Lauantaiaamun mietteitä

Olipas mielenkiintoista lukea tuo edellinen postaus. Nuo uudet alut, joiden tunsin olevan lähellä viimeksi, ovat nyt selkiytyneet, nyt tiedän, mistä on kyse, ja ne on todellakin uusia, isoja, ihania juttuja! Kumpikin liittyy työhön, toinen vieläpä vahvasti kirjoittamiseen, mitä viimeksi pohdiskelin :) Toinen(kin) on niin iso projekti, että kouriintuntuvaa konkretiaa on luvassa vasta parin vuoden päästä, mutta toteutus on kuitenkin jo alkanut.

Mutta nuo alut eivät olleet tänä aamuna se aihe, josta tunsin tarvetta kirjoittaa. Vaan tällä kertaa tarve heräsi Lapin Kansaa lukiessa. Olen jo aiemmin huomannut liikuttuvani usein uutisten ääressä, eteenkin näin viikonloppuisin, kun on aikaa keskittyä lukemaan rauhassa.Olen ottanut tavaksi nousta joka aamu klo 6.30. joogaamaan ja kun muu perhe jatkaa uniaan niin mulla on aikaa ajatella.Tänä aamuna liikutuksen ja pohdinnan nostattivat uutiset Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta Kailash Satyarthista, joka työskentelee lapsityövoiman vähentämisen puolesta sekä nuoresta rovaniemeläisestä Habi Yawarista, joka matkusti käymään juurilleen Afganistanin Kabuliin.

Kumpikin näistä artikkeleista aiheutti valtavan kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteen omasta elämäntilanteesta johtuen. Vaikka poliitikot mitä väittäisivät niin minä olen edelleen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen ja ylipäänsä länsimaihin! Maailman lapsista 10% eli 168 miljoona lasta käy töissä joka päivä, niistä puolet vaarallisiksi luokitelluissa tehtävissä: kaivoksissa, kemikaaleja käyttävässä tekstiiliteollisuudessa, orjina kotitalouksissa. Minä onnekas saan pitää lapset kotonani, laittaa heidät aamuisin kouluun ja päiväkotiin, harrastaa ja oleskella heidän kanssaan iltaisin ja viikonloppuisin, peitellä halauksin ja suukoin illalla vuoteisiin! Täysin itsestään selviä asioita meidän kulttuurissa, ja silti mielettömän suuria ilon aiheita, kun vain pysähtyy miettimään. Miksi arjen kiire ja paineet vievät minut pois niistä hetkistä, joissa onni todella on? Miksi harhaudun pitämään elämäntasoani itsestään selvänä ja haluan aina vain lisää, kun kaikki on lopulta täydellisen hyvin?

Lapsityövoiman käytöstä kertovan jutun yhteydessä kerrottiin myös pakistanilaisesta Malala Yousafzaista, joka tuli Taleban-miehen ampumaksi blogikirjoitustensa vuoksi. Hän onneksi toipui ja tekee nyt työtä naisten aseman parantamiseksi maailmassa. Minä, suomalainen nainen, olen täysin vapaa kirjoittamaan täällä blogissani mitä tahansa. Saan vapaasti liikkua missä haluan ja tarpeen tullen pääsen sairaalaan, kouluun, kauppaan, mihin vain. Suomalaisia naisia on erilaisissa johtotehtävissä, yrityksissä toimitusjohtajina, politiikassa, virkahenkilöinä. Meitä ei uhkaa väkivalta ja terroriteot jokapäiväisessä elämässämme. Silti toisinaan tuhlaamme valtavasti energiaamme "lasikattojen murtamiseen" ja palkkaerojen tasaamiseen. Eikä pidä käsittää väärin, olen tietysti sitä mieltä, että tasa-arvon kuuluu toteutua kaikkien välillä: sukupuolten, rotujen, ikäluokkien jne. Tarkoitan vain, että välillä on hyvä keskittää huomionsa siihen, miten hyvällä mallilla asiat jo ovat! Miten paljon olemme jo saaneet aikaan. Kuinka paljon paremmin asiat meillä on verrattuna moneen muuhun maailmankolkkaan. En todellakaan tarkoita, että pitää olla kiitollinen ja tyytyä, vaan on hyvä olla kiitollinen ja jatkaa työtä mm. tasa-arvon puolesta tuossa kiitollisuuden energiassa!

Toinen lehtiartikkeli kertoi 22-vuotiaasta afgaanitaustaisesta Habi Yawarista. Hän oli 4-vuotias, kun talebanit valtasivat Kabulin kaupungin Afganistanissa. Hänen pari vuotta vanhempi veljensä kuoli kesken torireissun raketti-iskussa ja hänen isänsä vain katosi. Suora lainaus artikkelista: "Äiti pakeni neljän lapsensa kanssa Pakistanin kautta Iraniin, missä perhe eli kahdeksan pitkää vuotta henkipattona vailla työtä ja oikeuksia". Tässä kohdassa tuli itku. 8 Vuotta!! Mitä jos minun lapsistani toinen kuolisi pommitukseen ja toinen joutusi kasvamaan lapsuutensa jossain vailla mitään oikeuksia. En voi edes kuvitella. Muistan hyvin, millaista oma elämäni oli vuosina 1996- 2004. Kirjoitin ylioppilaaksi, lähdin vuodeksi Norjaan ja sieltä Helsinkiin. Olin töissä, mulla oli kiva koti ja paljon kavereita. Oli myös kipeää kasvua, toisinaan ahdistusta, ja luulin, että ne oli tosi raskaita vuosia. Tässä kun istun ja mietin niin totean, että ei ne olleet raskaita. Ne olivat elämää. Onnekasta elämää. Samaan aikaan toisaalla elettiin oikeasti raskasta aikaa.

Habi Yawari kertoo jutussa matkastaan Kabuliin. Kaupunki oli hajalle pommitettu, joka puolella rampautuneita kerjäläisiä, toisinaan kuului räjähdyksen ääniä ja koko ajan oli oltava varuillaan. Sänkynä oli matto, sähköt usein poikki ja muutoinkin elämä oli kuin kivikaudelta. Ja silti ihmiset olivat anteliaita ja elämänmyönteisiä hymy huulillaan. Karuimmissakin olosuhteissa ihmiset uskovat elämään ja parempaan huomiseen. Miksi me emme täällä yltäkylläisyydessä usko? Miksi me olemme koko ajan kiireisiä ja väsyneitä, vailla lisää rahaa ja materiaa? Onko elintasomme kääntynyt itseämme vastaan? Olemmeko unohtaneet, miten elämästä nautitaan sellaisenaan, ilman shoppailua, hyvää ruokaa tai tv-realitya? Emmekö muista, mikä onni on, että meillä on turvalliset, lämpimät kodit, perheet ja ystävät ympärillämme ja mahdollisuus pitää huolta terveydestämme hyvällä ravinnolla ja liikunnalla?

Niin. Todella paljosta saan olla kiitollinen. Tänäänkin. Miten onnekas olen, kun mulla on varaa tilata Lapin Kansaa, joka tämän ajatusryöpyn laittoi alulle. Ja kun sain nautiskella sitä lukiessa paprika-chilijuusto-munakasta ja vaniljalla maustettua kahvia. Ja kun lämpimässä kodissani sain sytyttää muutaman kynttilänkin lauantaiaamun tunnelmointiin. Kun mulla on tosi hyvä kamera, jolla sain kuvat tähän postaukseen, ja tietokone nettiyhteydellä, jolla sain tämän tekstin tehtyä. Voisin luetella näitä kiitollisuuden aiheita tähän kymmenittäin, sillä niitä todellakin riittää... Olen todella onnellinen.

Tietysti heräsi myös kysymys, mitä voisin tehdä, jotta asiat maailmassa olisi paremmin. Ajattelen niin, ettemme me täällä saa työntää päätä pensaaseen ja kuvitella, että maailman ongelmat katoaa. Ajattelen toki myös niin, etten voi ottaa maailman murehita jokapäiväiseksi taakakseni, koska siten murennan oman onnellisuuteni ja stressaannut kuoliaaksi. Mietiskelin keinoja, joilla toimia paremman maailman eteen. Päätin haastaa itseni tutkimaan tarkemmin hankkimieni tuotteiden alkuperää. Lapsityövoimaa on vaikea tunnistaa, se osataan piilottaa taitavasti, mutta jätän tästä lähtien ostamatta ne tuotteet, joiden alkuperää epäilen. Jos vaate maksaa 5 euroa niin epäilyksen kuuluu herätä kenellä tahansa. Sama pätee myös muihin tuotteisiin kuin vaatteisiin. Äärimmäisen halpa hinta ja valmistusmaana Intia, Kiina, Pakistan, Bangladesh jne. viittaa siihen, ettei tuotanto ole "puhdasta" Lapsityövoimaa voidaan vähentää sillä, että lasten vanhemmille maksetaan työstä asianmukainen palkka, mikä tietysti näkyy myös tuotteen hinnassa jossain määrin (vaikka tövoimakulu on esim. vaatteissa vain muutaman prosentin luokkaa). Lisäksi haastan itseni lahjoittamaan hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka toimivat lasten oikeuksien ja rauhan puolesta.

Vaikka ajattelenkin niin, että meistä jokainen kohtaa elämässään ne haasteet, joita kuuluukin ja joista eniten oppii, se ei tarkoita minulle sitä, että voin olla piittaamatta muusta maailmasta. Koen, että me, jotka olemme tässä maailmassa hyväosaisia, voimme auttaa koko maailmaa voimaan paremmin. Kun vain sitoudumme pohtimaan elämää siitä näkökulmasta, että haluan auttaa mahdollisuuksien mukaan, niin niitä mahdollisuuksia kyllä eteemme tuodaan. Kaikki tämä ajatuskulku johdatti minut myös siihen, että tämän hetkinen työnikin edistää hyvinvointia koko maailmassa. Johdatan työkseni ihmisiä oman itsensä ja totuutensa äärelle, ja oman totuutensa löytänyt ihmisen haluaa hyvää kaikille muillekin, ei ainoastaan itselleen. Omassa voimassaan oleva ihminen ei tarvitse ylimääräistä mammonaa tai materiaa vaan osaa nauttia elämästä vähemmälläkin. Me kaikki olemme yhtä, meidän jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa kollektiiviseen hyvinvointiin koko planeetalla.

Vielä yhden auttamiskeinon oivalsin. Voin lähettää Valoa, Rakkautta ja Parantavaa Energiaa mihin tahansa päin maailmaa. Pyysin jo enkeleitä auttamaan näitä maailman lapsia ja sodan keskellä kärsiviä. Sen aion jatkossakin tehdä joka päivä. Iiris Palosaari sanoi viime viikolla Henkisen kehityksen viikolla, että kun Irakin sota aikanaan puhkesi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat rukoilleet tilanteen laukeamisen puolesta, mutta liian harvat muistivat lähettää Valoa ja Rakkautta Saddam Husseinille. Aion muistaa tämän ja osaltani auttaa Valoa lisääntymään tässä maailmassa lähettäen Valoa ja Rakkautta niille, ketkä sitä eniten vaikuttaa tarvitsevan.

Tällaisia "pieniä maailmanparannusmietteitä" lauantaiaamuna. Tänään aion olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja nauttia tästä (ja tulevista) päivästä joka hetki. Tee Sinäkin niin <3

Toistan itseäni toteamalla joka kerta, että onpas viimeisestä kirjoituksesta aikaa, ja että haluaisin kirjoittaa useammin :) Mutta siltä se vaan tuntuu, joka kerta.

Viikkojen vieriessä käy mielessä monta asiaa, joista haluaisin kirjoittaa, ja sillä tavalla niitä purkaa ja analysoida. Nyt kun istun tässä, en saa niistä yhtäkään mieleeni. Mutta ei sen väliä, kirjoitan siitä, mitä mieleen tulee juuri nyt.

Oon parin vuoden aikana lukenu aika monta kirjaa liittyen Vetovoiman lakiin ja ajatuksen voimaan. Kaikki kertoo samasta asiasta vähän eri tavalla. Nyt parhaillaan luen Esther ja Jerry Hicksin Pyydä niin saat - Abrahamin opetuksia. Kirja on ollu hyllyssä mulla jo jonkin aikaa, mutta jäänyt lukematta tuon Abrahamin takia. Ajattelin, että se tarkoittaa sitä Raamatun ikivanhaa Abrahamia (ehkä tarkoittaakin) ja että kirja on täynnä raskaita viittauksia Raamattuun, enkä jaksa niitä. Varsinainen ennakkoasenne! Väärä sellainen.

Jostain syystä kuitenki otin kirjan käteen ja luettavaksi, ja nyt Vetovoiman laki aukeaa mulle taas uudella tavalla. Tähän asti olen kuvitellut, että Vetovoiman lakia varten täytyy koko ajan miettiä sitä, mitä toivoo ja olla tosi varovainen kaikissa ajatuksissaan, ettei vain toivo mitään väärää. No niinhän se tavallaan onkin, mutta tämä kirja onnistuu kertomaan asian niin, että ymmärrän paremmin. Kaikkein tärkeintä on toivoa ja antaa sitten sen toiveen tulla todeksi. Eli olla samalla taajuudella sen toiveen kanssa. Usein toive lähetetään puutteen värähtelyssä eli "tätä mulla ei ole, haluan tätä". Ja jotta toive voi toteutua, täytyy kääntää kanavaa pois puutteesta. Ja kompastuskivi on ollu, että miten se tapahtuu? Miten leikitään, että se asia on totta? Miten voin uskotella itelleni, että mulla on miljoonia tilillä, jos saldon mukaan ei ole? No, en mitenkään. Eikä tarvikaan, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tai ainakaan sen mukaan, miten tämän ymmärrän.

Nimittäin riittää, että oma värähtely pysyy positiivisen puolella. Ja se taas tietää siitä, että tuntuu hyvältä. Tunteet on meidän sisäinen ohjausjärjestelmä, jonka mukaan me tiedetään, ollaanko menossa kohti toiveita vai niistä pois päin. Aina kun tuntuu hyvältä, vedän lähettämiäni toiveita puoleeni lähemmäs ja lähemmäs. Ja aina kun tuntuu surkealta, menen pois päin toiveistani. Eli riittää, että huolehtii siitä, että on hyvällä fiiliksellä! Wau! Kun toive on kerran esitetty, sitä ei tarvi toistaa ja toistaa. Sen täytyy ainoastaan antaa tulla luo. Mutta suuri rahasumma ei voi tulla sen luo, joka värähtelee rahahuolien energiaa, tai elämän suurin rakkaus sen luo, joka tuntee itsensä maailman surkeimmaksi ja rumimmaksi olennoksi. Täytyy olla hyvällä fiiliksellä ja siten oikealla taajudella. Valmennuskouluttajani Marikan sanoin: "Radio Rockin taajuudelta ei kuulu Classic fm".

Miksi tämä on niin mullistavaa mulle? En oikein tiiä. Ehkä siksi, etten aikaisemmin ole tajunnut, että "pelkkä" huono fiiliksen katkaiseminen riittää korjaamaan värähtelyä. Esimerkiksi meditoidessa me ollaan luonnollisesti oikeassa taajuudessa, kun ajatukset ei pääse sitä häiritsemään. Eli kun huomaan, että ärsyttää, kiukuttaa, suututtaa, surkuttaa, vedän vain henkeä ja pyrin katkaisemaan ajatuksen. Ja sitten korvaan sen jollain paremmalla: "jotain hyvää tästäkin on", "kaikki järjestyy" jne. Tätä varten kaikenlaiset voimalauseet on älyttömän hyviä!! Nyt kun oon toteuttanu tätä jokusen aikaa, huomaan sen todella toimivan. Jos mieleen lipsahtaa jotain, mikä ei tunnu hyvältä, pyrin korjaamaan sen heti pois. En kompastu enää vanhoihin ärsytyksiin, kun ymmärrän, että vahingoitan sillä itseäni ja omia toiveitani kaikkein eniten! En toki onnistu tässä vielä sataprosettisesti, mutta väitän, että saan negatiiviset ajatuksen nalkkiin aiempaa nopeammin. Ja tämä tuntuu paljon, paljon helpommalta kuin tarkkailla jokaista ajatustaan, ettei se nyt vain ole oman toiveen vastainen.

Nämä oivallukset on myös kannustaneet takaisin päivittäiseen joogaamiseen ja meditointiin. Nehän on hetkiä kun sekä mieli että keho voivat hyvin ja oikein hehkuvat positiivista energiaa. Toisin sanoen joogaamalla ja meditoimalla vedän omia toiveitani voimakkammin puoleeni! Kyllä kannattaa istua hiljaa ja antaa energian virrata :)

Ja seuraavaksi onkin vuorossa tämän päivän rauhoittumisen hetki. Hengitellään ja hymyillään taas seuraavaan kertaan <3

Ruotsalainen munkki parkkipaikalla ja pari muutakin juttua

Voi ihmiset, nyt on niin monenlaista, että en tiiä mistä alkaa. Ja jossain kohtaa varmasti mietitte, että en myöskään tiiä, missä on hyvä lopettaa, sillä tästä taitaa tulla aika pitkä tarinointi...

Mutta yritän mennä vaikka kronologisesti aikajärjestyksessä, alkaen Helsinkiin lähdöstä. Reissu alkoi siis perjantaina ja unohdin sitten kuitenkin ottaa sen Pikku Prinssin mukaan. Laukussa oli onneksi Ricard Matthieun kirjoittama Meditoinnin taito, johon syvennyin lentomatkan ajaksi. Se avasi paljon uusia asioita meditoinnista, sen tarkoituksesta ja mahdollisista vaikutuksista. En tietystikään ehtinyt tunnissa lukea koko kirjaa, mutta aika pitkälle kuitenkin niin, että perille Helsinkiin pääsin aika hyvissä fiiliksissä.

Osallistuin siis Intialaisen päähieronnan kurssille. Tällä kertaa koossa oli aivan huikea porukka, kovin samanhenkisiä ihmisiä kaikki, oli todella hyvät energiat. Poiketen edellisestä kurssista, nyt puhuttiin myös suojauksista, siunauksista ja henkioppaiden avun hyödyntämisestä hoitotyössä. Viime kerralla henkinen puoli jäi aika vähäiseksi ja olin siitä melko pettynyt. Ehkä edellinen ryhmä oli energioiltaan niin erilainen. Kaikkiaan sain tästä kurssista tosi paljon ja sormet ihan tosissaan syyhyää päästä aloittamaan työt. Varasin seuraavan kurssin lokakuulle, silloin pääsen oppimaan Ki-energiahierontaa! Ihanaa! Sain kurssilla myös sellaisia suhteita, että saanen aloittavaan hoitolaani myyntiin intialaisia haaremihousuja ja laukkuja, joista mallikappaleet piti tietysti hankkia itselle, kun olivat niin hienoja :)

Perjantaina tein harjoitteluna käsi- ja jalkahieronnan ihanalle ystävälleni, jonka luona Helsingissä olin. Jalkavaiheessa kuului kuorsaus, joten päätavoite rentoutuminen ainakin toteutui. Onneksi oon saanut tehdä noita harjoitteluja niin alkaa olla ihan varma olo hoidoista. Eilen harjoiteltiin sitten myös päähierontaa, joka onnistui myös ja vaikutukset oli huikeat. Sitä ei voi uskoa, kuinka rentouttavaa ja elvyttävää pään hierominen on. Ystävälläni kihisi varpaissa asti niin, että hän oli miettinyt jossain kohtaa hoitoa, että "laitettiinko mulle villasukat jalkaan". Toimii! Sitten harjoiteltiin myös korttitulkintaa, kun sattui olemaan Atlantis-kortit mukana. Ja sekin meni kyllä nappiin. Todella onnistunut reissu kaikin puolin!

Tänään kotimatkalla luin sitä samaa meditointikirjaa, pääsin loppuun saakka. Sain ihmeellisiä oivalluksia meditaation ja tietoisen läsnäolon perusolemuksesta. Viimein ymmärsin, että me todella itse valitsemme kaiken omassa elämässämme. Vaikka kaikkiin tapahtumiin ei voi vaikuttaa, aina voi itse valita, miten tapahtumiin reagoi! Voi aivan oikeasti itse päättää, haluaako olla vihainen, iloinen, levoton, rauhallinen vai mitä. Jos joku esim. on minulle ilkeä, voin ihan itse päättää jäänkö pohtimaan sitä, annanko suuttumuksen ja vihan vallata mieleni vai annanko niiden tunteiden laantua itsekseen ja mennä ohi. Jos lakkaamatta mietin ja tokutan itselleni, että "kyllä se nyt olikin ilkeä ja sanoi pahasti, kylläpä mulla nyt onkin paha mieli", niin toki viha ja kiukku säilyvät. Mutta jos vain totean, että näin kävi, annan tunteen tulla, mutta myös laantua ruokkimatta sitä enempää ja keskitän ajatukseni johonkin mukavampaan asiaan, niin suuttumuksen tunne katoaa aika helposti. Aina, jokaisen ihmisen elämässä on myös jotain hyvää, mihin keskittyä, sille vain täytyy avata silmänsä.

Olen lukenut nämä asiat eri kirjoista jo lukuisia kertoja, mutta nyt vasta todella ymmärsin, mistä on kyse. Sisäistin myös sen, että tietoisuus ei ole riippuvainen tunteista tai mistään ympärillämme tapahtuvasta. Kaikkia tunteita tai tapahtumia voi tarkkailla tietoisesti läsnäollen antamatta tunteen vallata itseä täysin. Esim. surun hetkellä on mahdollista ikään kuin mennä tunteen taakse tai ylle ja tarkastella tunnetta. "Kyllä minusta nyt tuntuu surulliselta, oikein itkettää". Mutta silti se suru ei ole tietoisuudessa, ei tämä tarkkaileva tietoisuus ole surullinen, vaan se pystyy havainnoimaan surua ulkopuolelta. Mutta mikä sitten on surullinen? Missä ihmisen osassa tunteet ovat? Mielessä? Mikä se mieli on? Mihin ihmisen mieli rajoittuu? Mistä se alkaa ja mihin päättyy? Näiden kysymysten pohtimisen kautta pääsin oivallukseen siitä, että voin todella itse valita ja päättää, miten reagoin ympärilläni tapahtuviin asioihin. Ilkeä kohtelu ei ole oikein, mutta se on sen ilkeän ongelma, ei minun.

Mutta ystävät, tämä oivallusten sarja ei todellakaan toteutunut yhdessä päivässä. Muistan, kun joskus pari vuotta sitten luin ensimmäisen kerran jostain, että jokainen valitsee itse tunteensa, niin silloin ajattelin, että "höpöhöpö, en todellakaan valitse itse olla vihainen, mutta minua vain kohdellaan väärin". Tiedän, että edellä kerrotut asiat vaikuttaa monimutkaisilta ja oudoilta, eikä niitä pysty sisäistämään toisen kertomana noin vain. Ne täytyy itse oivaltaa ja kokea. Eikä tuossa yllä ole kuin pintaraapaisu kaikesta siitä pohdinnasta, mitä olen asian tiimoilta käynyt päässäni läpi. Kaikkea olisi mahdotonta tähän kirjoittaa, sen verran pitkästä prosessista on ollut kyse jo tähänkin asti, ja se jatkuu tietysti edelleen. Tänään vain huomasin, että omassa käytöksessäni on tapahtunut jo muutoksia. En enää suutu samoista asioista kuin ennen vaan osaan oikeasti ajatella, että se on sen toisen ongelma ja murhe. Ja voin toivoa toiselle, että hän vapautuisi mielestä myrkyistä ja voisi olla jonain päivänä onnellisempi. Ja koska huomasin tällaisen muutoksen tapahtuneen, siitä innostuneena päätin, että alan meditoida entistä säännöllisemmin. Kun mieltään harjoittaa, sen saa hallintaan entistä paremmin ja on jälleen askeleen lähempänä mielenrauhaa!

No niin, näissä mietteissä siis lennähdin Helsingistä kotiin. Perhe oli vastassa kentällä ja oli mukava palata. Levähdimme muutaman tunnin kotosalla ja lähdimme ystävän luo kylään. Lupasin tuoda  tullessani salaattikerän, että saisimme syödä siinä kylästellessä. Meidän kylällä on kaksi ruokakauppaa, K- ja S-kaupat, kuten joka kylässä. Yleensä käyn AINA S-kaupassa, mutta tällä kertaa jostain syystä polkaisin jarrua kookaupan kohdalla. Kipaisin salaatin kaupasta ja olin vetämässä auton ovea kiinni, kun joku huhuilee, että "anteeksi, puhutko englantia?". Auton ovelle ilmestyi nuori, kalju mies kori kädessään ja kysyi siis kielitaitoa. Vastastin englanniksi, että vähän puhun kyllä. Mies esittelin itsensä ruotsalaiseksi munkiksi, joka myi heidän valmistamiaan Hare Krishna -keksejä. Olin hetken, että saapa nähdä mikä tämä hiihtäjä oikein on. Kysyin kuitenkin keksien hintaa, ajattelin, että voin paketin ostaa. Hinta oli jotain, mitä haluan itse maksaa. Otin kaksi pakettia vitosella.

Sitten munkki kysyi, että olenko kiinnostunut Intiasta? Vastasin vähän empien, että "joo-o, mistäs arvasit?" "No katsoin noita sinun housuja". Mulla oli siis sieltä kurssikaverilta ostetut haaremihousut jalassa, joissa on jotain sanskriitin kielistä kirjoitusta. Aloin nauraa ja sanoin, että olen kyllä kiinnostunut Intiasta ja tullut juuri tänä aamuna Intialaisen päähieronnan kurssilta. Sitten se munkki kaivoi koristaan kirjan ja kysyi, että olisinko kiinnostunut siitä. Kirja oli nimeltään Kuningatar Kuntin Opetukset. Munkki kertoi, että kirja kertoo paljon joogasta, karmasta, meditaatiosta ja muusta sellaisesta, intialaisen naisen näkökulmasta perinteisen miehisen sijaan! Ei voi olla totta, ajattelin minä! Nauroin edelleen, sanoin, että uskon vahvasti kohtaloon ja karmaan, ja todella ostan tämän kirjan, mitä maksaa? "Maksaa viisi euroa meille valmistaa, vähintään sen verran siis."Annoin munkille kaksikymppisen ja hän kysyi, että paljonko haluan takaisin. Sanoin, että anna olla vaan, ja hänpä kaivoi vielä kaksi kirjaa lisää, samaan rahaan. Toinen on Ajaton Viisaus ja toinen A beginners guide to Krsna Consciousness. Munkki itsekin oli hämmentynyt, kysyi, että asunko täällä ja ihmetteli ääneen, että tämä oli kyllä varmasti tarkoitus tapahtua. Hän antoi minulle esitteen Helsingissä sijaitsevasta Hare Krsihna -temppelistä ja kutsui käymään, kun liikun siellä päin.

Lopulta annoin meiliosoitteeni, että voimme olla yhteydessä, jos he joskus haluavat järjestää meillä päin jotain meditaatiotilaisuuksia, Intia-iltoja tms. Olisin voinut jutella hänen kanssaan enemmänkin, mutta lapset takapenkillä alkoivat hermostua, joten oli pakko jatkaa matkaa. Mutta siis voitteko kuvitella, että K-kaupan parkkipaikalla tulee ruotsalainen Hare Krishna -munkki tuomaan minulle luettavaa meditaatiosta, päivänä, kun olen tehnyt päätöksen lisätä meditoinnin määrää elämässäni!!! Ongelmoin viime viikolla, että ei ole mitään kirjoitettavaa eikä mitään tunnu tapahtuvan. No, tämä oli hyvä muistutus, että asiat tapahtuu aina juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Ei tarvitse turhaa pinnistellä ja pohtia, asiat tiputetaan tielle, kun aika on! 

Kävin katsomassa jo nettisivuja, jotka munkin antamassa esitteessä mainittiin, ne ovat täällä. Pikaisen vilkaisun perusteella omassa elämänkatsomuksessa on hyvin paljon samaa kuin heidänkin. Aion tutustua sivuihin ja aiheeseen muutenkin paremmin. En siis vielä tiedä, liittyykö tähän Hare Krisha -ryhmään jotain sellaista, mitä en itse voi hyväksyä tai allekirjoittaa, kun en tunne asiaa läpikotaisin, mutta pikaisesti ymmärsin, että mitään pahaa tai suvaitsematonta siellä ei ollut. Tarkoitus vaikuttaisi olevan lisätä mielenrauhaa ja yksinkertaisuutta maailmakaikkeudessa. Huikeata! Elämä on täynnä ihmeitä, kun niille antaa tilaan!

Niin, vielä sellaista, että olen tänään myös pyytänyt, että henkimaailma alkaisi muuttua minulle näkyväksi. Näkemisestä on ollut monissa meedioistunnoissa puhetta ja mielikuvamatkoilla olen usein saanut viestiä näkemisen lahjasta. Olen kuitenkin jotenkin pelännyt aihetta. Että yhtäkkiä näkisinkin henkiä tai enkeleitä tai jotain. Asiaa on pitänyt kypsytellä. Nyt jostain syystä tuli sellainen olo, että vaikka vähän pelottaisikin, niin ei se mitään. Pelot pitää kohdata niin me muuttuvat voimavaroiksi. Joten olen pyytänyt, että alkaisin vähitellen nähdä. Se tuskin tulee tapahtumaan ihan pian, lähipäivinä tai -viikkoina, mutta nyt olen kuitenkin antanut luvan ja avannut ovea. Jatkosta kuulette sitten, kun kerrottavaa on.

Vielä sen verran, että menin siitä kaupan pihalta sinne ystävälleni. Meitä oli siellä kolme ystävystä ja todella ihana, avartava ja voimakkaiden energioiden ilta. Teimme tulkintoija Doreen Virtuen enkelikorteilla selvitellen elämäntehtäviämme ja muuta tärkeää. Yksi suuri elämäntarkoitus on viettää aikaa ja kehittyä Ystävien seurassa. Kiitos siitä, että minulla sellaisia on! <3 <3 <3

Virtahepo asuu jokaisessa olohuoneessa

Ihan aluksi, terveisiä Englantiin, kiitos kommentista :) Pian nähdään, ota kaikki irti, mitä sieltä saat, vaikkei kaikki olis aina niin positiivistakaan!

Sitten. Pää on ollut ihan tyhjä viime päivät, ja ehdin jo miettiä, että miksi piti blogi aloittaa, kun yhtäkkiä kaikki portit tuntuu olevan kiinni. Että miten minusta vielä pari viikkoa sitten tuntui, etten malta odottaa tulevia juttua, kun en enää muista, mitä ne muka piti olla. Vaan tänä aamuna sitten valkeni, että "mitään uutta ei tule ennenkuin olet kirjannut tarpeeksi vanhaa ylös". Tällainen viesti tipahti mieleen. Kuluneet kaksi vuotta ja eteenkin viime kevät ovat olleet täynnä kaikenlaista kehitystä ja nyt ymmärtäisin näin, että niistä pitää kertoa ja kirjoittaa muistiin enemmän. Eteenpäin pääsee vasta sitten, tai ehkä sen kautta.

Mistä sitten alkaisin? Ehkä kaikkein päälimmäisenä ajatuksissa on pitkä itsetutkiskelun vaihe. Soitin keväällä eräälle kanavoijalle, Kirsi Grenille, kuullakseni laajempia asioita elämästäni, elämäntehtävääni ja sellaista. Siskoni oli käynyt saman kanavoijan luona aikaisemmin ja suositteli häntä. Siinä kanavoinnissa tuli sitten esille, että meneillään on puhdistautumisen ja vanhasta irtipäästämisen vuosi. Siitä tiesin, että olen täysin oikealla polulla. Toki kanavoija puhui myös tulevasta, mutta siitä toisella kertaa... :)

Oman itseni selvittely alkoi oikeastaan jo viime vuonna. Kävin homeopaatilla vuosi sitten toukokuussa ja siellä tehtiin laaja kartoitus elämäntilanteesta, sekä fyysisestä että henkisestä. Siellä huomasin puhuvani äidistä paljon, jotenkin kaikki aiheet päättyivät äitiin. Homeopaatti sanoi silloin, että "sinuthan on hylätty ja jätetty oman onnen nojaan". Minusta se kuulosti aika karulta, eikä ollenkaan todelta. Siitä kuitenkin lähdin miettimään asioita. Ensin teinivuosia, joilta olin ottanut mukaani syyllisyys-repun, koska olin mielestäni niin kamala teini. Vähitellen tajusin, että kapinointi ja kamaluus kuuluu teini-ikään ja vanhempien tehtävä on olla tukena ja rakastaa lastaan, vaikka lapsi kuinka vihaisi vanhempiaan. Ei ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä ja yrittää hyvittää niitä aikoja, koska minä en ollut se, joka toimi väärin. Teini-iästä sukelsin lapsuuteen. Siihen tosiasiaan, että syystä tai toisesta olin ollut todella ahdistunut lapsi. Muistin paljon pahaa oloa, jota ei saanut näyttää tai tuoda esille. Olin ulospäin reipas ja omatoiminen, mutta sisällä ei ollut hyvä olla. Äiti kai kasvatti minua omien vanhempiensa opeilla, joiden mukaan "järki on se jolla maailma pelastetaan ja tunteilla ei ole mitään virkaa" ja "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Lapsuutta käsitellessä sitten mukaan tuli myös Rosen-terapia, jossa todettiin, että olin piilottanut tunteet jonnekin syvälle itseeni, enkä tunnistanut oikein mitään tunteita kunnolla.

Rosenin rinnalla luin paljon, mutta ennen kaikkea vaikutuksen teki Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Se avasi minulle paljon sitä, kuinka tärkeää aikaa lapsuus ja nuoruus on loppuelämän kannalta. En ollut pitänyt lapsuuttani juurikaan tärkeänä, kunhan se nyt jotenkin tuli elettyä. Äiti oli joskus tokaissut, että "lapsuudestahan se nykyään kaikki johtuu, vaikka vähän päätä särkee, niin siihenkin löytyy syy lapsuudesta". Tuon saman, halveksuvan asenteen olin omaksunut itselleni. Vaikka Virtahepo käsittelee eniten alkoholistiperheitä, sen opit sopivat ihan jokaisen elämään. Meillä jokaisella on lapsuudesta juontuvia traumoja, joiden syntyä Virtahepo valottaa todella hyvin. Eikä se tarkoita sitä, että meillä olisi huonot vanhemmat. Meistä jokainen on valinnut vanhempansa ja tehnyt sielun suunnitelman ennen tänne maapallolle syntymistä, ja samalla valinnut myös traumansa ja sitä kautta elämänoppinsa, tämä on minun näkemylseni, ei Hellstenin. Eli uskon ja koen, että jokaisen olisi syytä pysähtyä pohtimaan lapsuuttaan ja nuoruusvuosiaan, ja etsiä sieltä selityksiä aikuiselämän käytökseensä ja mahdollisiin ahdistuksiin tai muihin ongelmiin. Ei siksi, että voisi katkeroitua vanhemmilleen ja muille läheisilleen vaan siksi, että voisi päästä eteenpäin, voisi kasvaa itse, voisi ymmärtää ja antaa anteeksi. Ja voisi tulla tasapainoisemmaksi ja onnellisemmaksi, löytää oman itsensä ja mielenrauhan. Kuulostaa niin kliseiseltä, ja siksi se onkin niin totta.

Sain siis itse selviteltyä omaa menneisyyttäni. Hellstenin oppien mukaan todellinen vahvuus lähtee siitä, että uskaltaa olla heikko. Se oli minulle uusi juttu. Olin ollut koko elämäni vahva, yksivuotiaasta lähtien. Olin oppinut tulemaan toimeen omillani enkä nojaamaan keneenkään. Eikä se ollut hyvä asia. Paloittelin koko elämäni pieniin osiin ja kokosin vähitellen uudelleen. Ja nyt tunnen, että se todella kannatti, ja kannattaa, eihän tässä valmista ole tullut. Ennen kaikkea oivallus siitä, että minä en ole ainoa, joilla on traumoja vaan niitä on kaikilla ja ilman niitä ei tapahdu kehitystä, oli todella helpottava. Olen tarvinnut jokaisen kolhun ja murheen kasvaakseni minuksi. Pystyin myös antamaan anteeksi ja ymmärtämään, että kaikki ihmiset ympärilläni ovat omien traumojensa summa ja toimivat parhaansa mukaan. Äitikin.

Olisi tästä kai paljon enemmänkin sanottavaa, mutta nukkumaankin kai täytyisi mennä. Sen verran vielä, että ensimmäinen oikea paastopäivä on nyt takana, suhteellisen kivuttomasta. Toinen päivä on kuulemma pahin, huomista odotellessa siis. Nyt hyvää yötä <3

Aloittamisen ja läsnäolon vaikeutta

Parina päivänä mielessäni on pyörinyt lukuisia eri asioita, joista voisin tänne kirjoittaa. Nyt kun tämä ruutu on edessäni, en saa mitään mieleen. Tai saan, mutta on niin vaikea valita, mistä alkaa, kun aiheita on niin monta....

Mutta siitä ehkä otankin aiheen. Tietoisesta läsnäolosta ja sen vaikeudesta, kun pää on juurikin täynnä liikaa kaikkea. Meille tuli eilen talo täyteen vieraita ja tekemistä on riittänyt. Olen kokannut, kattanut, tiskannut, pedannut, kaitsenut ja paljon, paljon muuta. Mutta en ole levännyt, kuunnellut itseäni, joogannut, pitänyt kahvitaukoa tai vetänyt syviä henkäyksiä. Ja juuri näinä päivinä hetkien arvokkuus ja ainutlaatuisuus unohtuu, katoaa kaiken hälyn ja kaaoksen taakse. Tämä tuli mieleeni, kun nukutin kuopustani, joka kasteli itsensä ja sänkynsä vesipullon kanssa eikä meinannut millään päästä uneen. Olin vähällä menettää hermoni, "etkö vois jo nukkua ja lakata sotkemasta!!!" Mutta miksi se on niin kamalan vaikeaa vain olla ja katsoa? Miksi mieli haluaa jo eteenpäin? Miksi suunnittelen valmiiksi, mitä kaikkea minun pitää tehdä, kunhan se pieni nukahtaa? Miksi teen mielessäni työhuoneen muuttoa ja huomisen kauppalistaa? Miksi mietin eilistä keskustelua tai harmittelen jotain muuta mennyttä? Miksi en voi vain olla, hengittää ja ihmetellä tuota pientä ähertäjää? Mihin on niin kamala kiire?

Ja kun sain kiinni näistä ajatuksista, keskitinkin mieleni siihen hetkeen. Hengitin rauhallisesti ja syvään. Keskityin katsomaan ja kuulemaan pientä ihmistä, joka ei enää kauaa ole pieni. Kuuntelin alakerrasta kantautuvia ääniä ja nautin siitä, että sain olla hämärässä makuuhuoneessa puoliunessa tuhertavan pojan kanssa kahdestaan. Raollaan olevasta ikkunasta kuului tuulen suhina koivun lehdissä ja ihan aavistuksen hento viileä vire tuntui iholla. Huoneessa tuoksui kevyesti sitruuna päivällä harjoitustyöhön käyttämäni hierontaöljyn jäljiltä. Kaikki olikin ihan hyvin. Kaikki on hyvin, juuri nyt. Istuin siinä vielä muutaman minuutin, vaikka poika jo nukkui.

Näin pienesti ja helposti sain pyyhittyä mielestä kahdessa päivässä kertyneen kiireen ja kaaoksen. Niin yksinkertaisella ja naiivilta kuulostavalla keinolla. Mutta sitä on tietoinen läsnäolo. Että tulee siihen hetkeen ja ottaa hetken vastaan sellaisena kuin se on. Kuulee, näkee, tuntee, haistaa ja maistaa kaiken juuri sellaisena kuin se on. Yrittämättä muuttaa mitään, suunnittelematta seuraavaa hetkeä tai murehtimatta edellistä. Tehokasta, sanoisin. Mutta ei helppoa! Kokeile vaikka :)

Ostin joitakin kuukausia sitten kirjan nimeltä Sterssin hallinnan käsikirja, joka käsittelee juuri tätä tietoista läsnäoloa. Nimi on mielestäni vähän harhaanjohtava, koska ainakin mulle stressi sanana kuvaa jotakin työelämään liittyvää. Onneksi otin kuitenkin kirjan käteen ja selailin, sillä se osoittautui huikean hyväksi työkirjaksi. Siinä on siis ihan konkreettisia harjoituksia ja paljon tilaa omille teksteille. Ja tämän kirjan avulla olen askel askeleelta opetellut tulemaan hetkiin. Eteenkin silloin, kun kiireinen olotila alkaa päästä valtaan ja ihon alla kihisee jatkuva jännitys. Tai jos olen syystä tai toisesta menettämässä itsehillinnän ja raivostumassa esim. lapsille aivan holtittomasti. Olen useammin kuin kerran onnistunut vetämään henkeä, laskemaan rauhassa kymmeneen ja nauramaan päälle. Ette usko, miten hienolta tuntuu!! :) Toki, olen kirjan kanssa vasta luvussa 3. ja muutenki asiassa täysin noviisi. Vielä on pitkä matka siihen, että osaan olla päivän jokaisessa hetkessä läsnä täydellä intensiteetillä. Mutta tässäkin, kuten kaikessa muussakin, tärkeintä on, että matka on alkanut.

No, voisin kirjoittaa tästä(kin) aiheesta paljon pidempään. Mutta alkaa olla myöhä ja ainakin oikeinkirjoitustaito on menossa jo nukkumaan. Joten jos haluan, että tästä joku jotain ymmärtää, edes minä itse joskus myöhemmin, on viisainta lopettaa tähän. Jatkan toisena päivänä ehkä samasta aiheesta, ehkä unista, ehkä Enkeleistä, ehkä Kristallilapsista, ehkä jostain aivan muusta, mistä en vielä edes tiedä mitään! Tältä erää hyvää yötä <3 <3