Myllerryksen syksy rauhoittuu jouluun

Pitkä hiljaisuus blogissa, johon tällä kertaa syynä muutakin kuin oma laiskuus... kulunut syksy on ollut muutosten aikaa ja todellista tunteiden vuoristorataa. Aika pian tuon edellisen kirjoituksen jälkeen tulin avioliitossani hetkeen, jossa tein eropäätöksen. Asia oli kytenyt sisimmässäni jo pidempään, ja sitten se hetki vain tuli. Niin kuin sanotaan rakastuessa, että "kyllä sen sitten tietää", kun oikea sattuu kohdalle, niin myös erotessa sen hetken "vain tietää". Eromme syitä tai käytännön seurauksia en halua tässä enempää avata, koska ne koskevat liiton toistakin osapuolta niin vahvasti. Mutta muutoksista johtuvasta tunnemylläkästä voin omalta osaltani kertoa.

Alun akuuttivaihe kaikkine käytännön järjestelyineen oli omituista aikaa, tunsin katsovani itseäni jotenkin sivusta, aivan kuin tarkkailisin omaa toimintaani jostain kauempaa. Järjestin asiat aivan kuin robotti ja välillä ihmettelin, että näinkö helposti tämä menee. Mutta eihän se mennyt, tuska oli vain kiltisti odottamassa vuoroaan. Akuutissa kriisissä ihminen on toimintakykyinen siirtämällä tunteet syrjään. Jos kaikkia tuskallisia ajatuksia olisi alkanut pohtia siinä, kun pakkasi muuttolaatikoita tai teki maistraattiin muuttoilmoitusta, niin käytäntö ei olisi edennyt mihinkään. Siksipä kriisissä on tärkeintä selviytyä hetki kerrallaan tärkeimmistä toiminnoista, surun ja kivun vuoro on vasta hieman myöhemmin. Näin ihminen toimii. Saatuani käytännön asiat kuosiin ja uuden kodin asuttavaan kuntoon, kaikki vuoroa odottaneet tunteen pääsivät pintaan.

Noiden tunteiden kanssa sain huomata, että vuosien itsensä kehittäminen on todellakin kannattanut. Vaikka olin (ja olen) elämäni suurimmassa kriisissä, pystyin silti tiedostaen tarkkailemaan itseäni ja tunteitani. Viiltävä kipu ja epätoivo ravistelivat toisinaan kehoani lähes huutavan itkun kanssa, mutta silloinkin ymmärsin koko ajan, että tämä on tunne, joka tulee ja menee. Annoin surun tulla, ja niin se itsestään myös meni pois kestettyään toisinaan tunteja, joskus minuutteja. Ja tuli taas uudelleen, ja meni pois. Tunteiden vuoristarata on oikeastikin kuvaava sana sille, mitä erossa tapahtuu, ainakin minun kohdalla. Annoin kipeän tunteen olla, yrittämättä muuttaa sitä paremmaksi tai lievittää sitä millään ulkoisella. Istuin ja itkin, otin tunteen vastaan tunnustellen, missä ja miten se tuntuu, luottaen siihen, että ei se voi koko elämää jatkua. Eikä jatkunutkaan. Päivä päivältä surun hetket ovat lyhentyneet, ja ilon hetket vahvistuneet ja kasvaneet. Surun ja tuskan kohtaaminen eivät saaneet minua hengiltä vaan päin vastoin, vahvistivat minua entisestään. Suosittelen kaikille, uskaltakaa kohdata ahdistuksenne, pelkonne, surunne ja tuskanne. Se on ainoa tie päästä niistä ihan todella eroon.

Jos olisin akuutin vaiheen jälkeen sivuuttanut tiedon, että sisälläni on surematonta surua ja tunnistamatonta tuskaa, ja vain jatkanut arkipäivän elämääni vanhaan malliin, pitänyt itseni riittävän kiireisenä ja touhukkaana päästämättä itseäni pysähtymään yksin tunteideni kanssa, olisivat nuo kaikki tuskat yhä jossain sisimmässäni möykkynä, ja kantaisin niitä siihen asti, että olen valmis ne kohtaamaan. Jos jätämme vaikeita asioita käsittelemättä, kannamme niitä mukanamme iät ja ajat. Tunnemme, että jokin sisällä tuntuu hankalalta ja ahdistavalta, mutta valitsemme olla kuulematta sitä. Pidämme itsemme kiireisinä ja aktiivisina aamusta iltaan, pakenemme omaa sisintämme tekemiseen. Vähitellen, kun emme kuuntele sisäisen äänemme huutoa, nuo tunteet alkavat näkyä ensin unissa ja sitten myös fyysisinä oireina kuten päänsärkyinä, selkäjumituksina, hartiakipuina ja niin edelleen. Näin minulle aiemmin on käynyt, tällä kertaa tiesin, että haluan toimia toisin. Ja kuten todettua, vuosien itsensä kehittämisen tuloksena, mulla oli taitoa myös tehdä niin ja ottaa tunteet vastaan sellaisenaan. Hassua, miten sellaisestakin osaa olla onnellinen, tuntea iloa siitä, että osaa tuntea surua :)

Eilen sain upean oivalluksen koskien nykyistä olemustani ja itseäni. Aiemmin elämässäni, siis ennen henkiselle polulle heräämistäni, perusolemukseni oli jokseenkin onneton, tai ehkä kyllästynyt ja tasainen voisi olla todellisempi kuvaus. Piti tapahtua jotain todella hienoa ja mahtavaa, että tunsin itseni onnelliseksi. Nykyään onkin niin, että pitää tapahtua jotakin todella kamalaa ja järisyttävää, että tunnen itseni onnettomaksi, koska onnellisuuden tunne on vallitseva olotilani, myös erokriisin keskellä! Olen onnellinen arjen hetkissä: aamupalapöydässä, töihin alkaessani, ruokatauolla, lapsia päiväkodista hakiessa, iltasatuja lukiessa, tässä tätä blogia päivittäessäsni, koko ajan olen pääsäätöisesti onnelinen. Ja tämä on huikea Oivallus! Olen todella kiitollinen, että tajusin tämän asian, ja vieläpä näin joulun kynnyksellä, koska nyt voin elää joulun hetket tiedostaen jatkuvan onnen tunteen, huolimatta siitä, että tänä jouluna perhesuhteemme ovat erilaiset ja ympäristö on hieman muuttunut.

Tästä pitääkin vielä jatkaa sen verran, että lopullista eropäätöstä en kuitenkaan ole vielä tehnyt. Tilanne välillämme on muuttunut, ja katsomme nyt päivä kerrallaan, mitä tästä seuraa. En voi sanoa, että palaamme yhteen, en voi vannoa, ettemme varmasti palaa. Henkimaailman auttajat ovat lempeästi hymyillen kertoneet, että minulle opetetaan tässä keskeneräisyyden hyväksymistä, sen ymmärtämistä, että elämä on aina kesken, valmiiksi ei tulla. Olen ollut aina ihminen joka haluaa päättää asiat heti, aika mustavalkoisestikin, joko niin tai näin, ei välimalleja. Ja siksipä minut on nyt heitetty kuukausien välitilaan. Enkä tiedä koska tämä päättyy. Mutta olen myös ottanut opikseni, enää ei ole kiirettä päättää. Luotan siihen, että tulee hetki, kun "vain tiedän", mikä se päätös sitten on :)

Olin aikonut kirjoittaa myös Enkelivalo-selvänäkijä -koulutuksesta, josta valmistuin tällä viikolla (olen siis koulutettu selvänäkijä!!), mutta koska tätä tekstiä syntyi näin paljon niin jätän tämän asian seuraavaan kertaan. Lisään selvänäkötulkinnat myös Pingalan valikoimaan heti joululoman jälkeen :) Tuo koulutus oli hieno matka, ja haluan kertoa siitä tarkemmin ensi kerralla.

Nyt toivon Sinullekin Rakkauden täyteistä Joulua, Onnen hetkien tunnistamista, ja Unelmia toteuttavaa tulevaa vuotta <3 Muista, että juuri nyt kaikki on täydellisen hyvin <3

Edellisestä postauksesta on näköjään kulunut yli kuukausi. Yksi ystävä ehti jo kysellä, että miksi en päivitä tätä blogia. Noh, useana päivänä ja iltana olen ajatellut päivittänäni, mutta tällaisen tekstin kirjoittaminen vaatii keskittymistä ja läsnäoloa. Viime aikoina päiväni ovat sujuneet niin, että saatuani lapset nukkumaan kymmenen aikaan, olen nauttinut tv:n ääressä lounas-päivällinen-iltapala-yhdistelmän ja ollut niin väsynyt, että ei ole ollut toivoakaan kirjoittamisesta, ainakaan minkään älyllisen tekstin kirjoittamisesta.

Nyt kuitenkin yritän :) Koska kyllähän kaikenlaista on mielessä ollut viimeisen kuukauden aikana, vaikka en niitä ajatuksia tänne olekaan saanut merkittyä. Olen käyttänyt paljon enkelikortteja viime viikkoina ja saanut niistä paljon lohtua ja ohjausta. On tuntunut myös, että suustani valuu ihmeellisesti oikeita sanoja oikeissa paikoissa eri ihmisille, toisinaan jopa lähes vieraille. Se on huikea onnen tunne, kun joku näyttää saavan voimaa ja suunnankorjausta polulleen jostain, mitä sanon, vaikken useinkaan tiedä, mistä ne sanat tulee. Mutta hyvä, että tulee :) Haasteena on pitää ego irrallaan näistä ja pysyä nöyränä. Minun ei pidä luulla, että saisin auttaa toisia ITSENI vuoksi vaan muistaa, että auttamisen taito on lahja, joka pitää ottaa vastaan kiitollisuudella.

Unelmien ja itsen tutkiskelu on jatkunut, sekä omassa mielessä että yhteisessä ryhmässämme. Olemme keskittyneet ryhmässä kaivelemaan menneisyyttä löytääksemme sieltä selityksiä nykyiselle käytöksellemme. Jokaisella meistä on lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamia traumoja, joista selviää vain tiedostamalla, käsittelemällä ja antamalla anteeksi. Äitien ja isien käytös ohjaa meitä, myös roolimme lapsuus- ja nuoruusajan ystävien kesken määrittää käytöstämme myös tänään. Tavat, joilla meitä lapsuuden perheissä ja ystäväpiireissä kohdeltiin siirtyvät meille, ellemme toisin valitse. Eikä aina ja kaikessa tarvi valitakaan, tottakai jokaisen lapsuudesta on tullut mukaan myös hyvää. Mutta ymmärrätte pointin? Itse esimerkiksi löysin itsestäni asian, joka estää minua uskomasta omaan menestykseeni tässä uudessa työssä.

Minulla on köyhän tytön identiteetti! Olin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi ja opin kai jo 1-vuotiaana, ettei meillä ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Kasvoin köyhyyteen ja säästämiseen. Mihinkäs se itsestään olisi muuttunut? Ihmettelin, kun tässä syksyn aikana uudella työpaikalla ollessa tuntui kummallinen kaiverrus ja epävarmuus sisimmässä. Sitten istuin ajan kanssa alas ja aloin kysellä itseltäni, että mikä vikana. Huomasin kuiskivani itselleni, että ei saa innostua liikaa, koska ei tämä hoitola kuitenkaan tule menestymään. Ja kun mietin pidemmälle, löysin tämän identiteettiasian. Tietysti asia on näin! Kuinka muutenkaan! Sitähän me olemme, mihin kasvamme. Jos vuosia ja vuosikymmeniä olemme jotain tiettyä, ei se piirre tai asia yhtäkkiä muutu miksikään. Jos vanhempamme ja muut lapsuutemme ihmiset ovat pitäneet meitä ujoina, ujoja me olemme. Jos meille on lapsena sanottu jatkuvasti, että olemme reippaita ja kilttejä, sitä olemme. Jos elämä on ollut vain taloudellista selviämistaistelua eikä iloa tai nautintoa, sellaisena se jatkuu. Niin kauan, että itse kyseenalaistamme nämä "totuudet".

Täytyy myöntää, että kuulostaa helpommalta kuin oikeasti on. Tällaiset oivallukset ja muutokset vaativat aikaa ja turvallisen ympäristön. Yhdeltä istumalta ei voi koko elämää selvittää. Eikä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät hyväksy muutostamme ja anna sille tilaa. Itselläni tämä selvittely on alkanut jo yli kaksi vuotta sitten ja edelleen löydän uutta. Askel kerrallan. Aina esille tulevat asiat eivät ole mukavia. Joskus joutuu näkemään itsessään sellaista, mitä ei toivoisi näkevänsä. Ja silloin on ensiarvoisen tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tukena ja peilaavat virheiden lisäksi myös kaiken hyvän ja arvokkaan. 

Ja juuri kaikkea tätä uskon, että ryhmässämme saamme. Tai ainakin itse saan. Toki esille on noussut kipuja ja osa kivuista on vielä piilossa jossain egon ja puolustusmekanismien suojissa, mutta enemmän uskon kuitenkin meidän olevan positiivisen puolella. Ryhmästä on tullut niin paljon positiivista palutetta, että uusi ryhmä aloittaa kahden viikon kuluttua! Todella mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaiseksi se muodostuu, kun jäsenet ovat aivan eri henkilöt. Kerron siitä lisää sitten :)

Aioin kertoa myös henkiparantamisesta, siitä miten sairaudet aina kertovat meille viestiä. Mielessä oli myös eilinen tutkiskelu koskien indigoaikusia... uskon olevani sellainen ja tämä uskomus ja oivallus selittää monta asiaa elämästäni... Tästä kaikesta kuitenkin seuraavilla kerroilla. Kiva, että luit tänne asti <3

P.S. edelleen toivoisin, että kommentoisitte... vaikka anonyymina, jos ette halua omaa nimeänne esille, ihan vain, että mitä ajatuksia herää, vai herääkö ylipäänsä mitään. myös negatiivinen palaute vastaanotetaan, toivon, että se olisi perusteltua :)

Ihanainen työhuone

Voi kuulkaa, oon nyt sitten touhunnut sitä työhuonetta kuntoon. Siksihän siellä Iikkea-kaupassakin piti vierailla. Vielä jotain täytyy viilata ja hioa, mutta pääpiirteet alkaa olla valmiina. Vielä kun herra HobbyHall lähettää mulle tilaamani sermin, että saan jaettua tilan järkevästi, niin työt voi alkaa. Tai no, tauluja pitää laittaa seinille ja yhdelle seinälle on kangas ompelussa ja yksi verhotankokin vielä puuttuu. Mutta. Noh, kuvat puhukoot puolestaan.

Hoitopöytä ja tuoli päähierontaa varten.

Toisella puolella paikka kynsitaiteilulle

Oon niin niin innoissani! Vielä muutama päivä ja saan avata myös hoivahuoneen nettisivut. Linkitän ne sitten myös tänne niin voitte käydä katsomassa :)

Päätin myös jatkaa reikin opiskeluani. Soitin tänään reikimasterilleni ja pääsen hänen luokseen kouluttautumaan jo parin viikon päästä. Olin jo kauan suunnitellut soittavani hänelle, mutta aina unohtanut asian. Eilen eräs uusi tuttavuus kertoi menevänsä reikikurssille, ja siitä innostuneena muistin viimein soittaa omalle masterilleni. Ihanaa! Vähän mietittiin, että tulisiko hän tänne meille vai menisinkö minä hänen luokseen ihan pohjoiseen Lappiin. Jos hän tulisi meille, hän ehkä voisi kurssittaa joitain toisiakin reiki ykköskurssin merkeissä, jos kiinnostuneita olisi. Ja minun ei tarvisi olla taas yöreissulla poissa kotoa, vaan voisin kurssittaa itseäni päivisin työaikaan. Mutta toisaalta, hänen kotinsa sijaitsee niin upealla paikalla, että uskon tuolla paikalla olevan valtavan suuri energia, joka vaikuttaa myös reikivirityksiin. Ehkä menen siis sinne :) Paitsi jos teistä joku innostuisikin reikiläiseksi myös...

Mutta näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän tämän viikon ja toivotan uuden tervetulleeksi! Ihanaa viikonalkua teistä jokaiselle. Olettehan kiitollisia kaikesta hyvstä elämässänne <3 <3

Virtahepo asuu jokaisessa olohuoneessa

Ihan aluksi, terveisiä Englantiin, kiitos kommentista :) Pian nähdään, ota kaikki irti, mitä sieltä saat, vaikkei kaikki olis aina niin positiivistakaan!

Sitten. Pää on ollut ihan tyhjä viime päivät, ja ehdin jo miettiä, että miksi piti blogi aloittaa, kun yhtäkkiä kaikki portit tuntuu olevan kiinni. Että miten minusta vielä pari viikkoa sitten tuntui, etten malta odottaa tulevia juttua, kun en enää muista, mitä ne muka piti olla. Vaan tänä aamuna sitten valkeni, että "mitään uutta ei tule ennenkuin olet kirjannut tarpeeksi vanhaa ylös". Tällainen viesti tipahti mieleen. Kuluneet kaksi vuotta ja eteenkin viime kevät ovat olleet täynnä kaikenlaista kehitystä ja nyt ymmärtäisin näin, että niistä pitää kertoa ja kirjoittaa muistiin enemmän. Eteenpäin pääsee vasta sitten, tai ehkä sen kautta.

Mistä sitten alkaisin? Ehkä kaikkein päälimmäisenä ajatuksissa on pitkä itsetutkiskelun vaihe. Soitin keväällä eräälle kanavoijalle, Kirsi Grenille, kuullakseni laajempia asioita elämästäni, elämäntehtävääni ja sellaista. Siskoni oli käynyt saman kanavoijan luona aikaisemmin ja suositteli häntä. Siinä kanavoinnissa tuli sitten esille, että meneillään on puhdistautumisen ja vanhasta irtipäästämisen vuosi. Siitä tiesin, että olen täysin oikealla polulla. Toki kanavoija puhui myös tulevasta, mutta siitä toisella kertaa... :)

Oman itseni selvittely alkoi oikeastaan jo viime vuonna. Kävin homeopaatilla vuosi sitten toukokuussa ja siellä tehtiin laaja kartoitus elämäntilanteesta, sekä fyysisestä että henkisestä. Siellä huomasin puhuvani äidistä paljon, jotenkin kaikki aiheet päättyivät äitiin. Homeopaatti sanoi silloin, että "sinuthan on hylätty ja jätetty oman onnen nojaan". Minusta se kuulosti aika karulta, eikä ollenkaan todelta. Siitä kuitenkin lähdin miettimään asioita. Ensin teinivuosia, joilta olin ottanut mukaani syyllisyys-repun, koska olin mielestäni niin kamala teini. Vähitellen tajusin, että kapinointi ja kamaluus kuuluu teini-ikään ja vanhempien tehtävä on olla tukena ja rakastaa lastaan, vaikka lapsi kuinka vihaisi vanhempiaan. Ei ollut mitään syytä tuntea syyllisyyttä ja yrittää hyvittää niitä aikoja, koska minä en ollut se, joka toimi väärin. Teini-iästä sukelsin lapsuuteen. Siihen tosiasiaan, että syystä tai toisesta olin ollut todella ahdistunut lapsi. Muistin paljon pahaa oloa, jota ei saanut näyttää tai tuoda esille. Olin ulospäin reipas ja omatoiminen, mutta sisällä ei ollut hyvä olla. Äiti kai kasvatti minua omien vanhempiensa opeilla, joiden mukaan "järki on se jolla maailma pelastetaan ja tunteilla ei ole mitään virkaa" ja "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Lapsuutta käsitellessä sitten mukaan tuli myös Rosen-terapia, jossa todettiin, että olin piilottanut tunteet jonnekin syvälle itseeni, enkä tunnistanut oikein mitään tunteita kunnolla.

Rosenin rinnalla luin paljon, mutta ennen kaikkea vaikutuksen teki Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Se avasi minulle paljon sitä, kuinka tärkeää aikaa lapsuus ja nuoruus on loppuelämän kannalta. En ollut pitänyt lapsuuttani juurikaan tärkeänä, kunhan se nyt jotenkin tuli elettyä. Äiti oli joskus tokaissut, että "lapsuudestahan se nykyään kaikki johtuu, vaikka vähän päätä särkee, niin siihenkin löytyy syy lapsuudesta". Tuon saman, halveksuvan asenteen olin omaksunut itselleni. Vaikka Virtahepo käsittelee eniten alkoholistiperheitä, sen opit sopivat ihan jokaisen elämään. Meillä jokaisella on lapsuudesta juontuvia traumoja, joiden syntyä Virtahepo valottaa todella hyvin. Eikä se tarkoita sitä, että meillä olisi huonot vanhemmat. Meistä jokainen on valinnut vanhempansa ja tehnyt sielun suunnitelman ennen tänne maapallolle syntymistä, ja samalla valinnut myös traumansa ja sitä kautta elämänoppinsa, tämä on minun näkemylseni, ei Hellstenin. Eli uskon ja koen, että jokaisen olisi syytä pysähtyä pohtimaan lapsuuttaan ja nuoruusvuosiaan, ja etsiä sieltä selityksiä aikuiselämän käytökseensä ja mahdollisiin ahdistuksiin tai muihin ongelmiin. Ei siksi, että voisi katkeroitua vanhemmilleen ja muille läheisilleen vaan siksi, että voisi päästä eteenpäin, voisi kasvaa itse, voisi ymmärtää ja antaa anteeksi. Ja voisi tulla tasapainoisemmaksi ja onnellisemmaksi, löytää oman itsensä ja mielenrauhan. Kuulostaa niin kliseiseltä, ja siksi se onkin niin totta.

Sain siis itse selviteltyä omaa menneisyyttäni. Hellstenin oppien mukaan todellinen vahvuus lähtee siitä, että uskaltaa olla heikko. Se oli minulle uusi juttu. Olin ollut koko elämäni vahva, yksivuotiaasta lähtien. Olin oppinut tulemaan toimeen omillani enkä nojaamaan keneenkään. Eikä se ollut hyvä asia. Paloittelin koko elämäni pieniin osiin ja kokosin vähitellen uudelleen. Ja nyt tunnen, että se todella kannatti, ja kannattaa, eihän tässä valmista ole tullut. Ennen kaikkea oivallus siitä, että minä en ole ainoa, joilla on traumoja vaan niitä on kaikilla ja ilman niitä ei tapahdu kehitystä, oli todella helpottava. Olen tarvinnut jokaisen kolhun ja murheen kasvaakseni minuksi. Pystyin myös antamaan anteeksi ja ymmärtämään, että kaikki ihmiset ympärilläni ovat omien traumojensa summa ja toimivat parhaansa mukaan. Äitikin.

Olisi tästä kai paljon enemmänkin sanottavaa, mutta nukkumaankin kai täytyisi mennä. Sen verran vielä, että ensimmäinen oikea paastopäivä on nyt takana, suhteellisen kivuttomasta. Toinen päivä on kuulemma pahin, huomista odotellessa siis. Nyt hyvää yötä <3

Hieman taustaa....

Näin sitä aloitetaan uutta blogia... Kirjoitin aika pitkään toista blogia, joka käsitteli enimmäkseen arkipäivää ja kädentaitoja. Parin viime vuoden aikana paljon on muuttunut ja siksi vanha blogi ei enää tuntunut hetkeen sopivalta. Joten tässä sitä mennään.

Otin ensiaskeleet Henkiselle Polulleni vähän yli kaksi vuotta sitten. Olin silloin puolitoista vuotiaan pojan äiti, loputtoman väsynyt, todennäköisesti masentunutkin ja rikkinäinen toivottuani toista lasta jo pitkään. Tunsin, että apua on saatava, että selviän eteenpäin. Niin päädyin Reikihoitoon, valitsin sen, koska se vaikutti riittävän huuhaalta :) Tuo hoitaja, nykyinen hyvä Ystäväni, juttelikin sitten aivan ihmeellisiä, uusia asioita. Hän näki entiseen intiaanielämääni, josta juontui silloiseen elämäntilanteeseeni valtava vapaudenkaipuu. Lisäksi hän puhui Enkeleistä ja Henkimaailmasta, ihan tuosta vaan, täysin luontevasti. Mulle, järjellä ohjautuvalle, tämä kaikki oli aivan outoa, vähän pelottavaa ja ainakin täysin järjenvastaista. Ja silti kiinnostuin asioista kertalaakista, ja jäin koukkuun, jos tällaista ilmaisua voi niin positiivisesta asiasta käyttää :)

Seuraavaksi ryhdyin tutkimaan tätä uutta alaa kirjojen ja netin kautta. Ensimmäinen kirja taisi olla Elisabeth Haichin Vihkimys, jota suosittelen kyllä edelleen. Olin aikaisemminkin elämässä suhtautunut asioihin ajatellen, että asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa. Mutta nyt tälle ajattelumaailmalle alkoi löytyä vahvistuksia ja asioille nimiä. Huikea tunne! Pian löysinkin itseni Könkään kylältä Henkisen Kehityksen Kesäviikolta Henkisen Tietouden Peruskurssilta. Siellä sattui mm. sellaista, että heiluri kertoi minun olevan raskaana, vaikka itse en siihen oikein uskonutkaan... Asian kuitenkin todisti muutaman viikon kuluttua myös raskaustesti! Tuolla viikolla sain paljon tietoa, uusia Ystäviä ja vahvistusta alkaneelle matkalleni. Oli paljon asioita, joista tuli ajatus, että "hei, näinhän olen ajatellut/toiminut tähänkin saakka". Esimerkiksi holistisuus, ajatus siitä, että ihan kaikki vaikuttaa ihan kaikkeen, oli ollut minun ajatusmaailmassani pitkään. Kävin aikaisemmin keskustelun erään Ystäväni kanssa siitä, että olisinko aikanaa kouluttautunut toisin, jos olisin tiennyt, mihin elämä kuljettaa. Vastasin silloin, että "en muuttaisi mitään, koska yksikin askel vasempaan oikean sijaan olisi voinut muuttaa aivan kaiken emmekä me olisi tässä nyt". Olin tavallaan tietämättäni kulkenut Henkistä polkua jo ennenkin.

Kesän aikana kävin myös Reikin ensimmäisen kurssin. Se oli hieno kokemus, sillä Reikimasterini otti minut kotiinsa keskelle karua ja jylhää Lapinmaata yksityiseen opetukseen. Kurssi kesti 3 päivää ja mielestäni opin valtavasti tuolloin. Reiki ei tosin tuntunut mitenkään omimmalta jutulta minulle, mutta sain keskittyä Itseeni ja Henkimaailman asioihin täysin muutaman päivän ajan. Nykyään annan Reikihoitoja, mutta en oikein edelleenkään usko, että Reiki-energia olisi muusta Healing-energiasta poikkeavaa, tai että kyvyn välittää energiaa voi joku toinen ihminen toiselle "vihkiä". Mutta voi olla, että vuosien varrella opin ymmärtämään tämänkin asian paremmin.

Syksyllä oli jälleen Henkisen Kehityksen Viikko ja tuolloin osallistuin erään englantilaisen meedion kurssille, jolla oivalsin jälleen paljon uutta ja muistin vanhaa. Tuo meedio sanoi minulle: "Näen sinun tulevan ulos suuresta valkoisesta rakennuksesta, jonka jälkeen mediaalisuutesi alkaa ryöpytä esiin, sinusta tulee jonain päivänä meedio". Olin siis raskaana ja ajattelin, että lapsen syntymän jälkeen asiat alkavat edetä, vau! Luin edelleen paljon ja tutustuin moniin eri asioihin. Osa tuntui omilta heti, osa jäi vielä vähän kaukaiseksi. Tuona syksynä aloitimme myös Kehityspiirin, jossa harjoitimme meditointitaitoa ja muita herkkyyksiä.

Niin talvi kului, lukien ja Piirissä käyden. Tietysti myös arkipäivästä huolehtien, mutta siitä en keskity täällä kovin paljon kertomaan. Ajattelin olevani aika pitkällä Itseni kanssa. Että hupshei, lapsi ulos vaan ja siitä sitten Henkimaailmaan seikkailemaan. Kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla!!

Kuopukseni syntyi kevättalvella. Mieheni oli ensimmäiset viikot taukoamatta töissä omassa yrityksessään, kävi käytännössä kotona vain nukkumassa, joten side vauvaan jäi lähes kokonaan muodostumatta. Esikoinen protestoi kiukuttelemalla menetettyä ainokaisen paikkaansa. Ja kuopus oli kiukkuisin vauva, mitä ikinä olen tavannut! Jo muutaman päivän vanhana lapsi oli itkenyt ja raivonnut niin, että soitin vyöhyketerapeutille, että nyt tarvittaisiin koliikkilapselle apua. Lasta hoidettiin 5 kertaa lyhyen ajan sisällä, mutta ei apua. Terapeutti totesi, että "en ole kyllä koko urani aikana tällaista lasta tavannut". Seuraavaksi muutin ruokavalioni täysin, ei apua itkuun, mutta omaan vointiin onneksi kyllä. Kokeilin homeopatiaa, ei apua. Kävimme verikokeissa tarkistamassa, onko jotain allergiaa tai sairauksia. Ei mitään. Lapsi vain itki ja itki. Hiljeni välillä ja jatkoi taas. Ajattelin, että "no koliikki, kestää kolme kuukautta, kyllä minä kestän". Kesä meni. Tuli syksy ja puolivuotispäivä, sama meno jatkui. Lapsi karjui yöt ja isot osat päivääkin. En käynyt vessassa tai suihkussa ilman, että pieni huusi oven takana. Ruuanlaitto, siivoaminen tai mikä tahansa muu kotityö oli mahdotonta, kun pieni karjuja roikkui lahkeessa. Kukaan muu ei kelvannut kuin minä. Jossain vaiheessa viime kevättä laskin, että olin silloin jaksanut yli 400 yötä nukkumatta kokonaisia yöunia. Kannoin ja hyssytin vauvaa kävellen taloamme ympäri varmasti satoja kilometrejä. Ei kuulkaa auennut selvänäkökykyä tai muitakaan huippuyhteyksiä Henkimaailmaan!

Mutta mikä aukesi? Aukesin Itse, Itseni eteen. Niinä karmeimpina öinä viime keväänä, kun itkua oli kestänyt toista vuotta, aloin todella menettää Toivoni, Uskoni ja Mielenterveyteni. Pyysin apua Oppailta, Enkeleiltä, Jumalalta, kaikilta. Eikä mitään tuntunut tapahtuvan. Olin välillä niin vihainen, että karjuin ja tärisin itsekin. Mieleen nousi kamalia ajatuksia: "heitän tämän kirkuvan kakaran seinään", "upotan vaikka saaviin, että vaikenet" jne. Ja kaikki se vain lisäsi pahaa oloa, sillä eihän sellaista oikeasti olisi halunnut tuntea eikä tietysti tehdä. Jälkikäteen ajateltuna totean, että kyllä ne Enkelit olivat auttamassa, koska mitään pahaa ei tapahtunut. Mutta se kauheus ja tuska saivat minut vastakkain itseni kanssa. Jostain alkoi kummuta mieleen lapsuusmuistoja. "Käyttäydyn niin kuin oma äitini", "en halua olla yhtä ankara ja katkera kuin äiti"... Ja siitä pikkuhiljaa aloinkin käsitellä omaa mennyttä elämääni. Lapsuutta ja nuoruutta. Olin pitänyt äitiä täydellisenä ja kantanut valtavaa syyllisyyttä, koska olin ollut niin kauhea lapsi ja teini. Askel kerrallaan muisti aukeni ja paljastui, ettei lapsuuteni todellakaan ole ollut niin ruusuinen ja onnellinen kuin olin ajatellut. Enkä minä toki ole ollut kamala lapsi, ympäristöni (eli äiti) on vain minut sellaisena minulle peilannut. Käsittelin näitä asioita itsekseni ja myöhemmin Rosen-terapiassa, ja hiljalleen moni asia sai uuden muodon. Aloin löytää Itseni ja omat Toiveeni ja Tarpeeni. Niin kuopukseni raivopäisyys sai merkityksen. Vähemmällä tuskin olisin suojauksiani laskenut. Tarvittiin todellinen moukari tulemaan läpi pikkulapsesta asti rakentamastani muurista.

Ja nyt olen tässä. Itsetutkiskelu jatkuu, varmasti läpi Elämän. Kävin toistaiseksi viimeisen kerran Rosenissa muutama viikko sitten ja siellä todettiin, että asiat on pitkälti käsitelty ja anteeksi annettu, koska keho ei enää reagoi samoin kuin alussa. Tunnen, että olen omillani enkä kanna katkeruutta äitiä kohtaan tai häpeä mitään mennyttä. Odotan loppuelämääni innolla, sillä siitä tulee varmasti Upea Seikkailu, jonka ei tarvi koskaan muuttua tylsäksi tai jämähtää paikalleen. Kuitenkin olen oppinut oikeanlaista nöyryyttä, enkä todellakaan kuvittele, että olisin kovinkaan pitkällä Henkisellä tielläni tai että saisin jotakin taitoja ennen kuin osaan niitä oikealla tavalla toisten hyväksi käyttää. Tiedän, että Tässä Elämässä on tärkeintä elää juuri Tätä Elämää, eikä lähteä leijumaan Henkimaailmaan tai muihin ulottuvuuksiin. Oppaat ja Henget auttavat meitä, mutta Elämällä on Tarkoitus, joka selviää vain elämällä hetki kerrallaan. Ja se on juuri niin hienoa!

Tämän blogin aloitaamiseen liittyy parikin juttua. Ensin luin erästä kirjaa, jossa itse kirjailija kuvaili, kuinka kiireistä ja haastavaa hänen arkipäivänsä oli kirjan kirjoittamisen aikoihin, mutta silti Henkimaailma kannusti ja melkein komensi häntä kirjoittamaan. Tuo teksti tuntui jotenkin osuvan minuun, mutta sitten ajattelin, että "niinpä niin, kaikki kirjat ovat nykyisin jotain merkkejä, höpöhöpö, jalat maahan nyt vaan". Sitten sattui niin, että lentokoneessa vieressäni istui kaksi miestä, jotka keskustelivat keskenään jotain. En kuunnellut enkä kiinnittänyt huomioita heihin sen enempää. Kunnes kuulin toisen miehen sanovan "kirjoittaminen olisi nyt kyllä paljon lukemista tärkeämpää". En kuullut mihin se liittyi tai miten keskustelu jatkui. Mutta ymmärsin kyllä viestin :) Olen viime aikoina hankkinut lukuisia kirjoja enkä ole ehtinyt lukea vielä puoliakaan. Mutta kirjoittaminen olisi kuulemma tärkeämpää :) Lisäksi vielä eräs Ystäväni kävi pari päivää sitten kylässä ja kannusti kirjoittamaan nimenomaan blogia. Hän luki aikanaa sitä vanhaa blogiani ja tykkäsi siitä. Halusi lukea uuttakin... Katso, että luet kans :D Muutaman hetken ehdin harmitella, etten ole ymmärtänyt aloittaa tätä jo aikaisemmin, mutta joku tarkoitushan silläkin on. Nyt voi olla alkamassa jokin ihan uusi vaihe, jota en vain vielä tiedä/huomaa...

Ja siksi tässä sitten aloitetaan. Eniten Itselleni. Että kaikki Ihmeet tallentuisivat muistiin, koska niitä tapahtuu jatkuvasti. Mutta kuitenkin myös Sinulle. Jos saat tästä joskuskaan jotain Itsellesi, niin pieni palanen Elämäntehtävääni on toteutunut. Tästä on hyvä alkaa!

P.S. Se kiukkuinen kuopukseni on edelleenkin aika kiukkuinen, kertovat, että hän on Kristallilapsi, joten tulemme varmasti kuulemaan hänestä jatkossakin...