Voi, taas joudun toteamaan samoin kuin niin monesti ennekin... onpas edellisestä kirjoituksesta kulunut aikaa... mutta ei se mitään. Olen ajatellut kirjoitella monta kertaa aiemminkin ja asiaa olisi ollut mm. Henkisen kehityksen viikosta, joka työllisti minua tänä kesänä ensimmäistä kertaa ja lomasta, jonka aikana oli aikaa ajatella paljon kaikenlaista sekä regressiohoitajaksi valmistumisesta, josta varmasti kirjoitankin jossain vaiheessa. Mutta kuten otsikko kertoo, aiheena on tänään kärsivällisyyden oppiminen...
Luin vastikään jostain kirjasta (muistaakseni Jon Kabat-Zinnin Olet jo perillä) lyhyen pätkän siitä, että henkisyyden harjoitus sisältyy arkipäiviimme. Että olisihan se helppoa, jos voisimme aina vetäytyä retriiteille tai temppeliin meditoimaan ja keskittymään henkisiin harjoituksiin, mutta pääosin länsimaisen ihmisen elämä ei ole, eikä kuulu ollakaan, sellaista. Pointtina jutussa olikin, että meidän ei pidä luulla, että arjen tapahtumat ja velvollisuudet vievät aikaamme ja huomiotamme pois henkisistä harjoituksista, sillä itse asiassa ne ovat harjoitus itsessään. Ei ole tarpeen istua temppelissä hengittämässä kun voi hengitellä ja olla läsnä myös omassa keittiössään kaiken arjen kaaoksen keskellä. Juuri käsillä oleva hetki ja oma elämäntilanne kaikkine rooleineen ovat ne, jotka sielumme on suunnitelmassaan meille valinnut. Jokaisella tapahtumalla on merkityksensä, jokaisesta vastoinkäymisestä voimme oppia. On mahdollista opetella elämään henkisesti jokainen hetki, jokainen haaste ja ilo, joita elämä tarjoaa.
Kuluneen viikonlopun aikana sain opetella kärsivällisyyttä ja elämän hyväksymistä sellaisenaan ilta toisensa perään. Olin suunnitellut torstai-illalle ohjelmaa, mutta erinäisten sattumusten vuoksi en voinut toteuttaa suunnitelmiani... Perjantai-iltaisen ohjelman puolittain unohdin ja muistaessani oli jo myöhäistä... Lauantainakin suunnitelma muuttui monta kertaa ja lopulta vietin illan kotona juhlien sijaan, ihan toisin kuin olin ajatellut... Vielä tänäänkin iltasuunnitelma myttääntyi ja päivä tuntui menevän hukkaan...
Mutta eihän se niin ole, ei aika mene hukkaan. Kaikki sujuu aina niin kuin on tarkoitus, vaikka sitä siinä hetkessä olisi vaikea nähdä. Niinpä olen ottanut nämä suunnitelman muutokset ja jopa pettymyksetkin vastaan hengittäen ja hymyillen. Yrittämättä kieltää, että harmittaa ja sen sijaan tarkkaillen rauhallisesti harmituksen tunnetta. Pohtien, että mitä hyvää tässä hetkessä on, sillä aina on jotain. Torstaina en vielä ymmärtänyt koko kuvaa, mutta tässä iltojen edetessä aloin oivaltaa, että tässä on pieni oppiläksy meneillään. Sain tilaisuuden osoittaa itselleni, että olen onnistunut tuomaan käytäntöön asioita, jotka olen tiennyt teoriassa jo jonkin aikaa. Osasin oikeasti, ihan sydämestäni hyväksyä tilanteet ja tiesin, ettei pettymys tai harmi ole vaarallista tai pysyvää. Annoin tunteen tulla tukahduttamatta sitä ja hiljalleen se laimeni ja katosi pois. Aamulla tuntui jo ihan toisenlaiselta :) Ja nyt, tässä istuessani olen kovin kiitollinen siitä, että sain nämä kokemukset. On helppoa kuvitella olevansa kärsivällinen, kun istuu paikoillaan meditoimassa tai joogailee omassa rauhassaan, mutta arjen keskellä todellinen kärsivällisyys mitataan... tokikaan en ole täydellinen edelleenkään, yhä vielä menetän malttini nopeasti, mutta askel askeleelta parempaan suuntaan :)
Tästä edespäinkin yritän jatkuvasti, jokaisessa hetkessä muistaa, että elämä itsessään on harjoitus. Jokainen päivä tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen kasvuun ja kehittymiseen, milloin kyse on erilaisista haasteista ja "hermojen hallinnasta", milloin hyvän vastaanottamisesta. Yhtä vaikeaa kuin haasteiden hyväksyminen on myös hyvin asioiden vastaanottaminen ja niistä iloitseminen. Usein päivän hyvät hetket unohtuvat haasteiden alle. Yritän joka päivä muistaa kiinnittää huomioni onnen hetkiin ja löytää onnen myös haasteista. Hmm. Tähän tuntuu olevan hyvä lopettaa <3
