Tietoisempi kuluttajanakin

Olen viime aikona pohtinut täällä blogissakin tätä tietoista läsnäoloa ja sitä, mitä kaikkea tietoisemmasta olemisesta seuraa elämässä. Tietoisuudesta, eli itsensä ja tekojensa tarkkailemisesta tässä hetkessä, seuraa paljon kaikenlaista hyvää, joita edellisessä postauksessa erittelinkin. Tietoisuus voi silti tuoda eteen myös aika kivuliaita juttuja ja ajatuksia...

... joista yksi on omien kulutustottumuksian tarkkaileminen ja tunnistaminen. Lueskelin eilen Huili-nimistä lehteä, joka kertoo olevansa Suomen ensimmäinen ekologinen lifestylelehti (kotisivut löydät täältä ). Lehdessä oli useampikin artikkeli, joka pisti miettimään sitä, mitä itsellä tulee ostettua, kuinka paljon ja millä motiiveilla. Pysähdyin oikeasti ajattelemaan sitä tosiasiaa, että tällä hetkellä ihimiskunta kuluttaa 1,5 maapallon voimavarat. Että ihan todella tällä vauhdilla olemme tulossa tilanteeseen, että rakas maapallomme on imetty kuiviin kaikesta... ja mitä sitten tapahtuukaan?? Ja tämä riisto tapahtuu syystä, että...?

Pysähdyin pohtimaan omaa kuluttamistani, omia tapojani ja syitäni ostaa tavaroita. Kuinka usein kaupassa (oli se sitten fyysinen tai nettikauppa) ihan oikeasti tietoisesti harkitsen, että onko tämä tuote minulle todella elämän kannalta tarpeellinen ja tärkeä? Tunsin kyllä kipeän piston sisimmässäni, auts. Olen toki ekologinen monessakin asiassa, suosin luomua ruuassa ja kosmetiikassa, kompostoin jne. Mutta pakko oli myöntää itselleni, että silti ostan todella usein turhaa tavaraa mitä ihmeellisimmistä syistä. Kuljeskelen esimerkiksi vaatekaupoissa aikani kuluksi ja ostan sitten kun on niin kivan värinen tai hauskan mallinen. Olenpa saanut itseni kiinni myös ostamasta mielikuvaa, sekunnin murto-osassa vilahtavaa alitajuista ajatusta siitä, kuinka kaunis, hoikka ja onnellinen olisinkaan tämä mekko/pusero/takki päällä. Tämän ajatuksen tunnistaminen toki vaati juurikin tietoista läsnäoloa, sillä tuo kuva vilahtaa niin nopeasti mielessä, ettei läsnäolematon sitä edes tunnista. Vaan silti tai juuri siksi se vaikuttaa ostopäätökseen.

Valitettavan usein ostan (huomaan sen nyt) uutta, koska vanha on väärän värinen tai muuten vain jo tylsä. Uusia verhoja, mattoja, tyynyjä, kynttiläsomisteita jne. tyrkytetään meille naistenlehdissä, mainoksissa, sisustusblogeissa ja vaikka missä, ja siihen koukkuun meistä aika moni, minä ainakin, ui. Hassusti sorrun ajattelemaan, että juuri nämä kynttilät tai tämä buddhapatsas tekee kotiin paremman tunnelman ja olen siellä sitten jotenkin onnellisempi... Todellisuudessa kaikki tavara tekee meidät pitkän päälle onnettomammaksi, jos sitä on liikaa. Ja nykymaailmassa on.

Tein jo vuoden vaihteessa uudenvuoden lupauksen, etten osta tänä vuonna mitään turhaa. Ja vaikka olen siitä onnistunut aika hyvin pitämään kiinnikin niin silti olen sortunut välillä tiedostamattomaankin ostamiseen. Nyt aion taas tehdä tässä asiassa ryhtiliikkeen. Huomaan myös, että olen perustellut itselleni joitain ostoksia tärkeiksi tai ei-turhiksi, vaikka tosiasiassa ne ovat olleet aivan turhapäiväisiä elämämisen kannalta. Aion siis olla tietoisempi siitä, mitä pajunköyttä yritän itselleni syöttää ja opettelen punnitsemaan hankintojen tarpeellisuutta ihan oikeasti. Kävin tästä aiheesta keskustelua rakkaan ystäväni kanssa, joka on tässä asiassa itseäni paljon taitavampi, ja aionkin omaksua hänen oppejaan tullakseni yhtä taitavaksi kuluttajaksi. Hän on nimittäin ihan oikeasti kuluttaja, joka todella kuluttaa hankkimansa tavarat loppuun ennen uuden ostamista. Ihailen tuota taitoa!

Että tällaista tietoisen läsnäolon harjoitusta tällä kertaa. Lupaan kertoa, miten homma etenee :)

Huumaavia onnen hetkiä

Kuukausi sitten kirjoittelin siitä, että elämä itsessään on harjoitus, kaikkinen pienine hetkineen. Sitä olen pohtinut ja tutkinut viime viikkojen ajan. Keskittynyt uudelleen ja uudelleen käsillä olevaan hetkeen, palauttanut harhailevan mielen menneistä ja tulevista tähän, hengittänyt ja keskittynyt. Ja alkanut huomata, että harjoitus kantaa hedelmää!!! Koen joka päivä häkellyttävää onnellisuutta, joka tuntuu sydämen pohjassa ja oikeastaan koko kehossa. Havahdun joka päivä siihen, että ymmärrän olevani onnellinen ja tyytyväinen, kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.

Edelleenkään elämäni ei ole haasteetonta. Kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä voin todeta, että elämä ei todellakaan ole "tullut valmiiksi" vaan jatkuvasti on kymmeniä ja satoja asioita, joita "pitäisi" tehdä... Ja kun ne asiat on hoidettu, on jo ilmaantunut uusia asioita, kymmenittäin ja sadoittain. Elämä on siis jostain näkökulmasta katsottuna jatkuvaa paineen alla elämistä, jatkuvaa suoritusta. Mutta se on päivä päivältä vähemmän näkökulma, josta minä tätä elämää katselen. Kaiken paineen ja arjen kaaoksen keskellä olen alkanut saada helpotuksen juuri siitä tiedosta, ettei mikään koskaan tule valmiiksi. Vaikka kuinka ponnistelisin ja suorittaisin, en koskaan pääse tilanteeseen, jossa voin todeta kaiken olevan tehty, ainakaan pysyvästi. Joten miksi ponnistella, miksi suorittaa? Miksi antaa mielen juosta jo seuraavaan hetken suorituksessa, karata pois ainoasta hetkestä, joka todella on olemassa, ikuisesta nyt-hetkestä? Ei miksikään.

Vähitellen läsnäolo on vahvistunut, vuosien tietoisen työn tuloksena. Edelleen huomaan harhautuvani, en todellakaan osaa vielä olla joka hetki läsnä elämälleni. Mutta suuntaus on selvä. Ja uskonkin, että tämä lisääntyvä onnellisuus on seurausta läsnäolon harjoittelusta. Kun on todella, oikeasti juuri tässä hetkessä, voi myös huomata kuinka onnellinen on juuri nyt. Esimerkiksi juuri nyt, tässä koneen ääressä... voisin pohtia sitä, että pitäisi jo mennä nukkumaan tai että ehtisin ehkä tehdä vielä jotain järkevää... Valitsenkin sen, että huomaan, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista on, ulkona on jo hämärää ja sisällä pehmeää kynttilänvaloa. Kuuntelen koneen hiljaista hurinaa ja nautin siitä, että viimeinkin sain otettua hetken tälle kirjoittamiselle. Seurailen rauhoittuvaa hengityksen rytmiä ja tunnustelen kehon tuntemuksia päivän jäljiltä. En mieti, mitä "pitäisi" vaan ainoastaan olen tässä. Läsnä tälle hetkelle.

Tällä tavalla olen läsnä arjessa. Lasten naurulle. Auringonpaisteelle. Ruokailuhetkille. Hampaidenpesulle. Keskusteluille, toisille ihmisille. Tuulen huminalle puiden latvoissa. Kaatuneelle maitolasille. Pyykkivuorelle. Unohtelen asioita vähemmän, enkä pohdi, että teinkö jo vai enkä tehnyt. Ja sitä myöten äänet kuuluvat paremmin, värit näyttävät kirkkaammilta, aikaa tuntuu olevan enemmän. Ja Onni on syvempää kuin koskaan ennen.

Kärsivällisyyden läksyjä

Voi, taas joudun toteamaan samoin kuin niin monesti ennekin... onpas edellisestä kirjoituksesta kulunut aikaa... mutta ei se mitään. Olen ajatellut kirjoitella monta kertaa aiemminkin ja asiaa olisi ollut mm. Henkisen kehityksen viikosta, joka työllisti minua tänä kesänä ensimmäistä kertaa ja lomasta, jonka aikana oli aikaa ajatella paljon kaikenlaista sekä regressiohoitajaksi valmistumisesta, josta varmasti kirjoitankin jossain vaiheessa. Mutta kuten otsikko kertoo, aiheena on tänään kärsivällisyyden oppiminen...

Luin vastikään jostain kirjasta (muistaakseni Jon Kabat-Zinnin Olet jo perillä) lyhyen pätkän siitä, että henkisyyden harjoitus sisältyy arkipäiviimme. Että olisihan se helppoa, jos voisimme aina vetäytyä retriiteille tai temppeliin meditoimaan ja keskittymään henkisiin harjoituksiin, mutta pääosin länsimaisen ihmisen elämä ei ole, eikä kuulu ollakaan, sellaista. Pointtina jutussa olikin, että meidän ei pidä luulla, että arjen tapahtumat ja velvollisuudet vievät aikaamme ja huomiotamme pois henkisistä harjoituksista, sillä itse asiassa ne ovat harjoitus itsessään. Ei ole tarpeen istua temppelissä hengittämässä kun voi hengitellä ja olla läsnä myös omassa keittiössään kaiken arjen kaaoksen keskellä. Juuri käsillä oleva hetki ja oma elämäntilanne kaikkine rooleineen ovat ne, jotka sielumme on suunnitelmassaan meille valinnut. Jokaisella tapahtumalla on merkityksensä, jokaisesta vastoinkäymisestä voimme oppia. On mahdollista opetella elämään henkisesti jokainen hetki, jokainen haaste ja ilo, joita elämä tarjoaa.

Kuluneen viikonlopun aikana sain opetella kärsivällisyyttä ja elämän hyväksymistä sellaisenaan ilta toisensa perään. Olin suunnitellut torstai-illalle ohjelmaa, mutta erinäisten sattumusten vuoksi en voinut toteuttaa suunnitelmiani... Perjantai-iltaisen ohjelman puolittain unohdin ja muistaessani oli jo myöhäistä... Lauantainakin suunnitelma muuttui monta kertaa ja lopulta vietin illan kotona juhlien sijaan, ihan toisin kuin olin ajatellut... Vielä tänäänkin iltasuunnitelma myttääntyi ja päivä tuntui menevän hukkaan...

Mutta eihän se niin ole, ei aika mene hukkaan. Kaikki sujuu aina niin kuin on tarkoitus, vaikka sitä siinä hetkessä olisi vaikea nähdä. Niinpä olen ottanut nämä suunnitelman muutokset ja jopa pettymyksetkin vastaan hengittäen ja hymyillen. Yrittämättä kieltää, että harmittaa ja sen sijaan tarkkaillen rauhallisesti harmituksen tunnetta. Pohtien, että mitä hyvää tässä hetkessä on, sillä aina on jotain. Torstaina en vielä ymmärtänyt koko kuvaa, mutta tässä iltojen edetessä aloin oivaltaa, että tässä on pieni oppiläksy meneillään. Sain tilaisuuden osoittaa itselleni, että olen onnistunut tuomaan käytäntöön asioita, jotka olen tiennyt teoriassa jo jonkin aikaa. Osasin oikeasti, ihan sydämestäni hyväksyä tilanteet ja tiesin, ettei pettymys tai harmi ole vaarallista tai pysyvää. Annoin tunteen tulla tukahduttamatta sitä ja hiljalleen se laimeni ja katosi pois. Aamulla tuntui jo ihan toisenlaiselta :) Ja nyt, tässä istuessani olen kovin kiitollinen siitä, että sain nämä kokemukset. On helppoa kuvitella olevansa kärsivällinen, kun istuu paikoillaan meditoimassa tai joogailee omassa rauhassaan, mutta arjen keskellä todellinen kärsivällisyys mitataan... tokikaan en ole täydellinen edelleenkään, yhä vielä menetän malttini nopeasti, mutta askel askeleelta parempaan suuntaan :)

Tästä edespäinkin yritän jatkuvasti, jokaisessa hetkessä muistaa, että elämä itsessään on harjoitus. Jokainen päivä tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen kasvuun ja kehittymiseen, milloin kyse on erilaisista haasteista ja "hermojen hallinnasta", milloin hyvän vastaanottamisesta. Yhtä vaikeaa kuin haasteiden hyväksyminen on myös hyvin asioiden vastaanottaminen ja niistä iloitseminen. Usein päivän hyvät hetket unohtuvat haasteiden alle. Yritän joka päivä muistaa kiinnittää huomioni onnen hetkiin ja löytää onnen myös haasteista. Hmm. Tähän tuntuu olevan hyvä lopettaa <3

Kiire

Yli viikko on vilahtanut ohi sen jälkeen kun viimeksi olen kirjoittanut tänne... tekisi mieleni sanoa, että on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt...

Mutta mitä se kiire oikein on? Mistä kiire syntyy? Miten siitä saa otteen ja pystyy sen selättämään? Kiire syntyy, kun omat tai ympäristön odotukset ylittää luonnollisen toimintarytmin ja -nopeuden. Eli kun Itse tai Joku Muu (asiakas, lapset, puoliso tms.) odottaa tapahtuvaksi enemmän kuin todella saa aikaan. Useimmiten, ikävä kyllä, sen kiireen aiheuttaa kuitenkin Itse. Ja paras kiireentappaja on tietoinen läsnäolo! Ai miten niin? No, kerron vähän paremmin.

Koen siis, että kuluneen viikon on ollut niin kiire. Ja siltä se on tuntunutkin. On pitänyt tilata tavaraa, tavata Finnveran edustajaa, kipaista reikikurssille 350km:n päähän, hoitaa asiakkaita, kantaa vastuunsa kodista ja lapsista eli ruokkia, pyykätä, paijata, satuilla, saunottaa, silittää, nukuttaa ja mitä kaikkea muuta. On tuntunut, etten millään repeä tähän kaikkeen ja olen miettinyt, että tätäkö se elämä sitten on. Että mennään tukka putkella paikasta toiseen. Mutta, mutta. Kaikenhan olen kuitenkin saanut tehtyä ja ihan kunnialla vielä. Miksi sitten tunne on niin kaoottinen?

Siksi, koska mieli menee koko ajan askeleen verran edellä. Kun istun tietokoneella tekemässä tilausta tukkuun, mieli suunnittelee jo kahvinkeittoa ja tauon pitämistä, eikä siis keskity siihen tilaamiseen. Kun pääsen siihen kahvinkeittoon käsiksi, mieli askartelee jo seuraavassa työssä: "kunhan juopasen tämän kahvin niin sitten siivoan tuon hyllyn ja leikkaan sen kankaan ja sitten sitä ja sitten tätä". Ja kun pääsen kankaanleikkuuseen saakka niin katala mieli odottaa jo illan asiakasta ja miettii, mitä kaikkea valmisteltavaa siihen liittyy. Ja kun asiakas on tullut, niin mieli suunnittelee jo hetkeä, kun asiakas lähtee ja pitää puhaltaa kynttilät ja kerätä pyykit ja sammuttaa valot ja kastella kukat ja ja ja ja... Kuulostaako kenellekään tutulta?

Siitä sitä saa kiiren aikaiseksi, kun ei koskaan onnistu olemaan tyytyväinen siihen hetkeen, jossa parhaillaan on. Arki muuttuu aivan toisenlaiseksi, kun pysähtyy olemaan siinä hetkessä, jossa kulloinkin on. Ja uskaltaa luottaa, että kyllä ne seuraavatkin hetket sujuu ilman, että niitä vatkaa mielessään valmiiksi etukäteen. Kahvi maistuu aivan toisenlaiselta, kun keittäessään keskittyy mittaamaan veden kuunnellen kun vesi kohisee altaaseen ja mittaa kahvin nauttien samalla tumman paahdon huumaavaa tuoksua. Ja kun pääsee siihen vaiheeseen, että kahvi on kupissa, niin todella keskittyy juomaan sen kahvin. Maistamaan ja haistamaan. Nauttimaan siitä, että nyt on tauko eikä tarvi tehdä mitään, ei mitään. Samalla tavalla, tietoisesti läsnäolleen ja pysähtyen, voi hoitaa kaiken muunkin. Tehdä tilaukset ajatuksen kanssa murehtimatta muita töitä. Keskittyä asiakkaaseen, kuulemaan, mitä hänellä on sanottavana tai mitä keho viestii. Pysähtyä olemaan lasten kanssa oikeasti, lukemaan satua ajatuksen kanssa itsekin seuraten, mitä ne Tatu ja Patu tällä kertaa on keksineet. Eikä niin, että muka luen, mutta en muista yhtään mitään lukemastani, kun suunnittelin huomista päivää... Iltapesut ja ruokailuhetket muuttavat luonnettaan, kun niihin pysähtyy olemaan, eikä hoputtamaan, että "syöpäs nyt niin päästään tästä eteenpäin". Ystävien tapaaminenkin on aivan toisenlaista, kun todella keskittyy kuuntelemaan, mitä se toinen kertoo ja vastaa ajatuksen kanssa. Jos miettii samaan aikaan muuta (vaikka sitä, että mitä itse sanon seuraavaksi), ei todellakaan muista jälkeenpäin, mitä se toinen juttelikaan.

Toinen kiirettä poistava asia on asioiden arvottaminen. Mikä minulle on oikeasti tärkeää? Minkä haluan hoitaa nyt? Mikä voi odottaa? Tästä voin kertoa esimerkin eiliseltä. Posti oli tuonut paketin helmikaupasta. Tiesin tietysti, mitä paketissa on, koska olin itse tilannut :) Avasin paketin olohuoneessa kahden pienen avustamana. Pienempi tunki pakkauspaperia suuhunsa ennen kuin näin ensimmäistäkään helmeä. Myös helmipakkaukset löysivät tiensä kitaan ja tietysti myös ympäri lattioita, sohvan alle ja tv-tason taakse. Kiljuin ja huusin "ei nämä ole teille, nämä on äitin, älkää koskeko, anna tänne se"!!! Enkä saanut tietystikään katsottua ensimmäistäkään helmeä rauhassa. Lapsiparat kuunteli korvat punaisena huutoa eivätkä varmasti ymmärtäneet yhtään, mistä on kyse. Nii-in. Kuinka paljon helpommalla olisin päässyt, kun olisin avannut paketin rauhassa illalla lasten mentyä nukkumaan tai vasta työpaikalla, missä kaikki muutkin helmitarvikkeet nykyään on? Yksi huutaminen ja stressipiikki olisi jäänyt vähemmälle ja lapsillakin olis varmaan ollut paljon mukavampaa... Kunpa vain olisin miettinyt hetken ennen kuin toimin. Olisin tajunnut, että siinä hetkessä tärkeämpää oli olla lasten kanssa ja antaa helmipakettien odottaa, kun sillä ei kuitenkaan ollut mikään kiire.

Samalla tavalla kaikkea arjen tekemistä voisi miettiä, että mikä on itselle oikeasti tärkeää ja mikä ei. Jos yrittää ehtiä kaikkea, ei ehdi oikeasti kunnolla mitään. Hetki sitten ajoin autolla kotipihaan. Aurinko paistoi puiden latvojen läpi ja mietin, että tuosta tulisi hieno valokuva. Seuraava ajatus oli "pitäis lukea se valokuvauskirja ja alkaa kuvata enemmän"... Ja siitä sitä kiirettä sitten taas saa lisää! Kun haalii mieleensä eri ajatuksia, joita "pitäisi". Tosiasiassa tällä hetkellä mulle tärkeintä on lapset ja perhe (olla läsnä kaikille meidän perheen pojille, hoitaa kotia ajatuksen kanssa, tehdä oikeaa ruokaa, kerätä syksyn marjat talteen jne. jne), työn aloittaminen (ne tukkutilaukset, uusi Ikean reissu, koulutusmatkat Helsinkiin jne.) ja Ystävät ja niiden kanssa jaettu aika. Ei siitä oikein jää aikaa yli, valokuvaamiseen tai muuhunkaan. Tämä on tilanne tällä hetkellä, nämä ovat minun arvojärjestykset nyt. Vuoden päästä tilanne voi olla uusi, kun työ rullaa ja lapset ovat oppineet hoitoon. Sitten voi olla aikaa uusille harrastuksille tai opiskelulle. Mutta ei nyt. Ei pidä luoda Itse Itselleen turhaa Kiirettä :)

Tällaisissa ajatuksissa siis vietetään lauantaipäivää täällä. Nyt aioin sulkea tämän koneen, juoda kahvin rauhassa ja mennä poikasten kans keräämään vattuja :) Muista Sinäkin keskittyä hetkiin ja miettiä mikä Sinulle on Oikeasti Tärkeää!

Ruotsalainen munkki parkkipaikalla ja pari muutakin juttua

Voi ihmiset, nyt on niin monenlaista, että en tiiä mistä alkaa. Ja jossain kohtaa varmasti mietitte, että en myöskään tiiä, missä on hyvä lopettaa, sillä tästä taitaa tulla aika pitkä tarinointi...

Mutta yritän mennä vaikka kronologisesti aikajärjestyksessä, alkaen Helsinkiin lähdöstä. Reissu alkoi siis perjantaina ja unohdin sitten kuitenkin ottaa sen Pikku Prinssin mukaan. Laukussa oli onneksi Ricard Matthieun kirjoittama Meditoinnin taito, johon syvennyin lentomatkan ajaksi. Se avasi paljon uusia asioita meditoinnista, sen tarkoituksesta ja mahdollisista vaikutuksista. En tietystikään ehtinyt tunnissa lukea koko kirjaa, mutta aika pitkälle kuitenkin niin, että perille Helsinkiin pääsin aika hyvissä fiiliksissä.

Osallistuin siis Intialaisen päähieronnan kurssille. Tällä kertaa koossa oli aivan huikea porukka, kovin samanhenkisiä ihmisiä kaikki, oli todella hyvät energiat. Poiketen edellisestä kurssista, nyt puhuttiin myös suojauksista, siunauksista ja henkioppaiden avun hyödyntämisestä hoitotyössä. Viime kerralla henkinen puoli jäi aika vähäiseksi ja olin siitä melko pettynyt. Ehkä edellinen ryhmä oli energioiltaan niin erilainen. Kaikkiaan sain tästä kurssista tosi paljon ja sormet ihan tosissaan syyhyää päästä aloittamaan työt. Varasin seuraavan kurssin lokakuulle, silloin pääsen oppimaan Ki-energiahierontaa! Ihanaa! Sain kurssilla myös sellaisia suhteita, että saanen aloittavaan hoitolaani myyntiin intialaisia haaremihousuja ja laukkuja, joista mallikappaleet piti tietysti hankkia itselle, kun olivat niin hienoja :)

Perjantaina tein harjoitteluna käsi- ja jalkahieronnan ihanalle ystävälleni, jonka luona Helsingissä olin. Jalkavaiheessa kuului kuorsaus, joten päätavoite rentoutuminen ainakin toteutui. Onneksi oon saanut tehdä noita harjoitteluja niin alkaa olla ihan varma olo hoidoista. Eilen harjoiteltiin sitten myös päähierontaa, joka onnistui myös ja vaikutukset oli huikeat. Sitä ei voi uskoa, kuinka rentouttavaa ja elvyttävää pään hierominen on. Ystävälläni kihisi varpaissa asti niin, että hän oli miettinyt jossain kohtaa hoitoa, että "laitettiinko mulle villasukat jalkaan". Toimii! Sitten harjoiteltiin myös korttitulkintaa, kun sattui olemaan Atlantis-kortit mukana. Ja sekin meni kyllä nappiin. Todella onnistunut reissu kaikin puolin!

Tänään kotimatkalla luin sitä samaa meditointikirjaa, pääsin loppuun saakka. Sain ihmeellisiä oivalluksia meditaation ja tietoisen läsnäolon perusolemuksesta. Viimein ymmärsin, että me todella itse valitsemme kaiken omassa elämässämme. Vaikka kaikkiin tapahtumiin ei voi vaikuttaa, aina voi itse valita, miten tapahtumiin reagoi! Voi aivan oikeasti itse päättää, haluaako olla vihainen, iloinen, levoton, rauhallinen vai mitä. Jos joku esim. on minulle ilkeä, voin ihan itse päättää jäänkö pohtimaan sitä, annanko suuttumuksen ja vihan vallata mieleni vai annanko niiden tunteiden laantua itsekseen ja mennä ohi. Jos lakkaamatta mietin ja tokutan itselleni, että "kyllä se nyt olikin ilkeä ja sanoi pahasti, kylläpä mulla nyt onkin paha mieli", niin toki viha ja kiukku säilyvät. Mutta jos vain totean, että näin kävi, annan tunteen tulla, mutta myös laantua ruokkimatta sitä enempää ja keskitän ajatukseni johonkin mukavampaan asiaan, niin suuttumuksen tunne katoaa aika helposti. Aina, jokaisen ihmisen elämässä on myös jotain hyvää, mihin keskittyä, sille vain täytyy avata silmänsä.

Olen lukenut nämä asiat eri kirjoista jo lukuisia kertoja, mutta nyt vasta todella ymmärsin, mistä on kyse. Sisäistin myös sen, että tietoisuus ei ole riippuvainen tunteista tai mistään ympärillämme tapahtuvasta. Kaikkia tunteita tai tapahtumia voi tarkkailla tietoisesti läsnäollen antamatta tunteen vallata itseä täysin. Esim. surun hetkellä on mahdollista ikään kuin mennä tunteen taakse tai ylle ja tarkastella tunnetta. "Kyllä minusta nyt tuntuu surulliselta, oikein itkettää". Mutta silti se suru ei ole tietoisuudessa, ei tämä tarkkaileva tietoisuus ole surullinen, vaan se pystyy havainnoimaan surua ulkopuolelta. Mutta mikä sitten on surullinen? Missä ihmisen osassa tunteet ovat? Mielessä? Mikä se mieli on? Mihin ihmisen mieli rajoittuu? Mistä se alkaa ja mihin päättyy? Näiden kysymysten pohtimisen kautta pääsin oivallukseen siitä, että voin todella itse valita ja päättää, miten reagoin ympärilläni tapahtuviin asioihin. Ilkeä kohtelu ei ole oikein, mutta se on sen ilkeän ongelma, ei minun.

Mutta ystävät, tämä oivallusten sarja ei todellakaan toteutunut yhdessä päivässä. Muistan, kun joskus pari vuotta sitten luin ensimmäisen kerran jostain, että jokainen valitsee itse tunteensa, niin silloin ajattelin, että "höpöhöpö, en todellakaan valitse itse olla vihainen, mutta minua vain kohdellaan väärin". Tiedän, että edellä kerrotut asiat vaikuttaa monimutkaisilta ja oudoilta, eikä niitä pysty sisäistämään toisen kertomana noin vain. Ne täytyy itse oivaltaa ja kokea. Eikä tuossa yllä ole kuin pintaraapaisu kaikesta siitä pohdinnasta, mitä olen asian tiimoilta käynyt päässäni läpi. Kaikkea olisi mahdotonta tähän kirjoittaa, sen verran pitkästä prosessista on ollut kyse jo tähänkin asti, ja se jatkuu tietysti edelleen. Tänään vain huomasin, että omassa käytöksessäni on tapahtunut jo muutoksia. En enää suutu samoista asioista kuin ennen vaan osaan oikeasti ajatella, että se on sen toisen ongelma ja murhe. Ja voin toivoa toiselle, että hän vapautuisi mielestä myrkyistä ja voisi olla jonain päivänä onnellisempi. Ja koska huomasin tällaisen muutoksen tapahtuneen, siitä innostuneena päätin, että alan meditoida entistä säännöllisemmin. Kun mieltään harjoittaa, sen saa hallintaan entistä paremmin ja on jälleen askeleen lähempänä mielenrauhaa!

No niin, näissä mietteissä siis lennähdin Helsingistä kotiin. Perhe oli vastassa kentällä ja oli mukava palata. Levähdimme muutaman tunnin kotosalla ja lähdimme ystävän luo kylään. Lupasin tuoda  tullessani salaattikerän, että saisimme syödä siinä kylästellessä. Meidän kylällä on kaksi ruokakauppaa, K- ja S-kaupat, kuten joka kylässä. Yleensä käyn AINA S-kaupassa, mutta tällä kertaa jostain syystä polkaisin jarrua kookaupan kohdalla. Kipaisin salaatin kaupasta ja olin vetämässä auton ovea kiinni, kun joku huhuilee, että "anteeksi, puhutko englantia?". Auton ovelle ilmestyi nuori, kalju mies kori kädessään ja kysyi siis kielitaitoa. Vastastin englanniksi, että vähän puhun kyllä. Mies esittelin itsensä ruotsalaiseksi munkiksi, joka myi heidän valmistamiaan Hare Krishna -keksejä. Olin hetken, että saapa nähdä mikä tämä hiihtäjä oikein on. Kysyin kuitenkin keksien hintaa, ajattelin, että voin paketin ostaa. Hinta oli jotain, mitä haluan itse maksaa. Otin kaksi pakettia vitosella.

Sitten munkki kysyi, että olenko kiinnostunut Intiasta? Vastasin vähän empien, että "joo-o, mistäs arvasit?" "No katsoin noita sinun housuja". Mulla oli siis sieltä kurssikaverilta ostetut haaremihousut jalassa, joissa on jotain sanskriitin kielistä kirjoitusta. Aloin nauraa ja sanoin, että olen kyllä kiinnostunut Intiasta ja tullut juuri tänä aamuna Intialaisen päähieronnan kurssilta. Sitten se munkki kaivoi koristaan kirjan ja kysyi, että olisinko kiinnostunut siitä. Kirja oli nimeltään Kuningatar Kuntin Opetukset. Munkki kertoi, että kirja kertoo paljon joogasta, karmasta, meditaatiosta ja muusta sellaisesta, intialaisen naisen näkökulmasta perinteisen miehisen sijaan! Ei voi olla totta, ajattelin minä! Nauroin edelleen, sanoin, että uskon vahvasti kohtaloon ja karmaan, ja todella ostan tämän kirjan, mitä maksaa? "Maksaa viisi euroa meille valmistaa, vähintään sen verran siis."Annoin munkille kaksikymppisen ja hän kysyi, että paljonko haluan takaisin. Sanoin, että anna olla vaan, ja hänpä kaivoi vielä kaksi kirjaa lisää, samaan rahaan. Toinen on Ajaton Viisaus ja toinen A beginners guide to Krsna Consciousness. Munkki itsekin oli hämmentynyt, kysyi, että asunko täällä ja ihmetteli ääneen, että tämä oli kyllä varmasti tarkoitus tapahtua. Hän antoi minulle esitteen Helsingissä sijaitsevasta Hare Krsihna -temppelistä ja kutsui käymään, kun liikun siellä päin.

Lopulta annoin meiliosoitteeni, että voimme olla yhteydessä, jos he joskus haluavat järjestää meillä päin jotain meditaatiotilaisuuksia, Intia-iltoja tms. Olisin voinut jutella hänen kanssaan enemmänkin, mutta lapset takapenkillä alkoivat hermostua, joten oli pakko jatkaa matkaa. Mutta siis voitteko kuvitella, että K-kaupan parkkipaikalla tulee ruotsalainen Hare Krishna -munkki tuomaan minulle luettavaa meditaatiosta, päivänä, kun olen tehnyt päätöksen lisätä meditoinnin määrää elämässäni!!! Ongelmoin viime viikolla, että ei ole mitään kirjoitettavaa eikä mitään tunnu tapahtuvan. No, tämä oli hyvä muistutus, että asiat tapahtuu aina juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Ei tarvitse turhaa pinnistellä ja pohtia, asiat tiputetaan tielle, kun aika on! 

Kävin katsomassa jo nettisivuja, jotka munkin antamassa esitteessä mainittiin, ne ovat täällä. Pikaisen vilkaisun perusteella omassa elämänkatsomuksessa on hyvin paljon samaa kuin heidänkin. Aion tutustua sivuihin ja aiheeseen muutenkin paremmin. En siis vielä tiedä, liittyykö tähän Hare Krisha -ryhmään jotain sellaista, mitä en itse voi hyväksyä tai allekirjoittaa, kun en tunne asiaa läpikotaisin, mutta pikaisesti ymmärsin, että mitään pahaa tai suvaitsematonta siellä ei ollut. Tarkoitus vaikuttaisi olevan lisätä mielenrauhaa ja yksinkertaisuutta maailmakaikkeudessa. Huikeata! Elämä on täynnä ihmeitä, kun niille antaa tilaan!

Niin, vielä sellaista, että olen tänään myös pyytänyt, että henkimaailma alkaisi muuttua minulle näkyväksi. Näkemisestä on ollut monissa meedioistunnoissa puhetta ja mielikuvamatkoilla olen usein saanut viestiä näkemisen lahjasta. Olen kuitenkin jotenkin pelännyt aihetta. Että yhtäkkiä näkisinkin henkiä tai enkeleitä tai jotain. Asiaa on pitänyt kypsytellä. Nyt jostain syystä tuli sellainen olo, että vaikka vähän pelottaisikin, niin ei se mitään. Pelot pitää kohdata niin me muuttuvat voimavaroiksi. Joten olen pyytänyt, että alkaisin vähitellen nähdä. Se tuskin tulee tapahtumaan ihan pian, lähipäivinä tai -viikkoina, mutta nyt olen kuitenkin antanut luvan ja avannut ovea. Jatkosta kuulette sitten, kun kerrottavaa on.

Vielä sen verran, että menin siitä kaupan pihalta sinne ystävälleni. Meitä oli siellä kolme ystävystä ja todella ihana, avartava ja voimakkaiden energioiden ilta. Teimme tulkintoija Doreen Virtuen enkelikorteilla selvitellen elämäntehtäviämme ja muuta tärkeää. Yksi suuri elämäntarkoitus on viettää aikaa ja kehittyä Ystävien seurassa. Kiitos siitä, että minulla sellaisia on! <3 <3 <3

Aloittamisen ja läsnäolon vaikeutta

Parina päivänä mielessäni on pyörinyt lukuisia eri asioita, joista voisin tänne kirjoittaa. Nyt kun tämä ruutu on edessäni, en saa mitään mieleen. Tai saan, mutta on niin vaikea valita, mistä alkaa, kun aiheita on niin monta....

Mutta siitä ehkä otankin aiheen. Tietoisesta läsnäolosta ja sen vaikeudesta, kun pää on juurikin täynnä liikaa kaikkea. Meille tuli eilen talo täyteen vieraita ja tekemistä on riittänyt. Olen kokannut, kattanut, tiskannut, pedannut, kaitsenut ja paljon, paljon muuta. Mutta en ole levännyt, kuunnellut itseäni, joogannut, pitänyt kahvitaukoa tai vetänyt syviä henkäyksiä. Ja juuri näinä päivinä hetkien arvokkuus ja ainutlaatuisuus unohtuu, katoaa kaiken hälyn ja kaaoksen taakse. Tämä tuli mieleeni, kun nukutin kuopustani, joka kasteli itsensä ja sänkynsä vesipullon kanssa eikä meinannut millään päästä uneen. Olin vähällä menettää hermoni, "etkö vois jo nukkua ja lakata sotkemasta!!!" Mutta miksi se on niin kamalan vaikeaa vain olla ja katsoa? Miksi mieli haluaa jo eteenpäin? Miksi suunnittelen valmiiksi, mitä kaikkea minun pitää tehdä, kunhan se pieni nukahtaa? Miksi teen mielessäni työhuoneen muuttoa ja huomisen kauppalistaa? Miksi mietin eilistä keskustelua tai harmittelen jotain muuta mennyttä? Miksi en voi vain olla, hengittää ja ihmetellä tuota pientä ähertäjää? Mihin on niin kamala kiire?

Ja kun sain kiinni näistä ajatuksista, keskitinkin mieleni siihen hetkeen. Hengitin rauhallisesti ja syvään. Keskityin katsomaan ja kuulemaan pientä ihmistä, joka ei enää kauaa ole pieni. Kuuntelin alakerrasta kantautuvia ääniä ja nautin siitä, että sain olla hämärässä makuuhuoneessa puoliunessa tuhertavan pojan kanssa kahdestaan. Raollaan olevasta ikkunasta kuului tuulen suhina koivun lehdissä ja ihan aavistuksen hento viileä vire tuntui iholla. Huoneessa tuoksui kevyesti sitruuna päivällä harjoitustyöhön käyttämäni hierontaöljyn jäljiltä. Kaikki olikin ihan hyvin. Kaikki on hyvin, juuri nyt. Istuin siinä vielä muutaman minuutin, vaikka poika jo nukkui.

Näin pienesti ja helposti sain pyyhittyä mielestä kahdessa päivässä kertyneen kiireen ja kaaoksen. Niin yksinkertaisella ja naiivilta kuulostavalla keinolla. Mutta sitä on tietoinen läsnäolo. Että tulee siihen hetkeen ja ottaa hetken vastaan sellaisena kuin se on. Kuulee, näkee, tuntee, haistaa ja maistaa kaiken juuri sellaisena kuin se on. Yrittämättä muuttaa mitään, suunnittelematta seuraavaa hetkeä tai murehtimatta edellistä. Tehokasta, sanoisin. Mutta ei helppoa! Kokeile vaikka :)

Ostin joitakin kuukausia sitten kirjan nimeltä Sterssin hallinnan käsikirja, joka käsittelee juuri tätä tietoista läsnäoloa. Nimi on mielestäni vähän harhaanjohtava, koska ainakin mulle stressi sanana kuvaa jotakin työelämään liittyvää. Onneksi otin kuitenkin kirjan käteen ja selailin, sillä se osoittautui huikean hyväksi työkirjaksi. Siinä on siis ihan konkreettisia harjoituksia ja paljon tilaa omille teksteille. Ja tämän kirjan avulla olen askel askeleelta opetellut tulemaan hetkiin. Eteenkin silloin, kun kiireinen olotila alkaa päästä valtaan ja ihon alla kihisee jatkuva jännitys. Tai jos olen syystä tai toisesta menettämässä itsehillinnän ja raivostumassa esim. lapsille aivan holtittomasti. Olen useammin kuin kerran onnistunut vetämään henkeä, laskemaan rauhassa kymmeneen ja nauramaan päälle. Ette usko, miten hienolta tuntuu!! :) Toki, olen kirjan kanssa vasta luvussa 3. ja muutenki asiassa täysin noviisi. Vielä on pitkä matka siihen, että osaan olla päivän jokaisessa hetkessä läsnä täydellä intensiteetillä. Mutta tässäkin, kuten kaikessa muussakin, tärkeintä on, että matka on alkanut.

No, voisin kirjoittaa tästä(kin) aiheesta paljon pidempään. Mutta alkaa olla myöhä ja ainakin oikeinkirjoitustaito on menossa jo nukkumaan. Joten jos haluan, että tästä joku jotain ymmärtää, edes minä itse joskus myöhemmin, on viisainta lopettaa tähän. Jatkan toisena päivänä ehkä samasta aiheesta, ehkä unista, ehkä Enkeleistä, ehkä Kristallilapsista, ehkä jostain aivan muusta, mistä en vielä edes tiedä mitään! Tältä erää hyvää yötä <3 <3