"Tunneasioissa olemme lukutaidottomien tasolla. Meille on opetettu kaikenlaista piin neliöjuuresta ja hitto ties mistä, muttei sanaakaan sielusta. Olemme pohjattoman tietämättömiä sekä itsestämme että muista."

Ingmar Bergman

perjantai 23. joulukuuta 2011

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Sitä saa mitä tilaa... :)

Niin se vain kuulkaa on, vetovoiman laki todella toimii. Ja tässäpä kerron esimerkin siitä.

Olen ollut oikeastaan lapsesta asti laulajatyttö, rakastanut laulamista ja musiikkia ylipäänsä. Jo ihan pienenä kelasin vanhalla kasettimankalla nauhoja edes takaisin ja kirjoitin laulunsanoja vihkoon... sellaisesta ei muuten nykylapset tiiäkään mitään, ku kaikki löytyy parilla klikkauksella netistä. No, joka tapauksessa. Musiikki on aina tavalla tai toisella kuulunut elämään, ja jossain vaiheessa kaveripiiriin kuului muutamia musiikin tekijöitäkin, joiden kanssa puhuttiin jopa erilaisista työkuvioista. Tein kuitenkin vuosia sitten päätöksen, etten lähde tavoittelemaan siitä mitään sen kummempaa. Että mulle riittää, kun saan laulaa omaksi iloksi itsekseen. Etten ainakaan halua mihinkään julkisuuden ammattiin, eikä laulamista voi tehdä työkseen, ellei antaudu myös ihmisenä julkisuudelle. Asia käsitelty. Piste.

Viime kesänä eräänä iltana lauleskelin kotona omilla laitteilla karaokea, kun rakas puolisoni heitti ihan puolihuolimattomasti, että "voisit lähteä vaikka johonkin lavoille laulamaan, kyllä tuo sen verran hyvin menee". Tuosta kommentista virisi ajatus, että jos sittenkin jotain laulujuttua kehittelisi. Voisihan sitä ihan jotain pientä, jotain coverbändiä tai kellariorkesteria ajatella. Pieniä, "nimettömiä" ryhmiä kiertää häissä ja muissa juhlissa ilostuttamassa ihmisiä ja sekin on tavallaan toisten auttamista, kun toiset saa juhlistaan parempia ja iloisempia livemusiikilla ja suht edullisesti. Että eihän sitä tarvi levylaulajaksi itseään havitella, eikä lehtien kansiin pyrkiä esittelemään lapsiaan ja kotiaan. Vaan voi tehdä pienesti ja omalla tyylillään. Pyörittelin asiaa parina päivänä ja sitten sanoin henkimaailmalle, että hyvä on, jos tilaisuus tulee, tiputetaan eteen, niin lupaan tarttua siihen. Mutta sen suurempaa työtä en aikonut itse asian eteen tehdä. Lupasin vain käyttää annettua lahjaa, jos mahdollisuus tuodaan eteen.

Pari viikkoa sitten eräs ihana ystäväni saikin yllättäen idean, että minun pitäisi tarjoutua tapaninpäivän tansseihin laulukeikalle erääseen sivukylään pieneen ravintolaan. No hulluja! Mitenkäs minä, eihän mulla ole mitään tekniikkaa, eikä kokemusta. Ei sitä nyt voi ravintolaan soittaa, että tulisin keikalle, mutta järjestäkää te siellä kaikki valmiiksi. Höpöhöpö, sanoin minä. Vaan se ystävä olikin eri mieltä. Ja hoiteli hommat minun puolesta, selän takana niin, että ravintolasta otettiin yhteyttä, että "tulisitko, meillä olis laitteetkin ja palkkaakin maksetaan?"!!!!!

Siinäpä sitten olin itseni kans vastakkain. Tuntui aluksi, että eieiei, tällaista ei tapahdu ja tässä on nyt joku koira haudattuna. Ja mihin sitä lapsetkin laittaa ja en minä ala jouluna tällaista miettimään jajaja... Mutta sitten muistin, että lupasin. Että jos tilanne tuodaan eteen niin menen. Ja että kun lahja on annettu niin käytän sitä. Että tehtävä tässä elämässä on auttaa toisia, vaikka sitten pitämään hauskaa tansseissa. Ymmärsin, että kielteiset ajatukset kumpusivat erilaisista peloista ja vanhasta ajatusmallista, että "enhän nyt minä". Oivalsin, että tämä on huikea tilaisuus mennä kohti pelkojaan ja siten muuttaa ne voimavaroiksi ja ystäviksi. Mahdollisuus jälleen heittäytyä elämän virtaan ja käskeä järjen ääntä olemaan hiljaa, kun eletään.

Joten. Tapaninpäivänä menen laulamaan ihmisille ensimmäistä kertaa elämässäni! Pieneen ravintolaan, pienelle kylälle, mutta kuitenkin. Itsepähän tilasin ja ainakin nyt tuntuu siltä, että hyvä niin. Tulen sitten kertomaan, mikä fiilis on keikan jälkeen :D

Nyt ihanaa Joulun odotusta Sinulle <3

P.S. Retriitti-idealle kuuluu tällaista....  Kuten todettu, sitä saa mitä tilaa! Mulla on joulupukille yks toive, jatkukoon tämä hyvä noste... muuta en kaipaa :)