Lauantaiaamun mietteitä

Olipas mielenkiintoista lukea tuo edellinen postaus. Nuo uudet alut, joiden tunsin olevan lähellä viimeksi, ovat nyt selkiytyneet, nyt tiedän, mistä on kyse, ja ne on todellakin uusia, isoja, ihania juttuja! Kumpikin liittyy työhön, toinen vieläpä vahvasti kirjoittamiseen, mitä viimeksi pohdiskelin :) Toinen(kin) on niin iso projekti, että kouriintuntuvaa konkretiaa on luvassa vasta parin vuoden päästä, mutta toteutus on kuitenkin jo alkanut.

Mutta nuo alut eivät olleet tänä aamuna se aihe, josta tunsin tarvetta kirjoittaa. Vaan tällä kertaa tarve heräsi Lapin Kansaa lukiessa. Olen jo aiemmin huomannut liikuttuvani usein uutisten ääressä, eteenkin näin viikonloppuisin, kun on aikaa keskittyä lukemaan rauhassa.Olen ottanut tavaksi nousta joka aamu klo 6.30. joogaamaan ja kun muu perhe jatkaa uniaan niin mulla on aikaa ajatella.Tänä aamuna liikutuksen ja pohdinnan nostattivat uutiset Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta Kailash Satyarthista, joka työskentelee lapsityövoiman vähentämisen puolesta sekä nuoresta rovaniemeläisestä Habi Yawarista, joka matkusti käymään juurilleen Afganistanin Kabuliin.

Kumpikin näistä artikkeleista aiheutti valtavan kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteen omasta elämäntilanteesta johtuen. Vaikka poliitikot mitä väittäisivät niin minä olen edelleen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen ja ylipäänsä länsimaihin! Maailman lapsista 10% eli 168 miljoona lasta käy töissä joka päivä, niistä puolet vaarallisiksi luokitelluissa tehtävissä: kaivoksissa, kemikaaleja käyttävässä tekstiiliteollisuudessa, orjina kotitalouksissa. Minä onnekas saan pitää lapset kotonani, laittaa heidät aamuisin kouluun ja päiväkotiin, harrastaa ja oleskella heidän kanssaan iltaisin ja viikonloppuisin, peitellä halauksin ja suukoin illalla vuoteisiin! Täysin itsestään selviä asioita meidän kulttuurissa, ja silti mielettömän suuria ilon aiheita, kun vain pysähtyy miettimään. Miksi arjen kiire ja paineet vievät minut pois niistä hetkistä, joissa onni todella on? Miksi harhaudun pitämään elämäntasoani itsestään selvänä ja haluan aina vain lisää, kun kaikki on lopulta täydellisen hyvin?

Lapsityövoiman käytöstä kertovan jutun yhteydessä kerrottiin myös pakistanilaisesta Malala Yousafzaista, joka tuli Taleban-miehen ampumaksi blogikirjoitustensa vuoksi. Hän onneksi toipui ja tekee nyt työtä naisten aseman parantamiseksi maailmassa. Minä, suomalainen nainen, olen täysin vapaa kirjoittamaan täällä blogissani mitä tahansa. Saan vapaasti liikkua missä haluan ja tarpeen tullen pääsen sairaalaan, kouluun, kauppaan, mihin vain. Suomalaisia naisia on erilaisissa johtotehtävissä, yrityksissä toimitusjohtajina, politiikassa, virkahenkilöinä. Meitä ei uhkaa väkivalta ja terroriteot jokapäiväisessä elämässämme. Silti toisinaan tuhlaamme valtavasti energiaamme "lasikattojen murtamiseen" ja palkkaerojen tasaamiseen. Eikä pidä käsittää väärin, olen tietysti sitä mieltä, että tasa-arvon kuuluu toteutua kaikkien välillä: sukupuolten, rotujen, ikäluokkien jne. Tarkoitan vain, että välillä on hyvä keskittää huomionsa siihen, miten hyvällä mallilla asiat jo ovat! Miten paljon olemme jo saaneet aikaan. Kuinka paljon paremmin asiat meillä on verrattuna moneen muuhun maailmankolkkaan. En todellakaan tarkoita, että pitää olla kiitollinen ja tyytyä, vaan on hyvä olla kiitollinen ja jatkaa työtä mm. tasa-arvon puolesta tuossa kiitollisuuden energiassa!

Toinen lehtiartikkeli kertoi 22-vuotiaasta afgaanitaustaisesta Habi Yawarista. Hän oli 4-vuotias, kun talebanit valtasivat Kabulin kaupungin Afganistanissa. Hänen pari vuotta vanhempi veljensä kuoli kesken torireissun raketti-iskussa ja hänen isänsä vain katosi. Suora lainaus artikkelista: "Äiti pakeni neljän lapsensa kanssa Pakistanin kautta Iraniin, missä perhe eli kahdeksan pitkää vuotta henkipattona vailla työtä ja oikeuksia". Tässä kohdassa tuli itku. 8 Vuotta!! Mitä jos minun lapsistani toinen kuolisi pommitukseen ja toinen joutusi kasvamaan lapsuutensa jossain vailla mitään oikeuksia. En voi edes kuvitella. Muistan hyvin, millaista oma elämäni oli vuosina 1996- 2004. Kirjoitin ylioppilaaksi, lähdin vuodeksi Norjaan ja sieltä Helsinkiin. Olin töissä, mulla oli kiva koti ja paljon kavereita. Oli myös kipeää kasvua, toisinaan ahdistusta, ja luulin, että ne oli tosi raskaita vuosia. Tässä kun istun ja mietin niin totean, että ei ne olleet raskaita. Ne olivat elämää. Onnekasta elämää. Samaan aikaan toisaalla elettiin oikeasti raskasta aikaa.

Habi Yawari kertoo jutussa matkastaan Kabuliin. Kaupunki oli hajalle pommitettu, joka puolella rampautuneita kerjäläisiä, toisinaan kuului räjähdyksen ääniä ja koko ajan oli oltava varuillaan. Sänkynä oli matto, sähköt usein poikki ja muutoinkin elämä oli kuin kivikaudelta. Ja silti ihmiset olivat anteliaita ja elämänmyönteisiä hymy huulillaan. Karuimmissakin olosuhteissa ihmiset uskovat elämään ja parempaan huomiseen. Miksi me emme täällä yltäkylläisyydessä usko? Miksi me olemme koko ajan kiireisiä ja väsyneitä, vailla lisää rahaa ja materiaa? Onko elintasomme kääntynyt itseämme vastaan? Olemmeko unohtaneet, miten elämästä nautitaan sellaisenaan, ilman shoppailua, hyvää ruokaa tai tv-realitya? Emmekö muista, mikä onni on, että meillä on turvalliset, lämpimät kodit, perheet ja ystävät ympärillämme ja mahdollisuus pitää huolta terveydestämme hyvällä ravinnolla ja liikunnalla?

Niin. Todella paljosta saan olla kiitollinen. Tänäänkin. Miten onnekas olen, kun mulla on varaa tilata Lapin Kansaa, joka tämän ajatusryöpyn laittoi alulle. Ja kun sain nautiskella sitä lukiessa paprika-chilijuusto-munakasta ja vaniljalla maustettua kahvia. Ja kun lämpimässä kodissani sain sytyttää muutaman kynttilänkin lauantaiaamun tunnelmointiin. Kun mulla on tosi hyvä kamera, jolla sain kuvat tähän postaukseen, ja tietokone nettiyhteydellä, jolla sain tämän tekstin tehtyä. Voisin luetella näitä kiitollisuuden aiheita tähän kymmenittäin, sillä niitä todellakin riittää... Olen todella onnellinen.

Tietysti heräsi myös kysymys, mitä voisin tehdä, jotta asiat maailmassa olisi paremmin. Ajattelen niin, ettemme me täällä saa työntää päätä pensaaseen ja kuvitella, että maailman ongelmat katoaa. Ajattelen toki myös niin, etten voi ottaa maailman murehita jokapäiväiseksi taakakseni, koska siten murennan oman onnellisuuteni ja stressaannut kuoliaaksi. Mietiskelin keinoja, joilla toimia paremman maailman eteen. Päätin haastaa itseni tutkimaan tarkemmin hankkimieni tuotteiden alkuperää. Lapsityövoimaa on vaikea tunnistaa, se osataan piilottaa taitavasti, mutta jätän tästä lähtien ostamatta ne tuotteet, joiden alkuperää epäilen. Jos vaate maksaa 5 euroa niin epäilyksen kuuluu herätä kenellä tahansa. Sama pätee myös muihin tuotteisiin kuin vaatteisiin. Äärimmäisen halpa hinta ja valmistusmaana Intia, Kiina, Pakistan, Bangladesh jne. viittaa siihen, ettei tuotanto ole "puhdasta" Lapsityövoimaa voidaan vähentää sillä, että lasten vanhemmille maksetaan työstä asianmukainen palkka, mikä tietysti näkyy myös tuotteen hinnassa jossain määrin (vaikka tövoimakulu on esim. vaatteissa vain muutaman prosentin luokkaa). Lisäksi haastan itseni lahjoittamaan hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka toimivat lasten oikeuksien ja rauhan puolesta.

Vaikka ajattelenkin niin, että meistä jokainen kohtaa elämässään ne haasteet, joita kuuluukin ja joista eniten oppii, se ei tarkoita minulle sitä, että voin olla piittaamatta muusta maailmasta. Koen, että me, jotka olemme tässä maailmassa hyväosaisia, voimme auttaa koko maailmaa voimaan paremmin. Kun vain sitoudumme pohtimaan elämää siitä näkökulmasta, että haluan auttaa mahdollisuuksien mukaan, niin niitä mahdollisuuksia kyllä eteemme tuodaan. Kaikki tämä ajatuskulku johdatti minut myös siihen, että tämän hetkinen työnikin edistää hyvinvointia koko maailmassa. Johdatan työkseni ihmisiä oman itsensä ja totuutensa äärelle, ja oman totuutensa löytänyt ihmisen haluaa hyvää kaikille muillekin, ei ainoastaan itselleen. Omassa voimassaan oleva ihminen ei tarvitse ylimääräistä mammonaa tai materiaa vaan osaa nauttia elämästä vähemmälläkin. Me kaikki olemme yhtä, meidän jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa kollektiiviseen hyvinvointiin koko planeetalla.

Vielä yhden auttamiskeinon oivalsin. Voin lähettää Valoa, Rakkautta ja Parantavaa Energiaa mihin tahansa päin maailmaa. Pyysin jo enkeleitä auttamaan näitä maailman lapsia ja sodan keskellä kärsiviä. Sen aion jatkossakin tehdä joka päivä. Iiris Palosaari sanoi viime viikolla Henkisen kehityksen viikolla, että kun Irakin sota aikanaan puhkesi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat rukoilleet tilanteen laukeamisen puolesta, mutta liian harvat muistivat lähettää Valoa ja Rakkautta Saddam Husseinille. Aion muistaa tämän ja osaltani auttaa Valoa lisääntymään tässä maailmassa lähettäen Valoa ja Rakkautta niille, ketkä sitä eniten vaikuttaa tarvitsevan.

Tällaisia "pieniä maailmanparannusmietteitä" lauantaiaamuna. Tänään aion olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja nauttia tästä (ja tulevista) päivästä joka hetki. Tee Sinäkin niin <3

Kiitollisuuden aiheet tänään...

Tänään aamupalapöydässä silmiini sattui sanomalehdestä otsikko "Omat lapset myyntiin rahapulassa". Juttu kertoi siitä, kuinka Intiassa on niin köyhiä perheitä, että vanhempien on pakko myydä esikoislapset tehtaisiin tai prostituoiduiksi, että muu perhe selviää hengissä. Jäin tuijottamaan kahta omaa pikkuihmistä, jotka kikattivat ja pelleilivät omiaan minusta piittaamatta, ja nousi kyyneleet silmiin. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen, ja ylipäänsä länsimaahan, missä kenenkään ei tarvi eikä kukaan voi myydä lapsiaan. Täydellinen muistutus, että vaikka toisinaan arki lasten kanssa on raskasta, niin siltikään en todellakaan vaihtais päivääkään pois. Oon kiitollinen jokaisesta hymystä ja halauksesta, jokaisesta itkusta ja kiukusta. Joka hetkestä, jonka ne elää tuossa minun vieressä. Kiitos, kiitos, kiitos <3

Menin aamulla omien aamutouhujen jälkeen poikkeuksellisesti huolehtimaan erään vanhuksen aamutoimet. Henkilö, joka häntä tavallisesti avustaa, oli tänään reissun päällä ja lupasin käydä katsomassa, että vanha rouva pääsee sängystä ylös ja saa vaatteet päälleen. Siinä aamupalaseurana istuessani jäin seuraamaan, kuinka hitain liikkein hän toimi. Vanha käsi ei enää jaksanut liikahtaa niin kuin nämä omat pikku kätöset vaan pienen rieskanpalasen syömiseen meni nelinkertaisesti se aika ku mulla olis mennyt. Samaten kävely rollaattorin kanssa oli aivan tavattoman hidasta, sentti sentiltä tossua toisen eteen, ja metrin päästä lepotauko. Ensinnäkin nousi heti mieleen, että meneillään oli todellinen kärsivällisyyden oppitunti mulle, joka olen rytmiltäni elohopea. Oli haastavaa hidastaa omaa rytmiään siihen verkkaiseen tahtiin, jolla vanha ihminen toimii. Pisti miettimään, että mihinköhän se aina on itsellä niin kiire... Ja toisena minut valtasi aivan järjettömän suuri kiitollisuuden tunne siitä, että mulla on jalat, joilla kävellä ja muutenkin kroppa, joka toimii vailla moitteita. Näin meille tuodaan eteen näitä muistutuksia, kuinka onnekkaita me ollaankaan, vaikka sen joskus tahtoo unohtaa. Terveys on sellainen perusasia, että siitä ymmärtää iloita vasta kun sen menettää. Ellei saa tämän kaltaisia oppeja. Kiitos siitä, että olen terve ja voimissani <3

Illalla lenkkeiltiin ystävän kanssa ja puhuin tuosta vanhuksen tapaamisesta. Päätettiin yksissä tuumin elää sillä mallilla, että siinä iässä, kun jalka ei enää nouse niin ketterästi, niin voidaan muistella kaikkia ihania juttuja, mitä tuli tehtyä, eikä tarvi katua mitään, mikä jäi tekemättä. Tosin aion kyllä pitää huolen myös siitä, että jalka nousee edelleen, uskon senkin olevan tosi paljon itsestä ja omista uskomuksista kiinni. Minä aion aikanaan keikahtaa niin sanotusti saappaat jalassa... tai ehkä minun tapauksessa paremminki korkkarit jalassa :D Mutta joka tapauksessa, oon niiiin valtavan iloinen, että mulla on elämässä ystäviä, joiden kans tiiän, että eletään rinnakkain ihan oikeasti vielä silloin vanhanakin. Hörpitään sherryä kristallilaseista puutarhassa ja käkätetään.. :) Ja jaetaan elämän ilot ja surut tästä sinne kuolemaan saakka. Miten suuri osa elämästä puuttuis, jos ei olis ketään kenen kanssa sitä jakaa. Miten jaksais eteenpäin, jos ei olis ketään, kehen välillä tukeutua? Miten laimealta riemu tuntuis, jos ne tärkeimmät ei riemuitsisi mukana? Kiitollinen siis jokaisesta teistä Rakkaista <3

Kuten tämän blogin otsikosta ja osoitteesta voi päätellä, Juha Tapio sykähdyttää minua musiikillaan aikas paljon. Minusta biisien sanat on jotenki niin koskettavia, ja persoonakin vaikuttaa hienolta. Toissa iltana eli lauantaina kyseinen artisti oli pitkästä aikaa Hullu Poro Areenan lavalla, ja minä pääsin paikalle katsomaan, jee! Superihana keikka, hirveästi ihmisiä, tunnelma ihan katossa...aah, meni ihan todella sydämeen saakka! Ilta oli muutenkin ihmeellinen ja ihana, ja oon kaikkineen erittäin kiitollinen myös tuosta Lauantaista! Kiitos, kiitos, kiitos <3



Että näistä muistin kiittää tänään... Nyt voi mennä hyvillä mielin nukkumaan ja katsomaan ihania unia, koska ei tällä energialla voi mitään muuta itselleen tilata <3 Elämä on ihan parasta!