Uuden edessä

Mulle on viime viikkojen aikana kovasti tuotu viestiä kirjoittamisen tärkeydestä, joissain yhteyksissä jopa kirjan kirjoittamista on tarjottu, mutta ajattelen kuitenkin, että tämä blogin pitäminen käy kirjoittamisesta tällä erää... Joten tässä sitä ollaan. Paljon olisi tekemättömiä töitä, mutta nyt pitää ensin kirjoittaa :)

Kuten otsikko kertoo, minun elämässä tuntuu jälleen olevan jonkinlainen uusi alku. Tosin nämä alut ovat usein sellaisia, ettei ne näy ulospäin vaan ne ovat sisäisiä alkuja ja muutoksia. Jotain on murtumassa minusta esiin, olen saavuttamassa jonkin uuden tason itsessäni, mutta en vielä tiedä mistä on kyse. Loppukesän aikana olen pohtinut työtilannettani paljon, ja tällä kertaa siitä näkökulmasta, että mikä kaikki yritykseni valikoimassa jatkaa ja mistä haluan ehkä sittenkin luopua. Ensimmäistä kertaa tunnen, että on tarve karsia jatkuvan kasvattamisen sijaan. Niinhän se kulkee luonnossakin, pieniä ja heiveröisiä alkuja nousee maasta, ajan kuluessa niistä vahvimmat selviytyy ja heikommat väistyy. Näin lienee tapahtumassa minun työssäkin.

Pohtimisen aihe onkin se, että mitä minä ihan todella haluan tehdä. Tuntuu, että kaikkea! Mutta koska se ei ole mahdollista, on tehtävä valintoja. Tai kaikki on mahdollista, mutta pitkän päälle ei mielekästä. Ja tästä pohtimisesta tullaan oman itsen syvään tutkimiseen ja siitä uusiin alkuihin. On ihanaa löytää itsestään uusia puolia ja todeta joidenkin "tietojen" vanhentuneen. En enää olekaan sellainen kuin 5 vuotta sitten tiesin olevani. Minun ei tarvitsekaan täyttää kaikkia aiempia määritelmiäni vaan voin olla vapaasti, kuka haluan ja kasvaa koko ajan uudeksi.

Yksi merkittävä uusi asia itsessäni on valtava tarve päästä luontoon. Yllättäen löysin itseni paikallisesta erätarvikekaupasta tietämättä oikein itsekään, miten sinne päädyin, ja siitä heräsi minussa uinunut kaipuu tunturille ja metsään. Tästäkin mulle on tuotu viestiä monin tavoin. Eräässä meedioistunnossakin puhuttiin luonnonhenkien kanssa keskustelemisesta ja siitä, miten tarpeellista minun olisi kulkea luonnossa. Aika ei kuitenkaan ole vielä ollut sopiva ennen tätä, mutta nyt se tuntuu olevan.

Ja niinpä kävin viikonloppuna kahtena päivänä retkeilemässä. Ensin lasten kanssa ja sitten vain koira seurana. Luonnon hiljaisuus ja rauha on tyrmäävän upea. Vaikka lapset kiljuvat ja koiraparka huohotti niin kaiken taustalla oli syvä hiljaisuus. Välillä pysähdyimme lasten kanssa sitä kuuntelemaan, hekin olivat varsin vaikuttuneita! Tänään oma energia on selvästi erilainen kuin vielä viime viikolla. Olo on tasaisempi ja varmempi, voimaa tuntuu olevan enemmän. Maaenergian juurruttava vaikutus on selvä ja tunnen olevani entistä enemmän oikealla polulla jalat vahvasti maassa kiinni. Lisäksi tunnen, että jotain minussa on todellakin muuttumassa.En osaa sanoa, mitä se on, mutta tunnen muutoksen jo olevan tässä. Ja tiedän, että siellä tunturin laella tai metsälammen rannalla muutos etenee vahvan maadoittavan energian ja puhdistavan tuulen ansioista.Joten sinne janoan nyt takaisin ja niin usein kuin mahdollista. Tarvitsen tilaa tälle muutokselle ja uudelle energialle.

Ja oikeastaan, tästähän koko elämässä on kyse: muutoksesta ja uudeksi kasvamisesta. Me kaikki muutumme koko ajan ja on energian hukkaa yrittää pitää kiinni vanhasta väkisin. Tarkoituksemme täällä on kuoria itsestämme uusia puolia esille uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että jäljellä on vain puhdas ydin, korkein minä, sielu tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Olen siis vahvasti sillä matkalla <3

Tämä pöllö lennähteli päiden päällä eilisellä reissulla ja tänään nostin Atlantis-pakasta kortin, jonka kuvassa oli samanlainen pöllö. Kortin viesti kiteytettynä oli, että mysteeri odottaa ratkaisemistaan ja että olen saamassa uudelaista tietoa... aika hyvin osuu tähän hetkeen :)

 

 

 

   Ranskis ei ehkä sittenkään ole mikään retkikoira, vaikka riemusta hypähdellen halusi mukaan. Ens kerralla saa jäädä kotiin ihan suosiolla :D

Näissä energioissa siis tutkin uutta, mysteeristä alkua, josta en vielä tiedä kovin paljoa, tai siis mitään. Jännittävää odottaa, mihin tämä tie johtaa.

Tervetuloa Uusi, Sydämestä Ohjautuva Vuosi

Jälleen on eletty yksi joulu ja vuodenvaihde loppiaiseen, tänään on koti riisuttu joulukoristeista, jotka on aseteltu kauniisti odottamaan vuodeksi, kunnen ne ensi jouluksi taas kaivetaan esille. Uusi vuosi ja loppiainen, yhden ajan loppu, ja uuden alku. Elämän jatkuva kiertokulku.

 

Millä mielellä ja miten otan tämän alkavan vuoden vastaan? Mitä viime vuosi opetti ja mitä siitä jäi käteen? Mitä otan siitä mukaan, minkä jätän taakse? Mitä toivon alkavalta vuodelta? Siinäpä kysymyksiä, joita olen pyöritellyt tässä reilun viikon verran, aloittaen jo ennen varsinaista vuodenvaihdetta. Tiesin, että aina vuoden vaihtuessa myös energia hieman muuttuu, on ihan todellinen alku ja loppu, vaikkakin hienovarainen. Ja siksipä halusin valmistautua pohdiskellen näitä kysymyksiä jo etukäteen. Haaveilin, että olisin voinut viettää Uuden Vuoden Aaton rauhallisesti itsekseni meditoiden ja unelmoiden, ehkä uutta aarrekarttaa laatien, ja siten valmistautuen alkavaan vuoteen. No, aatto sujui hieman riehakkaammissa merkeissä lapsosten kanssa raketteja ammuskellen ja yömyöhään valvoen, ja kun vielä puolen yön jälkeen luin iltasatua lähes tunnin, en enää ollut oikein virittynyt vastailemaan näihin kysymyksiini :) Mutta ei se mitään, ihana aatto se oli!

 

Tänään tuli sitten sellainen ilta, että mulla on aikaa istua alas näiden kysymysten kanssa. Ja yhtäkkiä tuntuikin, että mielessä on liikaa kaikkea... liikaa toiveita, liikaa luopumista, liikaa pohdiskelua. Melkoinen sisäinen sekasotku. Jotenkin tuntui, etten tiedäkään, mitä toivon ja mistä unelmoin, vaikka olin pohtinut tätä kaikkea jo monta päivää. Otin sitten enkelikortit käteen ja aloin sekoitella, ja pyysin enkeleiltä jotain selkeytystä juuri tähän hetkeen. Vastausta, että mitä kautta lähden tätä mielen sotkua purkamaan.

 

Ehdin sekoitella pakkaa hetken aikaa, kun yksi kortti putosi... enkelit varmistivat, että tulen ottaneeksi juuri sen, oikean kortin. Ja se todellakin oli oikea, ymmärsin sen heti, kun näin kortin tekstin, joka kuuluui: "Jos tunnet itsesti hermostuneeksi, keskity palvelemiseen" ja jatkotekstinä luki:Tähtää kaikki aikomuksesi vastataksesi kysymykseen "miten voin tehdä maailmasta paremman paikan?" ja Vetovoiman laki tulee huolehtimaan kaikista tarpeistasi. Täydellinen kortti tähän hetkeen!!!

 

Mielessä oli ollut monenlaisia ajatuksia koskien työtä, perhettä, parisuhdetta, kehon hyvinvointia, kotia ja niin edelleen. Tuntui kaoottiselta lähteä asettamaan näitä asioita järjestykseen ja kirjaamaan niitä selkeiksi toiveiksi. En tiennyt mistä aloittaa. Ja yhdellä lauseella, yhdellä kortilla, enkelit auttoivat minua laittamaan asiat järjestykseen. Kun elää sydämestä käsin, sillä ajatuksella, että haluaa auttaa maailmaa ja ihmisiä (itsensä mukaan luettuna), ei voi mennä harhaan. Ei tarvitse murehtia rahasta tai muusta, kun on olemassa Vetovoiman laki, joka vastaa siihen värähtelyyn, jota säteilemme. Joten siinä minun uuden vuoden toiveeni ja tavoitteeni:

 

Haluan tänä vuonna keskittyä palvelelmaan yhteistä parasta, ja luomaan maailmasta parempaa paikkaa meille kaikille.

 

Haluan arjen tilanteissa kyetä olemaan niin läsnä ja auki, että osaan nähdä, mikä on yhteiseksi hyväksi, mikä edistää valoa ja rakkautta kokonaisuudessaan. Joskus ikävältä näyttävät tai tuntuvat teot voivat näennäisestä vääryydestään huolimatta olla juuri ne rakkaudellisimmat ja tärkeimmät. Pyrin tänä vuonna (ja tulevinakin) siihen, että valinnoillani, teoillani, sanoillani ja ajatuksillani luon omalta osaltani maailmasta rakkauden ja valon täyttämää kotia, meille kaikille. Ja tästä näkökulmasta, sydämestä käsin, osaan helposti nimetä tarkat toiveet ja unelmat koskien kaikkia aiemmin luettelemiani elämänalueita.

 

Kiitos enkelit <3 <3 <3

 

 



Huumaavia onnen hetkiä

Kuukausi sitten kirjoittelin siitä, että elämä itsessään on harjoitus, kaikkinen pienine hetkineen. Sitä olen pohtinut ja tutkinut viime viikkojen ajan. Keskittynyt uudelleen ja uudelleen käsillä olevaan hetkeen, palauttanut harhailevan mielen menneistä ja tulevista tähän, hengittänyt ja keskittynyt. Ja alkanut huomata, että harjoitus kantaa hedelmää!!! Koen joka päivä häkellyttävää onnellisuutta, joka tuntuu sydämen pohjassa ja oikeastaan koko kehossa. Havahdun joka päivä siihen, että ymmärrän olevani onnellinen ja tyytyväinen, kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.

Edelleenkään elämäni ei ole haasteetonta. Kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä voin todeta, että elämä ei todellakaan ole "tullut valmiiksi" vaan jatkuvasti on kymmeniä ja satoja asioita, joita "pitäisi" tehdä... Ja kun ne asiat on hoidettu, on jo ilmaantunut uusia asioita, kymmenittäin ja sadoittain. Elämä on siis jostain näkökulmasta katsottuna jatkuvaa paineen alla elämistä, jatkuvaa suoritusta. Mutta se on päivä päivältä vähemmän näkökulma, josta minä tätä elämää katselen. Kaiken paineen ja arjen kaaoksen keskellä olen alkanut saada helpotuksen juuri siitä tiedosta, ettei mikään koskaan tule valmiiksi. Vaikka kuinka ponnistelisin ja suorittaisin, en koskaan pääse tilanteeseen, jossa voin todeta kaiken olevan tehty, ainakaan pysyvästi. Joten miksi ponnistella, miksi suorittaa? Miksi antaa mielen juosta jo seuraavaan hetken suorituksessa, karata pois ainoasta hetkestä, joka todella on olemassa, ikuisesta nyt-hetkestä? Ei miksikään.

Vähitellen läsnäolo on vahvistunut, vuosien tietoisen työn tuloksena. Edelleen huomaan harhautuvani, en todellakaan osaa vielä olla joka hetki läsnä elämälleni. Mutta suuntaus on selvä. Ja uskonkin, että tämä lisääntyvä onnellisuus on seurausta läsnäolon harjoittelusta. Kun on todella, oikeasti juuri tässä hetkessä, voi myös huomata kuinka onnellinen on juuri nyt. Esimerkiksi juuri nyt, tässä koneen ääressä... voisin pohtia sitä, että pitäisi jo mennä nukkumaan tai että ehtisin ehkä tehdä vielä jotain järkevää... Valitsenkin sen, että huomaan, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista on, ulkona on jo hämärää ja sisällä pehmeää kynttilänvaloa. Kuuntelen koneen hiljaista hurinaa ja nautin siitä, että viimeinkin sain otettua hetken tälle kirjoittamiselle. Seurailen rauhoittuvaa hengityksen rytmiä ja tunnustelen kehon tuntemuksia päivän jäljiltä. En mieti, mitä "pitäisi" vaan ainoastaan olen tässä. Läsnä tälle hetkelle.

Tällä tavalla olen läsnä arjessa. Lasten naurulle. Auringonpaisteelle. Ruokailuhetkille. Hampaidenpesulle. Keskusteluille, toisille ihmisille. Tuulen huminalle puiden latvoissa. Kaatuneelle maitolasille. Pyykkivuorelle. Unohtelen asioita vähemmän, enkä pohdi, että teinkö jo vai enkä tehnyt. Ja sitä myöten äänet kuuluvat paremmin, värit näyttävät kirkkaammilta, aikaa tuntuu olevan enemmän. Ja Onni on syvempää kuin koskaan ennen.

Kärsivällisyyden läksyjä

Voi, taas joudun toteamaan samoin kuin niin monesti ennekin... onpas edellisestä kirjoituksesta kulunut aikaa... mutta ei se mitään. Olen ajatellut kirjoitella monta kertaa aiemminkin ja asiaa olisi ollut mm. Henkisen kehityksen viikosta, joka työllisti minua tänä kesänä ensimmäistä kertaa ja lomasta, jonka aikana oli aikaa ajatella paljon kaikenlaista sekä regressiohoitajaksi valmistumisesta, josta varmasti kirjoitankin jossain vaiheessa. Mutta kuten otsikko kertoo, aiheena on tänään kärsivällisyyden oppiminen...

Luin vastikään jostain kirjasta (muistaakseni Jon Kabat-Zinnin Olet jo perillä) lyhyen pätkän siitä, että henkisyyden harjoitus sisältyy arkipäiviimme. Että olisihan se helppoa, jos voisimme aina vetäytyä retriiteille tai temppeliin meditoimaan ja keskittymään henkisiin harjoituksiin, mutta pääosin länsimaisen ihmisen elämä ei ole, eikä kuulu ollakaan, sellaista. Pointtina jutussa olikin, että meidän ei pidä luulla, että arjen tapahtumat ja velvollisuudet vievät aikaamme ja huomiotamme pois henkisistä harjoituksista, sillä itse asiassa ne ovat harjoitus itsessään. Ei ole tarpeen istua temppelissä hengittämässä kun voi hengitellä ja olla läsnä myös omassa keittiössään kaiken arjen kaaoksen keskellä. Juuri käsillä oleva hetki ja oma elämäntilanne kaikkine rooleineen ovat ne, jotka sielumme on suunnitelmassaan meille valinnut. Jokaisella tapahtumalla on merkityksensä, jokaisesta vastoinkäymisestä voimme oppia. On mahdollista opetella elämään henkisesti jokainen hetki, jokainen haaste ja ilo, joita elämä tarjoaa.

Kuluneen viikonlopun aikana sain opetella kärsivällisyyttä ja elämän hyväksymistä sellaisenaan ilta toisensa perään. Olin suunnitellut torstai-illalle ohjelmaa, mutta erinäisten sattumusten vuoksi en voinut toteuttaa suunnitelmiani... Perjantai-iltaisen ohjelman puolittain unohdin ja muistaessani oli jo myöhäistä... Lauantainakin suunnitelma muuttui monta kertaa ja lopulta vietin illan kotona juhlien sijaan, ihan toisin kuin olin ajatellut... Vielä tänäänkin iltasuunnitelma myttääntyi ja päivä tuntui menevän hukkaan...

Mutta eihän se niin ole, ei aika mene hukkaan. Kaikki sujuu aina niin kuin on tarkoitus, vaikka sitä siinä hetkessä olisi vaikea nähdä. Niinpä olen ottanut nämä suunnitelman muutokset ja jopa pettymyksetkin vastaan hengittäen ja hymyillen. Yrittämättä kieltää, että harmittaa ja sen sijaan tarkkaillen rauhallisesti harmituksen tunnetta. Pohtien, että mitä hyvää tässä hetkessä on, sillä aina on jotain. Torstaina en vielä ymmärtänyt koko kuvaa, mutta tässä iltojen edetessä aloin oivaltaa, että tässä on pieni oppiläksy meneillään. Sain tilaisuuden osoittaa itselleni, että olen onnistunut tuomaan käytäntöön asioita, jotka olen tiennyt teoriassa jo jonkin aikaa. Osasin oikeasti, ihan sydämestäni hyväksyä tilanteet ja tiesin, ettei pettymys tai harmi ole vaarallista tai pysyvää. Annoin tunteen tulla tukahduttamatta sitä ja hiljalleen se laimeni ja katosi pois. Aamulla tuntui jo ihan toisenlaiselta :) Ja nyt, tässä istuessani olen kovin kiitollinen siitä, että sain nämä kokemukset. On helppoa kuvitella olevansa kärsivällinen, kun istuu paikoillaan meditoimassa tai joogailee omassa rauhassaan, mutta arjen keskellä todellinen kärsivällisyys mitataan... tokikaan en ole täydellinen edelleenkään, yhä vielä menetän malttini nopeasti, mutta askel askeleelta parempaan suuntaan :)

Tästä edespäinkin yritän jatkuvasti, jokaisessa hetkessä muistaa, että elämä itsessään on harjoitus. Jokainen päivä tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen kasvuun ja kehittymiseen, milloin kyse on erilaisista haasteista ja "hermojen hallinnasta", milloin hyvän vastaanottamisesta. Yhtä vaikeaa kuin haasteiden hyväksyminen on myös hyvin asioiden vastaanottaminen ja niistä iloitseminen. Usein päivän hyvät hetket unohtuvat haasteiden alle. Yritän joka päivä muistaa kiinnittää huomioni onnen hetkiin ja löytää onnen myös haasteista. Hmm. Tähän tuntuu olevan hyvä lopettaa <3

Rentoutumisen merkityksestä

Jokunen aika sitten rentoutumisen tarkoitus aukesi mulle uudella tavalla. Tai no, olinhan toki tiennyt rentoutumisen ja hyvän olon olevan meille jokaiselle tärkeää, mutta nyt löysin asialle uudet sanat. Se on hassua, miten joskus asiat aukeaa eri sanoilla sanottuna uudella tavalla. Siksi kai maailmassa voi olla satoja ja tuhansia kirjojakin samoista aiheista, erilaisella sanojen asettelulla tai eri sanoja käyttämällä sama asia selkityy eri ihmisille eri tavalla. Mikä on toiselle ihan selkeä sanoma, ei välttämättä tarkoita toiselle mitään, kunnes valitaan toiset sanat.

Mutta siis siihen rentoutumiseen. Kuten todettu, olin toki tiennyt sen olevan tärkeää ja hyväksi meille. Silti olin ajatellut sen olevan "vain" rentoutumista, jotain, missä lisätään "vain" omaa hyvää oloa, mikä sinällään on toki tärkeää, kun tulee hyvä mieli, mutta eipä sen kummempaa. Että sitä voi hetken rentoutua ja ottaa lepoa ja hypätä sitten pystyyn pitemmittä puheitta ja lähteä jatkamaan arkielämää. Mutta ettei sillä sen suurempaa merkitystä tai tarkoitusta ole. Että rentoutuminen on jotain "ihan kivaa", mutta kuitenkin sellaista, mistä voi ensimmäisenä liisiä, kun elämä käy kiireiseksi. Ja niin kai se useimpien elämässä onkin?

Nyt kuitenkin nousi mieleen ajatus (siis joitain päiviä/viikkoja sitten), että rentoutuminenhan on itse asiassa meditaatiohetki, jossa kuulee oman sisimpänsä äänen. Hetki jolloin voi kysyä itseltään, että mitä mulle kuuluu ihan todella. Meditoiminen kun ei ole ihan helppoa, vaikka tietysti kuulostaa yksikertaiselta vain istua paikoillaan. Todellisuus on kuitenkin se, että harvempi meistä malttaa istua arjessa alas ja rauhoittua kuulemaan sisintään ilman mitään ulkoista ärsykettä. Muutamassa minuutissa ajatukset on ottaneet vallan ja pakottaneet pyykkäämään tai viikkaamaan tai muuta yhtä tärkeää. Arjen töitä riittää, ne eivät lopu koskaan, ja silloinhan se tarkoittaa, ettei meillä ole koskaan aikaa kuulla todellista itseämme. Varsinkin, kun sinä aikana, kun emme tee arjen töitä, katsomme tv:tä, päivitämme facebookia tai lueskelemme lehtiä...

Ohjattu rentoutustunti, rentoutus- tai energiahoito tai vaikka ihan kasvohoito voi siis olla ainutlaatuinen hetki tavoittaa todellinen itse, oma sisäinen ääni. Se ei toki ole sitä välttämättä, koska hoidonkin hetkellä mieli voi täyttyä arjen asioista. Useimmat asiakkaat kuitenkin kertovat olevansa hoidon aikana jossain "toisessa tilassa", melkein kuin unessa, mutta kuitenkin tietoisena tästä maailmastakin. Se on juurikin meditatiivinen tila. Siinä arkitietoisuus (nimitetään myös egoksi, järjeksi tms.) voi hetkeksi löysätä otettaan ja oman sisimmän eli sielun tai korkeamman minän ääni tulla kuuluviin. Tuo ääni osaa kertoa, mitä minulle oikeasti kuuluu. Olenko sieluni valitsemalla polulla matkalla oikeaan suuntaan. Vai olenko harhautunut ajelehtimaan väärille teille. Onko joku ihminen elämässäni tärkeä opettaja vai voinko jättää hänet vähemmälle huomiolle. Mitä sydämeni todella toivoo minun tekevän. Omalta sisimmän ääneltä voi kysyä apua, neuvoa ja ohjausta mihin tahansa mieltä askarruttavaan asiaan. Onko se "vastaaja" todella oma sisin vai enkeli vai Suuri Rakkaus vai Jumala, sen voi jokainen itse valita. Mutta sen voin luvata, että vastauksia "siltä joltain" saa, kun uskaltaa kysyä ja kuunnella.

Mikä tässä sitten on se ihmeellinen oivallus? Niitä on oikeastaan kaksikin. Ensimmäinen on se, etten enää anna itselleni lupaa luistaa rentoutumishetkistä jonkin "tärkeämmän" varjolla. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin varmistaa omalta sisimmältään, että on menossa oikeaan suuntaan? Sisimmästä kumpuavat vastaukset ovat niin voimakkaita ja rakkaudellisia, että ne poistavat epävarmuuksia ja turhaa kiirettä elämästä. Elämä on seesteisempää ja selkeämpää, tietyllä tavalla helpompaa. Kyseessä on siis paljon, paljon enemmän kuin "vain" rentoutuminen. Ja se viekin siihen toiseen oivallukseen. Minä saan tarjota tätä suurta, ihmeellistä asiaa eli rentoutumishetkeä työkseni ihmisille. Olen tähänkin asti ajatellut, että levähdyspaikka on tarpeellinen tässä nykyisessä maailmassa, kun ihmiset ovat niin kiireisiä. Mutta nyt ymmärrän, että hoitolani on enemmän kuin "vain" levähdyspaikka... Ja näin työni tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä ja "suuremmalta". Ihanaa <3

Näissä tunnelmissa toivotan Sinulle rauhallisia hetkiä äitienpäivän iltaan ja yöhön, ja asetun piikkimatolle rentoutumaan... eli kuulemaan Omaa Itseäni ja Alkulähdettä. Hyvää yötä!

Unelmoimisen vaikeus

Niin. Omituista mutta totta ainakin omalla kohdallani. Unelmointi ja haaveilu on ihmeen vaikeaa! Että mitä sitä ihan todella haluaa, ihan oikeasti ja tosissaan. Kun alkaa ymmärtää, että kaikki on mahdollista, jos vain itse oikeasti niin tahtoo, niin ne omat toiveet eivät olekaan niin itsestään selviä. Ja ymmärrys tuo mukanaan myös vastuun, vastaan itse omasta elämästäni ihan todella. En voi sanoa, että "olisinhan minä onnellinen, mutta kun tuo toinen on niin pönttö/ lapset on niin vaativia/ töissä on niin peestä..." Ihan itse olen vastuussa kaikesta, ihan itse olen valinnut, tilannut ja toivonut. Eikä tämä edelleenkään tarkoita sitä, että täytyy tyytyä vallitseviin olosuhteisiin, kun kerran on itse vetänyt ne puoleensa. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä jokaisella on mahdollisuus valita uudelleen, muuttaa tilannetta.

Kun meiltä kysytään, mistä haaveilemme, useimmat vastaavat unelmoivansa lottovoitosta ja toivovat olevansa onnellisia. Näin minäkin vastaisin. Mutta eihän se mitään kerro. Vaikeus alkaa siitä, kun katsotaan noiden toiveiden taakse, syvemmälle. Mitä sillä lottovoitolla tekisin? Ja mitä se onnellisuus oikein on? Aluksi tietysti lottovoittaja haluaisi vähän matkustella, maksaa lainat pois ja nautiskella, näin kärjistetysti. Mutta useimmat meistä tietää, että jo 4 viikkoa "tekemättömyyttä" kesälomien aikaan riittää ja olemme täysin valmiita palaamaan arkirytmiin ja rutiiniin. No, viimeistään 8 viikon jälkeen lähes jokainen haluaa tehdä edes jotain. Eli "lottovoitto ja lomailu" ei pitkän päälle ole kovin kantava unelma. Mitä sitten tekisin sillä lottovoitolla? Siihen kun pohtii vastausta, alkaa saavuttaa niitä todellisia toiveitaan. Mitä asiaa tai tekemistä rakastan sydämeni pohjasta niin, että tekisin sitä oli sitten rahaa tai ei? Mikä tekee minut iloiseksi, mitä teen ihan tekemisen riemusta? Mistä todella nautin? Vielä senkin jälkeen, kun olen lomaillut 8 viikkoa? :)

Kun noihin löytää vastaukset, tulee vastanneeksi myös siihen, mitä onnellisuus on. Kun löytää omat sydämen toiveet, oman elämän intohimon kohteet ja lähtee kulkemaan niitä kohti, onnellisuus kasvaa ropisten, näin uskallan väittää. Usein on niin, että voimme alkaa tavoitella niitä unelmiamme ilman sitä lottovoittoakin. Ehkä unelmat voi saavuttaa rahan kanssa nopeammin, mutta kyllä se ilman miljooniakin onnistuu, askel askeleelta. Kuulostaa helpolta, eikö? Niin minäkin luulin, mutta ei se niin yksinkertaista ollutkaan.

Aloin laatia uutta aarrekarttaa tuleville vuosille, tehdä siis suunnitelmaa siitä, mitä toivon tapahtuvaksi. Ajatteluketjut menivät jotenkin näin: "Tottakai toivon, että yritys laajenee ja toive hyvinvointikeskuksesta tulee toteen... tai no, ehkä kuitenkin mieluummin opiskelen vähän ensin, se olisi tosi mukavaa. Mutta mitenkäs jos muutettaisiin ulkomaille, olisi ihana asua lämpimässä palmujen alla, ei ikinä tarvis pukea toppavaatteita... paitsi että suomalainen koulu ja terveydenhuolto ja moni muu asia on ihan ylivertaiset, että ehkä kuitenkaan ei. No jospa haluaisin viimein hyödyntää laulunlahjaani ja alkaa tehdä siitä uraa.... niin ja viettää illat ja viikonloput jossain keikkamatkoilla, ja lapset kotona ilman minua? No ei kiitos. Voi kun olis ihana asua kaupungissa niin olis teatterit, konsertit, ravintolat, putiikit ja kaikki lähellä, olis sitä elämää. Paitsi täällä Kittilässä on niin ihanaa, rauhallista, turvallista, yhteisöllistä ja vaikka mitä, että ei kai täältä voi mihinkään pois haluta...." Ja tätä rataa se sitten jatkui.

Nostaessani näitä ajatuksia tietoisuuteen, totesin, että ne on pyörineet pinnan alla koko ajan. Jonain pävänä haaveilen puolihuolimattomasti ulkomaillemuutosta ja seuraavana tämän talon remontista. Tänään toivon supertimmiä kroppaa, ja huomenna haaveilen unelmakermaleivoksista. Universumin tarjoilija kimpoilee edestakaisin, kun minä en osaa päättää, mitä tilaisin, eikä maailmankaikkeus sitten toimita minulle mitään järkevää. Eikä tämä tietysti ole tietoista vaan tosiaankin huomaamatonta. Eksyn haaveissani kun erehdyn uskomaan, etteivät ne ole mahdollisia, tai keksinkin yhtäkkiä jotain mukavampaa, uppoan kiireen ja arjen aiheuttamaan tiedostamattomuuteen, tai otan paineita siitä, mitä toiset ihmiset toivovat minun toivovan ja niin edelleen.

No. Mietittyäni muutaman viikon enemmän ja vähemmän tietoisesti tätä asiaa, sain kuin sainkin aarrekarttani tehtyä. Keräsin kuvia muutaman illan ajan, tulostin ja leikkelin, sommitteluvaiheessa tein lopulliset valinnat. Ja kuinka ollakaan, karttaan tuli ihan perusasioita: mukavasti omaa aikaa, sopivasti työtä, valoisa ihana koti, ystäviä ja rakkautta. Ei mitään tajunnanräjäyttäviä juttuja. Tällä hetkellä, tässä elämässä en toivo mitään järisyttävää. Pienet lapset tarvitsevat (minun mielestä) perusarjen ja tavallisen elämän, jotka minä haluan heille tarjota, heillä on vain yksi lapsuus. Kartasta tuli ihana, se huokuu positiivista ja toteutuvaa energiaa. Onneksi kartta on nyt olemassa ja voin joka päivä tarkistaa siitä, mihin olen menossa. Etten eksy haaveilemaan itseäni palmujen alle tai Helsinkin mukulakivikaduille, tai mihinkään minne en oikeasti halua!

Yhteenvetona voin todeta, että toivon perusjuttuja, ja useimmat niistä on jo hyvin, toivon niiden vain olevan vieläkin paremmin. Olen Onnellinen :) Ainoa varma asia elämässä on muutos, ja siksi on hyvä tietää, mihin suuntaan toivoo elämänsä muuttuvan, kun se joka tapauksessa muuttuu.

Aaltoilevaa elämää

Oon usein aikonut kirjoitella tänne, mutta jostain syystä se aina jää... Nyt otin oikein asiakseni miettiä, että miksi on näin. Miksi tämä bloggaaminen tuntuu tahmealta ja takkuiselta? Eipä sillä, että se mitään pakollista puuhaa olisikaan, saahan sitä olla kirjoittamattakin. Mutta kun haluaisin kirjoittaa, haluaisin, että asioita ja ajatuksia tallentuisi muistiin, kun olen nykyisin niin huono kirjoittamaan päiväkirjaa käsin, haluaisin antaa ajatusten virrata ilman sen suurempaa tarkoitusta ja tavoitetta... ja siinähän se tuli. Tajusin kirjoittaneeni teille lukijoille enkä itselleni! Ei ajatus silloin virtaa vapaana, jos miettii, että mitä mahdollinen lukija tästä ajattelee. Eivät kirjailijatkaan kirjoittaessaan pohdi, että myykö tämä teksti tällaisena vai pitäisikö sitä muuttaa raflaavammaksi tai mitähän lukijat minusta tämän jälkeen ajattelee, toistanko itseäni, kirjoitinko viimeksi tästä samasta... tai luulen ainakin, etteivät pohdi, mistäpä sen tietää. Yhtäkaikki, löysin syyn takkuiluun. Ja tästä edes haluan keskittyä kirjoittamaan itselleni, ja antaa teille mahdollisuuden nähdä, mitä itselleni kerronkaan :) Sekavaa, ehkä.

Niin. Viime aikoina mielenpäällä on ollut elämän aaltoliike. Toisinaan tuntuu, että on oivaltanut suuria totuuksia ja löytänyt syvemmän tarkoituksen olemiselleen. Ja pian huomaa taas hukkuneensa arjen kiireisiin ja suorittavansa elämäänsä. "Sitten kun tämä on tehty, niin kaikki on hyvin.. sitten kun tuo on valmis niin kaikki on valmista". Täysin itseltään salaa lipuu sitku-elämään, vaikka tietää, että se on keskinkertainen vaihtoehto läsnäolevan ja täydemmän nytku-elämän rinnalla. Oli pitkä pätkä, kun meditoin ja joogasin hyvinkin säännöllisesti ja kiireen tunne väheni. Tilalle tuli kiireettömyyttä, hallinnan tunne, olo siitä, että riitän tällaisena. Uskomatonta, mutta onnistuin hukkaamaan sen fiiliksen.

Henkinen tasapaino on niin kuin fyysinenkin, sitä on ylläpidettävä jatkuvasti. Ei riitä, että käy kerran vuodessa lenkillä, jos haluaa olla hyvässä kunnossa. Samalla tavalla ei riitä, että hiljentyy, joogaa, meditoi tai tutkii itseään yhtenä päivänä vuodessa, tai edes kuukaudessa säilyttääkseen mielenrauhan ja tasapainon. Hulluinta on, että teoriassa tiedän tämän, mutta nyt huomaan, että käytäntö on ajanut teorian ohi. Valmistuttuani elokuussa elämäntaidon valmentajaksi, olen tehnyt hulllun lailla töitä, erilaista suunnittelutyötä ja markkinointia ja kaikkea muuta, ja ollut jatkuvasti niin kiireinen, että iso osa asiosta on jäänyt puolitiehen, muka kiireen jalkoihin. Olen ajatellut, että otan aikaa itselle ja henkiselle hyvinvoinnille taas sitten kun nämä akuutit hommat on hoidettu. Miten typerää! Jos olisin jatkanut henkisiä harjoituksia koko ajan, väitän, että olisin saanut aikaan paljon enemmän. Nyt pää on käynyt niin ylikierroksilla ja liialla kuormituksella, että asiat on tullut hoidettua turhan monimutkaisen kautta.

Lisäksi on hukkunut ajatus siitä, mikä elämässä on tärkeää. Pääsin keväällä ja kesän aikana kiinni ajatukseen, ettei meitä mitata suoritusten tai ulkoisten statusten perusteella. Ettei sillä ole oikeasti väliä, mitä teen työkseni, paljonko tienaan, olenko laiha vai lihava. Että kaikkein tärkeintä on olla läsnä hetkessä, siinä mikä kulloinkin on käsillä. Hengittää rauhassa, tunnistaa tunteensa ja nauttia tilanteesta. Ja yllättäen saankin itseni kiinni suorittamasta kaikin voimin. "Tämä täytyy nyt saada tehtyä, miten en ole tätäkään vielä saanut valmiiksi", hophop ja pari raipaniskua päälle! Aivan hävettää, kun mietin, mitä oon itelleni tehny viimeisen parin kuukauden aikana. Uskoin kai, että kun tekee hyvinvointia edistävää työtä, niin siitä ei väsy samalla tavalla kuin "tavallisesta työstä"...

Miten sitten havahduin tilanteeseen? Sairastua piti! Sanon aina ite toisille flunssan iskiessä, että "keho vaatii lepoa ja pakottaa pysähtymään". Ja silti, kun kurkkukipu iski niin päätin silti mennä vielä töihin. Ajattelin, että käyn välillä pari tuntia lepäämässä ja menen sitten vielä illalla jatkamaan. Että kyllä sen parin tunnin päiväunen pitää levoksi riittää. Kun kerran on töitä niin pitäähän ne hoitaa. Joo-o. Paitsi ettei pidä, jos on tosissaan levon tarpeessa ja laiminlyönyt omaa hyvinvointiaan niin rankalla kädellä kuin oon tehny. Niinpä päädyin kotiin sohvalle makaamaan. Päänsärky yltyi niin kovaksi, että pelkäsin jo hetken, että kyse on jostain vakavamasta kuin tavallisesta flunssasta, minkä seurauksena pohdin myös sitä, että olisinko valmis jo lähtemään tästä elämästä. En tosiaan! Ja siksipä sitten mietin kaikkea tätä edellä kirjoiteltua. Tässä palauttelen elämäni arvojärjestystä paikoilleen ja muistutan itseäni siitä, mikä mulle on oikeasti tärkeintä. Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain pysähtyä huomaamaan, mihin hullutukseen olin menossa ja osaan nyt oikaista kurssin parempaan suuntaan. Työ ei lopu tekemällä ja onnellisuus ei ala sitten kun. Onnellisuus ja hyvinvointi ovat oma valinta ja valitsen ne nyt, jälleen kerran. Ja aion valita sittenkin, jos ne joskus taas unohdan. Koska erehtyminen on inhimillistä ja elämä muuttuu jatkuvasti, on täysin mahdollista, että eksyn polulta myöhemminkin, mutta osaan helpommin palata takaisin.

Tähän loppuu lisään Portia Nelsonin oivallisen tekstin, joka kuvaa juuri tätä ihmiselämän erehdysten kautta oppimista. Jonain päivänä osaan mennä toista katua!

"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.

Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. 
Kestää edelleen kauan päästä ylös.

Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.

Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.

Kävelen toista katua."

Loman tarpeessa

Lupasin edellisessä postauksessa, että kirjoitan tiuhempaan... ja silti kuukausi hurahti ohi noin vain. Mutta on se kyllä ollut aikamoinen kuukausi, ohjelmaa sen verran, että ihme kai olisi, jos jatkuvasti ehtisi blogiakin päivittää.

Nimittäin kuun alussa olin melkein viikon koulutusreissulla, jonka jälkeen vietimme pääsiäisen, jonka jälkeen aloitin pikkupintaremontin uudessa liiketilassa, jonka jälkeen muutin tiloihin, jossain välissä käväsin Ikean reissun naapurimaassa, jonka jälkeen aika on kulunut työpaikalla tavaroita järjestäen ja Ikean kalusteita kokoillen sekä asiakkaita vastaanottaen huolimatta lievästä epäjärjestyksestä, joka on piilotettu sosiaalitiloihin. Jossain välissä olen myös raportoinut koulua varten ja tehnyt harjoituksiakin. Ja edelleen myös lapset ja koti vaativat oman aikansa ja huomionsa, jonka heille haluan antaa. Joten blogi on jäänyt pahnan pohjimmaiseksi, vaille huomiota.

Edellisen perusteella otsikko lienee helppo ymmärtää. Olo on kuin olisi ajettu jyrällä yli ja laitettu pesukoneen linkousohjelmaan pariksi tunniksi! Vaikka kaikki tämä tekeminen on mulle mieluisaa ja teen omassa yrityksessani työtä, jota rakastan, niin silti se vie voimia ja vaatii palautumista. Toisinaan tämä seikka tuppaa unohtumaan. Sitä luulee olevansa terästä, kuolematon, että voi painaa vain menemään haasteesta toiseen ilman suurempia taukoja. Kun viime viikolla maanantai-iltana sain liikeen valmiiksi niin, että tiistaina saattoivat ensimmäiset asiakkaat tulla, niin on pakko myöntää, että väsymyksen tunne oli melko lamauttava. Olin kuvitellut tuntevani reimua ja onnistumista. Sen sijaan tunsinkin uupumusta ja harmautta. Kaikki parin kuukauden aikana kertynyt stressi pääsi nousemaan pintaan, kun enää ei ollut tarvetta sitä tukahduttaa tekemiseen, ja vire oli surkea. Hui! Eihän tämän näin pitänyt mennä!

Onneksi olen oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että ymmärsin mistä on kyse. Ettei pidä huolestua ja kuvitella jonkin suuremman asian olevan pielessä vaan olen yksinkertaisesti väsynyt. Ihan pelkästään tunteen huomioiminen ja tilanteen tunnistaminen auttoivat nostamaan virettä. Seuraavana päivänä oli jo aivan toinen tunnelma. Mutta ei pelkkä tiedostaminen tässä tapauksessa auttanut vaan tiesin, että enemmän lepoa tarvitaan. Onneksi ylihuomenna alkavaan koulutusrupeamaan Helsingissä mahtuu tällä kertaa kaksi ylimääräistä vapaata koulupäivien väliin. Päätin hyödyntää tuon ajan ja varasin hotelliyön laivamatkoineen Tallinnaan! Kaksi kokonaista päivää ja yksi yö aivan yksin ilman suurempaa ohjelmaa. Valmis ruokapöytä ja hotellin puhtaat lakanat, ihanaa! Mukaan kirjoja ja kutimet, mukavat kengät, että pääsen ihailemaan Tallinnan kaunista vanhaa kaupunkia. Tämä on juuri sitä, mitä tässä kohtaa kaipaan :)

Tänään nostin pitkästä aikaa itselle enkelikortteja, sekin on jäänyt vähemmälle, kun kortit on olleet pakattuna johonkin muuttolaatikkoon. Ensimmäinen kortti, jonka sain oli "Loma". Sain ohjeeksi arvostaa maiseman vaihtoa ja luottaa siihen, että levon jälkeen työskentelen jälleen tehokkaammin. Levänneet aivot tuottavat luovempia ideoita ja energiatasot kohoavat ylipäänsä. Hiljaisuudessa ja levollisuudessa kuulen oman todellisen minäni äänen ja pysyn oikealla polulla. Täydellinen vahvistus juuri tähän kohtaan! Tuntui hieman syylliseltä lähteä reissuun nyt, kun liike on uusi ja äitienpäiväkin painaa päälle, parempi olisi olla myymässä hoitoja, koruja, lahjakortteja... Tämä viesti vei sen pienenkin syyllisyyden mennessään ja nyt tiedän, että tulen uudistuneena naisena takaisin reissusta. Tuskin maltan odottaa!

Muutkin kortit tukivat kaikkea meneillään olevaa muutosta. Taloudellista varmuutta ja suorastaan vaurautta näyttää tulevan vaikka millä mitalla, kun vain jaksan luottaa ja olla kärsivällinen. Muutoksia tapahtuu ja se on hyvästä. Päästän jälleen irti vanhoista kivuista ja taakoista, mikä antaa tilaa uudelle energialle. Ihanat viestit!

Että näissä mietteissä ja fiiliksissä alan miettiä, mitä pakkaan laukkuihin. Meillä on vielä toista metriä lunta, mutta etelässä näyttää aurinkoisen keväiseltä, melkein kesältä... siinäpä pohtiminen, mitä sinne ottaa mukaan. Tulen kertomaan, mitä matka mulle antaa, kunhan palailen kotiin. Silloin ollaankin jo uuden retriitin kynnyksellä (vapaita paikkoja on vielä, jos kiinnostaa), ihanaa sekin <3

Ai niin, vielä pakko kertoa, että kun sinistä vappuviuhkaa liottaa ensin kuralätäkössä ja huiskuttaa sitten eteisessä, niin upeisiin Laura Ashley -tapetteihin jää pysyvästi ihania, sinisiä roiskeita. Kokeiltu on! Ensin meinasi volyymitaso nousta sfääreihin, mutta sitten rauhotuin ja etsin positiivista näkökulmaa... Onneksi on seinät, joille roiskuttaa, kaikilla ei ole. Ja pikkuihmiset roiskuttelemassa, suurimmat opettajani ja kalleimmat aarteeni. Joten mitä siitä, vaikka seinällä on valumia, elämäähän se on :)

Uudelleenaktivoituminen... :)

Tässä blogissa on ollut hiljaista pitkään... vaikka on tämä mielessä ollut, koska haluaisin ehtiä tallentaa muistiin kaikkia ihania tapahtumia, asioita, ihmisiä, lukemisia ja kaikkea muuta, mitä elämä eteen tuo. Alkukevät on kuitenkin ollut syystä tai toisesta sellaista aikaa, etten ole kirjoittanut. Viime viikolla pohdin Heli-ystävälleni ääneen, että haluaisin jatkaa tätä blogia, kun vain saisin aikaiseksi, olisi niin paljon kirjoitettavaa, että mistä osaan aloittaa. Hänpä sitten auttoi minua haastamalla minut omassa blogissaan Hyvän mielen haasteella...

 Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa
               (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää).
                  Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.
Kerro heille,  että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi
(linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).”

Eli jatkan bloggaamistani näin ihanalla aiheella, asioita, jotka tuovat hyvää mieltä...

Lukeminen, jolle myös toivoisin löytäväni enemmän aikaa. Kirjahyllyssä on vino pino kirjoja, jotka todella haluan lukea... kunhan keksin, mistä nipistän aikaa siihen. Vaikka luen toki jo nyt päivittäin, mutta enemmän, enemmän! Se on niin mukavaa :)

Jooga ja meditointi, jotka tuovat sisäistä rauhaa, ihan todella. Oon harjoittanut kumpaakin jo jonkin aikaa epäsäännöllisesti, mutta toiveissa on ollut juuri se jatkuvuus ja säännöllisyys. Henkinen hyvinvointi vaatii jatkuvaa harjoittelua, aivan kuten fyysinenkin. Sain elämäntaidonvalmennusta ajanhallinnasta, ja löysin näille päivittäisen hetken jo muutamia viikkoja sitten. En kuitenkaan päässyt käyntiin hommassa ja uusi valmennus osoitti, että vaikka aika löytyi, paikka ei ollutkaan sopiva. Niinpä täsmensin paikkaa, ja säännöllinen harjoittelu on alkanut. Oon NIIN tyytyväinen!

Ompeleminen: talven aikana on ollut yksi tilaustyö ommeltavana. Se oli hirmuisen takkuinen homma, jotenkin tiesin jo alkaessa, ettei työ tule menemään ihan putkeen. Eikä se sitten mennytkään. Joku vetovoiman lakia tunteva saattaa ajatella, että tilasin itse epäonnistumisen... saattaa olla niinkin, vaikka yritin kyllä pitää koko ajan hyvän mielen yllä työtä tehdessäni. No, nyt kun sain työn pois käsistäni ja pääsin tekemään ei-tilattuja ompeluksia tuhotakseni valtaisan kangasvarastoni, oon taas niin fiiliksissä ompelemisesta. Kehittelin oman version haaremihousuista, oikeastaan siitä tuli "jumpsuit goes harempants"-yhdistelmä ja hurauttelin niitä tänään töissä neljät! 60 kangaspakkaa alkoi yhtäkkiä näyttääkin vähältä... pitäisköhän tilata vähän lisää.. :D

Lapsoset ketterät, jotka pitää mielen virkeänä ja äidin toimeliaana :) Teen nelipäiväistä työviikkoa ja olen siis kolme päivää aina kotona muksujen kans. Voin kertoa että kahden alle kouluikäisen pojan kans ei tule tylsää. Ja tämä selittänee myös sen, että esim. sille lukemiselle ei ole aikaa ihan niin paljon kuin toivoisin. Lapset ovat suurimmat opettajani, olen kiitollinen, että juuri nämä kaksi valitsivat minut äidikseen ja tulivat antamaan oppia elämästä, läsnäolosta, rakkaudesta, omasta itsestä. Kaikesta. 

Ystävät, joiden merkitys on kasvanut viime vuosina entistäkin suuremmaksi. Olen pohtinut paljon elämän suuria kysymyksiä ja miettinyt, mihin ja miten haluan aikaani käyttää. Ystävien kanssa vietetty aika tuntuu saavan päivä päivältä enemmän merkitystä. Eteenkin kun ystäväpiirissä on samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua ihan oikeista asioista ja oikealla, hyvällä fiiliksellä. Ei tarvitse juoruilla, taivastelle kenenkään tekemisiä tai puhua kenestäkään pahaa. Todellista hyvän mielen jakamista <3

Aamuinen maitokahvi: mietin tätä eilen viimeksi, että olen ankkuroinut huomaamattani onnen tunteen aamukahvikuppiin :) Aloitan työpäivät vasta yhdentoista aikaan, joten meillä on aina pitkät aamut, aikaa syödä rauhassa (niin rauhassa kuin kahden lapsen taloudessa on mahdollista), lukea päivän lehti ja herätä alkavaan päivään kunnolla. Joka aamu keitän tummapaahtoista kahvia, lämmitän Taika-mukissa pari desiä maitoa, vaahdotan sitä vähän ja kaadan kahvia toiset pari desiä sekaan. Kuppi kädessä katselen ulos keittiön ikkunasta ja mietin, että "tästä tulee hyvä päivä". Ja silloinhan siitä tulee :)

Kynttilät, joita poltan nykyään kai ympäri vuoden. Ennen ajattelin, että kynttilät kuuluvat pimeään talveen ja kerätään kevään koittaessa pois. Nyt en ole kerännyt. Elävä tuli rauhoittaa ja tuo ihanan lempeän tunnelman koko huoneeseen, vaikka valoa riittäisi ilmankin. Tänään posti toi taas uusia suolatuikkulyhtyjä, jotka palavat parhaillaankin ikkunalaudoilla. Uskon niiden tasapainottavan huoneen energiaa, tunnen niin. Hyvä mieli :)

Kevät, mulle vuodenajoista rakkain, vaikka olen oppinut pitämään jopa syksystä. Aurinko tuo tullessaan uutta, raikasta energiaa, jota pitkän pimeän talven jälkeen todella tarvii. Mikä onni asua täällä pohjoisessa, missä vuodenaikojen vaihtumisen todella huomaa. Meillä on oikeastaan useampi vuodenaika kuin neljä, sillä alkukeväinen Lappi on aivan toisenlainen kuin toukokuinen. Kuten myös elokuun lopun syksy näyttää ja tuoksuu täysin eriltä kuin lokakuinen. Ihana pohjoinen <3

Puolisoni. Tätä pohdin pitkään. Mutta päädyin lisäämään hänet tähän, vaikka toisinaan tuntuu, ettei hyvä mieli ole ensimmäinen asia, jota hän minulle tarjoaa. Mutta kuten lapsetkin, myös mieheni on suurimpia opettajiani tässä elämässä. Joka kerta, kun selviämme jostakin myrskystä tai karikosta, olemme himpun verran vahvempia yhdessä, askeleen lähempänä tasapainoa, yhden opinkappaleen lisää omaksuneita, ja onnellisia siitä, ettei sekään myrsky repinyt meitä maasta juurineen. Ja myrskyävien päivien jälkeen ilma on raikasta hengittää ja taivas jotenkin entistäkin sinisempi. Joten kaikkine suruineen ja haasteineenkin, suhteemme tuo hyvää mieltä, uskoakseni meille molemmille.

Ja koska hän juuri saapui paikalle, nappasi tv:n päälle, kas kun sieltä tulee Mestareiden liigaa, ja siten pyyhkäisi seesteisen tunnelmani johonkin kaukaisuuteen, tämä Hyvän mielen lista päättyy tähän. Olihan siinä jo monta, monta iloa tuovaa asiaa <3

Koska en hirveästi enää seuraa toisten blogeja, ajanhallinnallisista syistä, en nyt jaa tätä eteenpäin. Joka haluaa, saa tämän tästä mukaansa ottaa :) Tästedes lupaan jatkaa tätä kirjoittelua, vähintään kerran viikossa. Joten palataan <3

pee.äs. nyt ei jaksa oikolukia, koita saaha selevää...

 

Edellisestä postauksesta on näköjään kulunut yli kuukausi. Yksi ystävä ehti jo kysellä, että miksi en päivitä tätä blogia. Noh, useana päivänä ja iltana olen ajatellut päivittänäni, mutta tällaisen tekstin kirjoittaminen vaatii keskittymistä ja läsnäoloa. Viime aikoina päiväni ovat sujuneet niin, että saatuani lapset nukkumaan kymmenen aikaan, olen nauttinut tv:n ääressä lounas-päivällinen-iltapala-yhdistelmän ja ollut niin väsynyt, että ei ole ollut toivoakaan kirjoittamisesta, ainakaan minkään älyllisen tekstin kirjoittamisesta.

Nyt kuitenkin yritän :) Koska kyllähän kaikenlaista on mielessä ollut viimeisen kuukauden aikana, vaikka en niitä ajatuksia tänne olekaan saanut merkittyä. Olen käyttänyt paljon enkelikortteja viime viikkoina ja saanut niistä paljon lohtua ja ohjausta. On tuntunut myös, että suustani valuu ihmeellisesti oikeita sanoja oikeissa paikoissa eri ihmisille, toisinaan jopa lähes vieraille. Se on huikea onnen tunne, kun joku näyttää saavan voimaa ja suunnankorjausta polulleen jostain, mitä sanon, vaikken useinkaan tiedä, mistä ne sanat tulee. Mutta hyvä, että tulee :) Haasteena on pitää ego irrallaan näistä ja pysyä nöyränä. Minun ei pidä luulla, että saisin auttaa toisia ITSENI vuoksi vaan muistaa, että auttamisen taito on lahja, joka pitää ottaa vastaan kiitollisuudella.

Unelmien ja itsen tutkiskelu on jatkunut, sekä omassa mielessä että yhteisessä ryhmässämme. Olemme keskittyneet ryhmässä kaivelemaan menneisyyttä löytääksemme sieltä selityksiä nykyiselle käytöksellemme. Jokaisella meistä on lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamia traumoja, joista selviää vain tiedostamalla, käsittelemällä ja antamalla anteeksi. Äitien ja isien käytös ohjaa meitä, myös roolimme lapsuus- ja nuoruusajan ystävien kesken määrittää käytöstämme myös tänään. Tavat, joilla meitä lapsuuden perheissä ja ystäväpiireissä kohdeltiin siirtyvät meille, ellemme toisin valitse. Eikä aina ja kaikessa tarvi valitakaan, tottakai jokaisen lapsuudesta on tullut mukaan myös hyvää. Mutta ymmärrätte pointin? Itse esimerkiksi löysin itsestäni asian, joka estää minua uskomasta omaan menestykseeni tässä uudessa työssä.

Minulla on köyhän tytön identiteetti! Olin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi ja opin kai jo 1-vuotiaana, ettei meillä ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Kasvoin köyhyyteen ja säästämiseen. Mihinkäs se itsestään olisi muuttunut? Ihmettelin, kun tässä syksyn aikana uudella työpaikalla ollessa tuntui kummallinen kaiverrus ja epävarmuus sisimmässä. Sitten istuin ajan kanssa alas ja aloin kysellä itseltäni, että mikä vikana. Huomasin kuiskivani itselleni, että ei saa innostua liikaa, koska ei tämä hoitola kuitenkaan tule menestymään. Ja kun mietin pidemmälle, löysin tämän identiteettiasian. Tietysti asia on näin! Kuinka muutenkaan! Sitähän me olemme, mihin kasvamme. Jos vuosia ja vuosikymmeniä olemme jotain tiettyä, ei se piirre tai asia yhtäkkiä muutu miksikään. Jos vanhempamme ja muut lapsuutemme ihmiset ovat pitäneet meitä ujoina, ujoja me olemme. Jos meille on lapsena sanottu jatkuvasti, että olemme reippaita ja kilttejä, sitä olemme. Jos elämä on ollut vain taloudellista selviämistaistelua eikä iloa tai nautintoa, sellaisena se jatkuu. Niin kauan, että itse kyseenalaistamme nämä "totuudet".

Täytyy myöntää, että kuulostaa helpommalta kuin oikeasti on. Tällaiset oivallukset ja muutokset vaativat aikaa ja turvallisen ympäristön. Yhdeltä istumalta ei voi koko elämää selvittää. Eikä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät hyväksy muutostamme ja anna sille tilaa. Itselläni tämä selvittely on alkanut jo yli kaksi vuotta sitten ja edelleen löydän uutta. Askel kerrallan. Aina esille tulevat asiat eivät ole mukavia. Joskus joutuu näkemään itsessään sellaista, mitä ei toivoisi näkevänsä. Ja silloin on ensiarvoisen tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tukena ja peilaavat virheiden lisäksi myös kaiken hyvän ja arvokkaan. 

Ja juuri kaikkea tätä uskon, että ryhmässämme saamme. Tai ainakin itse saan. Toki esille on noussut kipuja ja osa kivuista on vielä piilossa jossain egon ja puolustusmekanismien suojissa, mutta enemmän uskon kuitenkin meidän olevan positiivisen puolella. Ryhmästä on tullut niin paljon positiivista palutetta, että uusi ryhmä aloittaa kahden viikon kuluttua! Todella mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaiseksi se muodostuu, kun jäsenet ovat aivan eri henkilöt. Kerron siitä lisää sitten :)

Aioin kertoa myös henkiparantamisesta, siitä miten sairaudet aina kertovat meille viestiä. Mielessä oli myös eilinen tutkiskelu koskien indigoaikusia... uskon olevani sellainen ja tämä uskomus ja oivallus selittää monta asiaa elämästäni... Tästä kaikesta kuitenkin seuraavilla kerroilla. Kiva, että luit tänne asti <3

P.S. edelleen toivoisin, että kommentoisitte... vaikka anonyymina, jos ette halua omaa nimeänne esille, ihan vain, että mitä ajatuksia herää, vai herääkö ylipäänsä mitään. myös negatiivinen palaute vastaanotetaan, toivon, että se olisi perusteltua :)

Unelmaryhmä

Keskiviikkona se sitten aloitti, itsetutkiskelun ryhmä. Ihmeellinen tunne, kun haaveet ja ideat muuttuu todeksi. Kovasti jännitin, että mistä tästä tulee ja olin tavallaan valmistautunut myös siihen, ettei homma toimisikaan. Mutta toimi se, ainakin minun mielestä.

Ensimmäiset itkut tirahti esittelykierroksella, mistä totesin, että tälle ryhmälle oli todella tilauksensa. Meillä on koossa ihana porukka, josta jokainen on mukana erilaisista mutta yhtä oikeista syistä. Ensimmäinen kerta kului lähtötilannetta kartoittaessa. Mietimme mitä se minuus oikeastaan edes on, mikä sitä rajoittaa, mikä määrittää. Kuka "minä" oikein on. Kaikki totesimme olevamme äitejä, vaimoja, tyttäriä jne. eli määrittyvämme paljon toisten ihmisten kautta. Toki jokainen löysi myös omia, toisista riippumattomia ominaisuuksiaan ja piirteitään.

Kirjoitimme lyhyesti otsikolla Minä olen... tarinaa tai lauseita siitä, mitä kaikkea minä olen. Ihmeellisen tarkkanäköisiä tekstejä saimme aikaan. Ja joitain kipupisteitäkin tuli esiin jo nyt, kun tekstit käytiin lopuksi yhdessä läpi. Kaksi tuntia tuntui lopulta aikana lyhyeltä (vaikka aluksi tuntui, että se voisi olla liikaakin), mutta katsotaan nyt ainakin ensi kerta vielä ennen kuin aletaan sitä muuttamaan.

En osaa sanoa, mitä toiset kokivat saavansa, mutta itse ainakin sain paljon voimaa siitä pari tuntisesta. Ihan jo siksikin, että oli rauhallinen hetki ihan omalle itselle. Keskustelu soljui painollaan ilman että kukaan puhui toisen päälle tai korotti ääntään. Ajatuksille tuli tilaa ja oli myös aikaa todella kuunnella, mitä toiset puhuvat. Tunnelma oli kaikkineen rauhallinen ja turvallinen. Siitä hetkestä oli helppo jatkaa arkeaan. Toivon, että ryhmä jatkuu samassa hengessä sukeltaen mahdollisesti jatkossa vielä syvemmälle.

Omassa kiireisessä elämässä on tällä hetkellä niin keskeneräistä ja sotkuista, että itselläni ainakin on todellinen tilaus tälle ryhmälle. Toivon ja uskon, että muutkin ovat yhtä innostuneita ja sitoutuneita. Tästä tulee hyvä juttu!

Elämäntehtävistämme

Ihan tähän alkuun haluan sanoa teille, että tämän blogin tekstit ovat hyvin pitkälle pohdintaa ja ideaalitilanteiden maalailua. En todellakaan pysty elämään jokaista hetkeä tietoisesti läsnäolevana tai olla suuttumatta kenellekään tai koskaan päästämättä ikäviä ajatuksia mieleeni. Olenhan vain ihminen :) Mutta täällä pohdin suuntaa, johon haluan elämäni kulkevan ja millaisiin tekoihin tahdon pyrkiä.

Mutta asiaan. Meillä jokaisella on tässä elämässä joku teema ja tehtävä. Uskon, että sielu tekee suunnitelman elämälle ennen syntymää ja tulee oppimaan tiettyjä asioita. Elämäntehtävät vaihtelevat eri ihmisillä sen mukaan, millä kehitystasolla ja missä vaiheessa kukanenkin on. Kuitenkin jotain yhteistä on kaikilla.

Nimittäin uskon niin, että jokaisen elämäntehtävänä on auttaa toisia! Uskon, että jokaisen elämälle olisi hyväksi, jos suhtautuisi jokaiseen tekoonsa niin, että tekee sen palvellakseen toisia. En tarkoita, että kaikkien pitäisi olla hoitoalalla tai heittäytyä parantajiksi tai näkijöiksi. Vaan sitä, että omaan työhönsä ja kaikkiin tekoihinsa liittäisi auttamisen halun. Opettaja auttaa ihmistaimia kehittymään ja oppimaan elämäntaitoja. Lääkäri auttaa ihmisiä paranemaan. Kampaaja auttaa ihmisiä näyttämään hyvältä ja saamaan siitä iloa. Roskakuski auttaa ihmisiä olemaan hukkumatta jätteisiinsä. Ymmärrät pointin. On täysin erilaista työskellellä vaikka tarjoilijana (siitä on kokemusta) ajatellen että "voi ei, taas yks ilta piikana toisten juoksutettavana, loppuispa tämä vuoro pian" kuin asennoitua että "ihanaa, taas saan auttaa ihmisiä rentoutumaan ja nautimaan elämästään tekemällä osaltani niiden ravintolaillasta iloisen ja mukavan".

Mutta eikö se käy rankaksi, jos kaiken tekee vain toisten eteen? Eikö siinä muutu marttyyriksi, joka lopulta itkee, että kaikkeni olen teille antanut? Ei ei. Jos todella toimii puhtaasta sydämestä niin kaiken saa moninkertaisena takaisin. Vetovoiman laki pätee tässä, sitä saa, mitä toisille antaa. Ja se kasvaa, mihin keskittyy. Kokeilkaa, ajatelkaa muutaman päivän ajan tekemisiänne positiivisesti ja toisten auttamisen kannalta ja jättäkää tekemättä se, mikä ei tunnu palvelevan ketään. Voi olla, että yllätyt iloisesti :) Mutta ajatelkaa asiaa riittävän pitkälle. Vaikkapa se, että väsynyt kotiäiti ottaa itselleen kahden päivän loman perheestään ihan yksin omissa oloissaan, voi olla toisten auttamista. Iloinen, akkujaan ladannut äiti on tuhat kertaa parempi kuin väsynyt, kiukkuinen ja äärirajoilleen vedetty. Eli tämä ei tarkoita omista toiveista ja tarpeista luopumista.

Tänään sattui eräs asia, miksi halusin kirjoittaa Juuri Tästä, Juuri Tänään. Olin ystäväni luona kutsuilla ja eräs toinen, yhteinen ystävämme alkoi puhua työhönsä liittyvästä asiasta, jossa minun mielestä oli selvä ristiriita. Niinpä ilmaisin mielipiteeni selkeästi ja aika kipakasti. Työasiastaan puhunut ystävä puolusti omaa kantaansa ja työpaikkaansa, ja vastasin edelleen, että "tuossa on kyllä ristiriita, noin ei voi väittää". No, ei me siitä mitään riitaa tehty eikä jatkettukaan kuin muutaman lauseen verran. Mutta sen verran kuitenkin, että jäin asiaa miettimään myös kutsujen jälkeen. Että mitä siinä oikein tapahtui? Miksi asia minua kaivelee, vaikka olin mielestäni "oikeassa"?

Juuri siksi se jäi minua vaivaamaan, ettei mielipiteen ilmaisu siinä kohdassa palvellut ketään. Siitä ei ollut kenellekään mitään apua eikä hyötyä, vaikka olisin kuinka oikeassa tahansa. Olisin yhtä hyvin voinut olla hiljaa. Suorasanaisuus ja rehellisyys ovat hyveitä, mutta niillekin on aikansa ja paikkansa. Joka löytyy sillä, että miettii "miten autan muita tällä sanomisella". Jos vastaus on, etten mitenkään, niin on parempi jättää sanomatta. Toiselle voi sanoa vaikka, että "hengityksesi haisee pahalle", jos se todella haisee päivästä toiseen. Sen sanominen palvelee toista, hän voi korjata tilanteen ja lakata haisemasta. Mutta jos toiselle sanoo, että "oletpas lihonut" niin onko siitä jotain apua? Lihonut henkilö varmaan itsekin tietää lihoneensa eikä asiaa auta, että siitä huomautetaan. Sanomalla "turhia" asioita oikeastaan vain pahoittaa oman mielensä, niin mulle ainakin tänään kävi. Ja laitoinkin hetki sitten viestin tälle ystävälleni, jossa pyysin anteeksi. Totesin, että asiasta olen edelleen erimieltä, mutta ei sitä olisi tarvinnut siinä toitottaa ja aiheuttaa kaikille paikalla olleille hankalaa tilannetta. Sain vastaukseksi myös anteeksipyynnön ja nyt mieli on huomattavasti kevyempi!

Tämä lienee yksi minun elämän teemoista, opetella tunnistamaan ne hetket, kun pitää sanoa suoraan ja erottamaan ne niistä hetkistä, kun voi pitää mielipiteensä ihan omanaan. Luulen, että opin siihen juurikin miettimällä, että koska autan toista ihmistä sanomalla asiani. Keskityn tästä eteenpäin asennoitumaan tekoihini ja sanoihini niin, että niiden tarkoitus on tehdä ympärillä olevien ihmisten elämästä mukavampaa :)

Lopuksi vielä vapaasti reiki-kurssilla oppimani ajatus, joka oikeastaan kiteyttää tämän päiväisen tekstin teeman, siihen on hyvä lopettaa.

Rakasta toista eniten silloin kun hän ansaitsee sitä vähiten, sillä silloin hän sitä eniten tarvitsee <3

Unelmien Itsetutkiskelua, Teidän arvioitavaksenne

Viime päivinä on mielessä ollut vaikka mitä uutta kirjoitettavaa, mutta hoitohuoneen sivujen luominen ja itse huoneen laittaminen ovat vieneet suurimman osan ajasta ja energiasta. Olisi asiaa siitä, kuinka oivalsin enemmän sanontaa "kaikella on tarkoituksensa", myös negatiivisilla asioilla kuten sairauksilla, ja muutamia ihmeellisiä sattumiakin pitäisi kirjata muistiin. Mutta kirjoitan kuitenkin työhön liittyvästä asiasta, kun tuo työ nyt niin tapetilla on ollut...

Jo hoitohuoneen ideointi vaiheessa ajattelin, että painotan työtäni jatkossa mahdollisuuksien mukaan henkiselle puolelle. Ajattelin, että jossain vaiheessa alan pitää meditointi-iltoja ja muita teemailtoja sekä erilaisia ryhmiä esim. Uniryhmää, jossa keskityttäisiin unien muistamiseen ja tulkintaan. Koko ajan olen ajatellut, että tällaiset ryhmät siintävät jossain kaukana, vuosien päässä.

Nyt mieleen kuitenkin on kehkeytynyt idea ryhmästä, jonka voisi nimetä vaikka Itsetutkiskelulla Unelmiin -ryhmäksi, tai jotain vastaavaa. Tätäkin ajatusta olen yrittänyt muutaman kerran vaimentaa, mutta koska se sinnikkäästi palaa mieleen, olen sitä jonkin verran työstänyt. Kysyin myös omilta enkelikorteiltani ohjausta asiaan ja sain "seikkailu"-kortin (nyt kortit ovat työhuoneella, joten en voi sanatarkasti teille sitä kertoa), joka kannusti seuraamaan ideoitaan. Niistä voisi kehittyä jotain kannattavaa. Tällainen ajatus siitä kortista mulle jäi. Lisäksi olen puhunut ideasta kahden henkilön kanssa, joista molemmat ovat aikoneet tulla ryhmään, jos sen perustan :)

Joten tässä perusajatusta tulisi Teidän arvioitavaksi. Ryhmään tulisi 5-7, ehdottomasti maksimissaan 8 henkilöä, jotta jokaisen ääni pääsee kuuluville. Ryhmässä täytyisi vallita täydellinen vaitiolo ryhmän ulkopuolella ja luottamus toisiamme kohtaan, jotta jokainen voisi todella heittäytyä mukaan. Tietysti omasta kehityksestään saisi puhua muille, mutta ei toistemme asioista eikä oikeastaan edes nimistä. Tarkoitus olisi tutkia Itseä eri tavoin, eri näkökulmista. Ryhmässä ei olisi psykologia tai terapeuttia vaan kaikki kehitys perustuisi omaan pohdiskeluun ja vertaistukeen. Jos jollakin ilmenisi tarvetta terapialle, sinne ohjattaisiin ryhmän myötävaikutuksella.

Ryhmä kokoontuisi ehkä kerran viikossa, tai kerran kahdessa viikossa. Ajattelin ensin, että tunnin ajan, mutta todennäköisesti tunti olisi liian vähän, kaksi tuntia voisi olla parempi. Tapaamisten kulku olisi jotain seuraavaa: alkuun meditaatio eli mielen hiljentäminen ja katseen kääntäminen sisään päin, sitten sen kertaisen teeman esittely (esim. elämäni merkittävät vaiheet tai mitä on itsetunto) josta käytäisiin keskustelua, sitten jonkinlainen toiminnallinen osuus (maalaamista tai piirtämistä, muovailua, draamaa, kuvakollaasin kokoamista, mitä vain) koskien päivän aihetta(esim. maalaus siitä, miltä näyttää Minun Itsetuntoni), sitten tuntemusten ja heränneiden ajatusten kirjaaminen Unelmieni-kirjaan ja lopuksi jälleen hiljentyminen ja energian kerääminen, jotta jaksaa seuraavaan kertaan. Tavallaan muoto on vähän sama kuin kehityspiirissä, mutta tässä ei tavoitettaisi Henkimaailmaa vaan Omaa Itseä.

Tavoitteena olisi tutustua Itseensä paremmin. Oppia kuulemaan Omia Tarpeita ja erottamaan ne ulkopuolelta tulevista paineista. Löytää Omat Kipupisteet, hyväksyä ne ja antaa anteeksi Itselle ja Toisille. Lopulta tarkoituksena olisi tähdätä löytämään Omia Unelmiaan, niitä joita Itse TODELLA tahtoo. Kaiken tämän seurauksena elämään tulisi enemmän tasapainoa, onnen tunnetta, tyyneyttä, mielenrauhaa ja läsnäolon voimaa. Jokainen meistä tarvitsee Unelmia ja Tavoitteita, myös ne meistä, jotka ovat tyytyväisiä tämän hetken elämäänsä. Jos lakkaa unelmoimasta, elämä jähmettyy.

Minä siis keräisin ryhmän, tekisin ohjelmalle perusrungon(, joka tietysti eläisi ryhmän tarpeiden mukaan), ja hankkisin tarvittavat materiaalit. Jokaiselle tulisi oma, tyhjä muistikirja, josta lähdettäisiin tekemään Unelmieni-kirjaa. Sinne voisi kirjata meditaatiossa heränneitä ajatuksia, keskusteluista saatuja vinkkejä, toiminnallisen osuuden tuomia tuntemuksia ja myös muuta, ryhmätapaamisten ulkopuolella tapahtuneita asioita vaikkapa uniaan tms. eli ihan mitä tahansa Omaan Itseen liittyvää. Jokaiselle kerralle järjestäisin myös vähän pientä tarjottavaa; teetä ja kahvia, hedelmiä, suklaata, jotain.

Ja nyt haaste Teille, jotka tätä blogia luette. Toivoisin saavani palautetta tälle idealle. Tulisitko Sinä tällaiseen ryhmään (en siis tarkoita mitään sitovia ilmoittautumisia :D)? Miksi tulisit? Miksi et tulisi? Saitko jonkin idean ohjelman sisällöksi? Mihin suuntaan kehittäisit tätä ideaa? Mitä olisit valmis maksamaan? Tämä hinnoittelu on ehkä kaikkein vaikein asia minulle. Koen, että saisin itse tästä tosi paljon, ja siksi on vaikea periä tällaisesta rahaa. Ajattelin kuitenkin jonkinlaista maksua, jotta voin ajatella tätä itselleni työnä, ja tietysti kattaakseni materiaalihankinnoista aiheutuvat kulut. Ehkä maksu olisi per käynti eikä könttäsumma, jotta joltain kerralta voisi tarvittaessa olla pois menettämättä rahaa, tai leikin voisi jättää keskenkin, jos ryhmä ei tuntuisi omalta. Mitä olet tästä mieltä?

Jättäkää ystävällisesti kommentteja, vaikka anonyyminakin tai jollain nimimerkillä, jos ette halua omaa nimeänne kertoa. Toivon, että jätätte myös perusteluja, varsinkin kriittisiin palautteisiin. Jos palaute on vain "ihan paska idea." niin myönnän jo etukäteen, että paha mieli tulee. Mutta jos sille jättää perustelunsa, niin olen valmis sellaisenkin palautteen vastaanottamaan.

Muutenkin ajattelen, että voisitte kommentoida tekstejäni muulloinkin kertoen ehkä omia pohdintojanne tai kokemuksia sen kertaisesta aiheesta. Niitäkin voi jättää anonyyminä. Kommenttiosioonkin voisi kehittyä sillä tavalla mielenkiintoisia keskusteluja. Ja minä voisin saada niistä uutta ajateltavaa. Mutta toki saat lukea blogia jättämättä ikinä yhtään kommenttia, edes tähän tekstiin :)

Nyt kun luen tämän tekstin itse niin huomaan, että tämä Ryhmä-idea on todella pitkälle muotoutunut, vaikka aloittaessani tätä kirjoitusta näin sen vain sekavana könttinä mielessäni. Ehkä tästä todella tulee jotain :) Jään todella mielenkiinnolla odottamaan, mitä sanotte tästä!

Paaston puoliväli ja eilisen illan pohdintaa

Kolmas päivä meneillään viiden päivän paastosta. Ja ihmeen helposti tämä käy. Taisin vetää jo valmistautumispäivinä ruuan määrän niin pieneksi, että kärsin nälän tuskat jo silloin. Nyt elimistö ei tunnu vaativan mitään vaan on ihan tyytyväinen mehulasiin ja teekuppiin silloin tällöin.

Mutta mieli kyllä haluais vaikka mitä. Kaikkein haastavinta on tehdä lapsille ruuat 5 kertaa päivässä ja olla itse syömättä mitään. Haavelilen vaikka mistä ruuista, joita ensi viikolla aion tehdä. Naapurin rouva toi toissailtana tuoretta pullaa ja kylläpä se tuoksui hyvälle!! En tosin söis sitä normaalistikaan, kun vilja ja hiiva ei sovi mulle ollenkaan. Tänään ostettiin kaupasta 5 kiloa mansikoita. Perkasin ja pilkoin ne pakastimeen edes maistamatta. Siinä kohtaa mietin, että onko tässä mitään järkeä. No, olo tuntuu kyllä hyvältä ja elimistö selvästikin nauttii, kun saa välillä levätä. Että on tässä joku järki.

Eilen illalla suunnittelin katsovani yksin jotain ihanaa, hyvänmielen elokuvaa, kun lapset meni nukkumaan. Mutta päädyinkin istumaan kutimet kädessä ilman mitään muuta viihdykettä. Olin sellaisessa puolimeditaatiotilassa, laskin silmukoita ja tyhjensin mielen arkiaskareista. Siinä sitten päädyin miettimään tulevaa työnaloitusta ja sitä, mihin suuntaan haluan elämän kulkevan ja työn kehittyvän. Kun nyt valikoimaan tulee rentoutushierontoja, rakennekynsiä ja -ripsiä, reikiä ja ompelupalveluakin jossain määrin, ainakin näin aluksi. Joku pyysi, että käy sitten sokerointikurssikin, että voi tulla sokeroimaan karvat pois. Mutta se ei tunnu ollenkaan minun jutulta, ei oikein mikään kosmetologijuttu, muu kuin kynnet ja ripset. Enemmänkin tuntuu siltä, että suuntaan henkiselle puolelle, kehitän näkemisen lahjaa ja parantamista, ja mitä ikinä se tie tuo tullessaan. Heti alusta asti ajattelin pitää enkelikortit näkösällä ja tehdä niistä tulkintoja, jos joku ne huomaa ja sellaista osaa pyytää. Olen tehnyt muutaman harjoitustulkinnan ja ainakin omasta mielestä ne on menneet ihan hyvin.

Suuri kysymys vain on, että olenko valmis tulemaan "julkihörhöksi". Väkisinkin tällaiset asiat saavat aikaan myös negatiivisia reaktioita. Eteenkin ihmisissä, jotka eivät tunne näitä asioita lainkaan. Olenko valmis ottamaan vastaan ne krittikit ja palautteet? Minkälaisen leiman itselleni hankin? Tuleeko lapset kärsimään siitä, että äiti on tekemisissä henkimaailman kanssa? Pohdiskelun päätteeksi tulin siihen tulokseen, että antaa tulla vaan, ei pelota. Jos joku ei tykkää, niin se ei ole minun ongelma vaan hänen. Tai ei välttämättä kenekään ongelma, kaikki ei tykkää kaikista, eikä tarvikaan. Enkä usko, että lapsille koituu mitään harmia. Olen kuitenkin pääasiassa aika järkevä ja jalat maassa oleva ihminen, joten tuskin ihan kylähullun mainetta saan kuitenkaan, vaikka enkeleihin ja henkimaailmaan uskonkin. Tällaisen keskustelun kävin itseni kanssa ja tein päätöksen, että kaiken otan vastaan, mitä henkimaailma mulle haluaa antaa :)

Että tällaisissa aatoksissa vietetään keskiviikkoiltapäivää :) Perjantaina lennähdän Helsinkiin Intialaisen päähieronnan kurssille, sitä odotellessa.. ja sitäkin, että meidän isi palautuu kotiin, kovasti lapset jo ikävöi. Ja toki minäkin, eteenkin kun tänään on meidän 4. hääpäivä <3 <3 No, huomenna sieltä pelireissulta pitäisi kotiutua, eiköhän me jakseta odottaa.

Virtahepo asuu jokaisessa olohuoneessa

Ihan aluksi, terveisiä Englantiin, kiitos kommentista :) Pian nähdään, ota kaikki irti, mitä sieltä saat, vaikkei kaikki olis aina niin positiivistakaan!

Sitten. Pää on ollut ihan tyhjä viime päivät, ja ehdin jo miettiä, että miksi piti blogi aloittaa, kun yhtäkkiä kaikki portit tuntuu olevan kiinni. Että miten minusta vielä pari viikkoa sitten tuntui, etten malta odottaa tulevia juttua, kun en enää muista, mitä ne muka piti olla. Vaan tänä aamuna sitten valkeni, että "mitään uutta ei tule ennenkuin olet kirjannut tarpeeksi vanhaa ylös". Tällainen viesti tipahti mieleen. Kuluneet kaksi vuotta ja eteenkin viime kevät ovat olleet täynnä kaikenlaista kehitystä ja nyt ymmärtäisin näin, että niistä pitää kertoa ja kirjoittaa muistiin enemmän. Eteenpäin pääsee vasta sitten, tai ehkä sen kautta.

Mistä sitten alkaisin? Ehkä kaikkein päälimmäisenä ajatuksissa on pitkä itsetutkiskelun vaihe. Soitin keväällä eräälle kanavoijalle, Kirsi Grenille, kuullakseni laajempia asioita elämästäni, elämäntehtävääni ja sellaista. Siskoni oli käynyt saman kanavoijan luona aikaisemmin ja suositteli häntä. Siinä kanavoinnissa tuli sitten esille, että meneillään on puhdistautumisen ja vanhasta irtipäästämisen vuosi. Siitä tiesin, että olen täysin oikealla polulla. Toki kanavoija puhui myös tulevasta, mutta siitä toisella kertaa... :)

Oman itseni selvittely alkoi oikeastaan jo viime vuonna. Kävin homeopaatilla vuosi sitten toukokuussa ja siellä tehtiin laaja kartoitus elämäntilanteesta, sekä fyysisestä että henkisestä. Siellä huomasin puhuvani äidistä paljon, jotenkin kaikki aiheet päättyivät äitiin. Homeopaatti sanoi silloin, että "sinuthan on hylätty ja jätetty oman onnen nojaan". Minusta se kuulosti aika karulta, eikä ollenkaan todelta. Siitä kuitenkin lähdin miettimään asioita. Ensin teinivuosia, joilta olin ottanut mukaani syyllisyys-repun, koska olin mielestäni niin kamala teini. Vähitellen tajusin, että kapinointi ja kamaluus kuuluu teini-ikään ja vanhempien tehtävä on olla tukena ja rakastaa lastaan, vaikka lapsi kuinka vihaisi vanhempiaan. Ei ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä ja yrittää hyvittää niitä aikoja, koska minä en ollut se, joka toimi väärin. Teini-iästä sukelsin lapsuuteen. Siihen tosiasiaan, että syystä tai toisesta olin ollut todella ahdistunut lapsi. Muistin paljon pahaa oloa, jota ei saanut näyttää tai tuoda esille. Olin ulospäin reipas ja omatoiminen, mutta sisällä ei ollut hyvä olla. Äiti kai kasvatti minua omien vanhempiensa opeilla, joiden mukaan "järki on se jolla maailma pelastetaan ja tunteilla ei ole mitään virkaa" ja "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Lapsuutta käsitellessä sitten mukaan tuli myös Rosen-terapia, jossa todettiin, että olin piilottanut tunteet jonnekin syvälle itseeni, enkä tunnistanut oikein mitään tunteita kunnolla.

Rosenin rinnalla luin paljon, mutta ennen kaikkea vaikutuksen teki Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Se avasi minulle paljon sitä, kuinka tärkeää aikaa lapsuus ja nuoruus on loppuelämän kannalta. En ollut pitänyt lapsuuttani juurikaan tärkeänä, kunhan se nyt jotenkin tuli elettyä. Äiti oli joskus tokaissut, että "lapsuudestahan se nykyään kaikki johtuu, vaikka vähän päätä särkee, niin siihenkin löytyy syy lapsuudesta". Tuon saman, halveksuvan asenteen olin omaksunut itselleni. Vaikka Virtahepo käsittelee eniten alkoholistiperheitä, sen opit sopivat ihan jokaisen elämään. Meillä jokaisella on lapsuudesta juontuvia traumoja, joiden syntyä Virtahepo valottaa todella hyvin. Eikä se tarkoita sitä, että meillä olisi huonot vanhemmat. Meistä jokainen on valinnut vanhempansa ja tehnyt sielun suunnitelman ennen tänne maapallolle syntymistä, ja samalla valinnut myös traumansa ja sitä kautta elämänoppinsa, tämä on minun näkemylseni, ei Hellstenin. Eli uskon ja koen, että jokaisen olisi syytä pysähtyä pohtimaan lapsuuttaan ja nuoruusvuosiaan, ja etsiä sieltä selityksiä aikuiselämän käytökseensä ja mahdollisiin ahdistuksiin tai muihin ongelmiin. Ei siksi, että voisi katkeroitua vanhemmilleen ja muille läheisilleen vaan siksi, että voisi päästä eteenpäin, voisi kasvaa itse, voisi ymmärtää ja antaa anteeksi. Ja voisi tulla tasapainoisemmaksi ja onnellisemmaksi, löytää oman itsensä ja mielenrauhan. Kuulostaa niin kliseiseltä, ja siksi se onkin niin totta.

Sain siis itse selviteltyä omaa menneisyyttäni. Hellstenin oppien mukaan todellinen vahvuus lähtee siitä, että uskaltaa olla heikko. Se oli minulle uusi juttu. Olin ollut koko elämäni vahva, yksivuotiaasta lähtien. Olin oppinut tulemaan toimeen omillani enkä nojaamaan keneenkään. Eikä se ollut hyvä asia. Paloittelin koko elämäni pieniin osiin ja kokosin vähitellen uudelleen. Ja nyt tunnen, että se todella kannatti, ja kannattaa, eihän tässä valmista ole tullut. Ennen kaikkea oivallus siitä, että minä en ole ainoa, joilla on traumoja vaan niitä on kaikilla ja ilman niitä ei tapahdu kehitystä, oli todella helpottava. Olen tarvinnut jokaisen kolhun ja murheen kasvaakseni minuksi. Pystyin myös antamaan anteeksi ja ymmärtämään, että kaikki ihmiset ympärilläni ovat omien traumojensa summa ja toimivat parhaansa mukaan. Äitikin.

Olisi tästä kai paljon enemmänkin sanottavaa, mutta nukkumaankin kai täytyisi mennä. Sen verran vielä, että ensimmäinen oikea paastopäivä on nyt takana, suhteellisen kivuttomasta. Toinen päivä on kuulemma pahin, huomista odotellessa siis. Nyt hyvää yötä <3