halusin kirjoittaa Juuri Tästä, Juuri Tänään. Olin ystäväni luona kutsuilla ja eräs toinen, yhteinen ystävämme alkoi puhua työhönsä liittyvästä asiasta, jossa minun mielestä oli selvä ristiriita. Niinpä ilmaisin mielipiteeni selkeästi ja aika kipakasti. Työasiastaan puhunut ystävä puolusti omaa kantaansa ja työpaikkaansa, ja vastasin edelleen, että "tuossa on kyllä ristiriita, noin ei voi väittää". No, ei me siitä mitään riitaa tehty eikä jatkettukaan kuin muutaman lauseen verran. Mutta sen verran kuitenkin, että jäin asiaa miettimään myös kutsujen jälkeen. Että mitä siinä oikein tapahtui? Miksi asia minua kaivelee, vaikka olin mielestäni "oikeassa"?<br />
<br />
Juuri siksi se jäi minua vaivaamaan, ettei mielipiteen ilmaisu siinä kohdassa palvellut ketään. Siitä ei ollut kenellekään mitään apua eikä hyötyä, vaikka olisin kuinka oikeassa tahansa. Olisin yhtä hyvin voinut olla hiljaa. Suorasanaisuus ja rehellisyys ovat hyveitä, mutta niillekin on aikansa ja paikkansa. Joka löytyy sillä, että miettii "miten autan muita tällä sanomisella". Jos vastaus on, etten mitenkään, niin on parempi jättää sanomatta. Toiselle voi sanoa vaikka, että "hengityksesi haisee pahalle", jos se todella haisee päivästä toiseen. Sen sanominen palvelee toista, hän voi korjata tilanteen ja lakata haisemasta. Mutta jos toiselle sanoo, että "oletpas lihonut" niin onko siitä jotain apua? Lihonut henkilö varmaan itsekin tietää lihoneensa eikä asiaa auta, että siitä huomautetaan. Sanomalla "turhia" asioita oikeastaan vain pahoittaa oman mielensä, niin mulle ainakin tänään kävi. Ja laitoinkin hetki sitten viestin tälle ystävälleni, jossa pyysin anteeksi. Totesin, että asiasta olen edelleen erimieltä, mutta ei sitä olisi tarvinnut siinä toitottaa ja aiheuttaa kaikille paikalla olleille hankalaa tilannetta. Sain vastaukseksi myös anteeksipyynnön ja nyt mieli on huomattavasti kevyempi!<br />
<br />
Tämä lienee yksi minun elämän teemoista, opetella tunnistamaan ne hetket, kun pitää sanoa suoraan ja erottamaan ne niistä hetkistä, kun voi pitää mielipiteensä ihan omanaan. Luulen, että opin siihen juurikin miettimällä, että koska autan toista ihmistä sanomalla asiani. Keskityn tästä eteenpäin asennoitumaan tekoihini ja sanoihini niin, että niiden tarkoitus on tehdä ympärillä olevien ihmisten elämästä mukavampaa :) <br />
<br />
Lopuksi vielä vapaasti reiki-kurssilla oppimani ajatus, joka oikeastaan kiteyttää tämän päiväisen tekstin teeman, siihen on hyvä lopettaa.<br />
<br />
<div style="text-align: center;"><strong><em>Rakasta toista eniten silloin kun hän ansaitsee sitä vähiten, sillä silloin hän sitä eniten tarvitsee <3</em></strong></div><br />
Annikahttp://www.blogger.com/profile/13226018473403185134noreply@blogger.com0