Hmmm... sain eilen uuden idean, jolta nyt en saa rauhaa... esittelin tämän hetki sitten Ryhmän tapaamisessa ja nyt teen sen myös täällä. Katsotaan, mitä tästä taas seuraa.. :)
Nimittäin. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että olis ihanaa päästä johonkin joogaviikonloppuun tai retriittiin tai jotain. Viime viikolla sitten erään iha-naisen kans sovittiin, että tammikuussa paastotaan ja loppukuusta sitten retriittiin johonkin päin Suomea. Selailtiin "alan lehtiä" (Voi hyvin, Luontaisterveys jne.) ja etsittiin sopivaa paikkaa. Ei heti kyllä löytynyt. Sitten surffailin muutamana iltana netissä etsimässä sitä juuri meille oikeaa retriittiä. Mutta ei löytynyt vieläkään.
Ja siitä se ajatus sitten lähti. Järjestän sen itse! Eilen illalla idea välähti salaman lailla mieleen ja tuntui heti oikealta ja sopivalta. Laitoin tälle ystävälleni viestin, jonka kanssa oli sovittu tästä, että "kuule, mitäs jos järjestän retriitin ite?". Ja vastaus kuului, että miten me ei heti tuota huomattu ajatella :) Sovittiin, että järjestetään se vaikka kahdestaan, jos kukaan muu ei innostu!
No, keksin paikankin heti, nimittäin Raattamassa sijaitseva Hotelli Vuontispirtti, joka on aivan upealla paikalla Pallastunturin juurella. Olin varma, että se on juuri se paikka. Siellä on taatusti parhaat energiat, se on riittävän kaukana ja silti lähellä ja siellä on oikealla tavalla rauhallista. Tänään sitten soitin kyseiseen paikkaan, ja pettymys oli melkoinen, kun kuulin, että paikka on kiinni, avataan vasta helmikuun loppupuolella ja ryhmäkoon pitäisi olla vähintään 30 henkeä, että se avattaisiin. Blaah. Ei siis sinne :( Etsiskelin netistä mahdollisia muita leirikeskuksia tai mökkikyliä, joita voisi ajatella tähän tarkoitukseen. Kuitenkin oli sen verran töitä, etten ehtinyt kovin paljon perehtyä eri paikkoihin ja jätin asian odottamaan parempaa hetkeä.
Tänään oli sitten myös Ryhmän kokoontuminen, kuten jo mainitsinkin. Illan päätteeksi esittelin tämän ajatuksen ryhmäläisille: Järjestän hiljentymisen ja henkisen kasvun viikonlopun, jossa ollaan pääosin hiljaa. Retriitissä pidetään täydellinen tauko tv:stä, netistä, puhelimesta, lukemisesta ja puhumisesta. Usein retriiteissä kieltäydytään myös kirjoittamisesta, mutta ajattelin, että päiväkirjan tai muun kirjoittaminen voisi helpottaa hiljaisuudessa olemista. Lisäksi erilainen taiteellinen ilmaisu sopii kuvaan, esim. maalaustarvikkeet voidaan ottaa mukaan. Päivän ohjelmaan kuuluu helppoa joogaa, rentoutumisharjoituksia, meditaatiota, ulkoilua, saunomista ja ennen kaikkea Olemista. Hiljaa, oman itsen kanssa olemista. Mutta kuitenkin ryhmässä, yhdessä, ilman erakkomaista vetäytymistä. Ajatuksena on myös, ettei mitään taloustöitä tarvitse tehdä, ja siksi täytyy löytää paikka, jossa on mahdollista ostaa täysihoito. Tai vaikkapa hankkia catering-yritys toimittamaan ruuat. Tai valmistaa itse ruuat ennen retriittiä valmiiksi. Joka tapauksessa siis on tarkoitus järjestää olosuhteet, joissa ei tarvitse pyrkiä eikä suorittaa.
Hiljaisuudessa oleminen ei tarkoita sitä, että suu teipataan kiinni, ettei saa sanoa kerrassaan mitään. Saa sanoa esimerkiksi, että "menen nyt ulos kävelemään" tai"ojennatko sen maitopurkin". Mutta pääosin ollaa hiljaa, eikä varsinkaan rupatella säästä tai Saana Parviaisesta. Joissain retriiteissä ollaan kertakaikkisen hiljaa, aivan hiljaa, mutta ajattelin, että tähän viikonloppuun sisältyy myös jotain keskustelua valituista aiheista, tai ainakin mahdollisuus pyytää kahdenkeskistä juttutuokiota, jos mieleen nousee niin paljon asiaa, että on pakko saada sitä purkaa. Yleensä retriiteissä myös pidetään ns. virikepuheita, joissa ohjaaja puhuu valituista aiheista. Mutta koska idea on niin tuore, en vielä osaa sanoa, miten tässa tapauksessa tehdään, enkä kertoa tarkkaa ohjelmaa. Sen tiedän, että tapahtuma on tammikuun lopulla, joko viimeisenä tai toiseksi viimeisenä viikonloppuna.
Hiljaisuudessa ollessa tulee tilaa omalle sisäiselle äänelle, jota arkisen metelin ja kiireen keskellä ei kuule. Retriitti voimaannuttaa, akut saa ladattua täyteen. Kokemukset retriiteistä kertovat, että parin päivän hiljaisuuden jälkeen tuntuu siltä kuin olisi ollut lomalla kaksi viikkoa. Oman sisäisen äänen kuunteleminen voi auttaa ohjaamaan elämää oikeaan suuntaa, sinne minne itse todella haluaa, ei sinne, minne uskoo, että on pakko mennä. Sisäinen ääni voi kertoa sellaisia vaihtoehtoja, joita ei aikaisemmin ole huomannutkaan tai joita on pitänyt mahdottomina toteutettaviksi. Hiljentyminen tuo taatusti elämään jotain uutta.
Kerrottuani tämän suunnitelman porukalle, osallistujia olikin jo itseni lisäksi 6 henkilöä :) En todellakaan uskonut, että kaikki innostuvat tällä tavalla, halusin vain jakaa ideani ja innostukseni ja kuulla mielipiteitä. Olisin voinut odottaa myös sellaisia kommentteja, että "ihan kiva, mutta ei minun juttu" tai että "minä en voi kuvitellakaan olevani hiljaa niin kauan". Mutta lähes kaikki ilmoittautuivat mukaan! Mietittiin siinä yhdessä myös sitä paikkaa ja muutamia ideoitakin tuli, että missä voisi olla sopivat tilat. Paikan pitäisi olla sellainen, että majoittuminen olisi omissa huoneissa, korkeintaan kahden hengen huoneissa, jotta tarvittaessa pääsee omaan rauhaan ottamaan päiväunet tai vaikka itkemään tai nauramaan, jos siltä tuntuu. Jotain paikkaa aiottiin kysyäkin lähiaikoina.
Mutta. Yksi ryhmäläisistä jäi vielä viimeiseksi rupattelemaan ja totesi sitten, ettei pitäisi mahdottomana sitä Vuontispirttiä ja 30 hengen ryhmää. Että äkkiäkös siihen kerätään porukka kokoon, jos alle vuorokaudessa mukana on jo 7 henkilöä. Nii-in. Päivällä soittaessani Vuontispirtille tällainen ajatus oli utopiaa, mutta mietittyäni asiaa olen jo varovaisesti sitä mieltä, että ehkäpä se voisi olla ajattelemisen arvoinen juttu... että saataisiin niin iso määrä porukkaa mukaan... hmmmm. Mitäs mieltä olet? :)
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
maanantai 14. marraskuuta 2011
Edellisestä postauksesta on näköjään kulunut yli kuukausi. Yksi ystävä ehti jo kysellä, että miksi en päivitä tätä blogia. Noh, useana päivänä ja iltana olen ajatellut päivittänäni, mutta tällaisen tekstin kirjoittaminen vaatii keskittymistä ja läsnäoloa. Viime aikoina päiväni ovat sujuneet niin, että saatuani lapset nukkumaan kymmenen aikaan, olen nauttinut tv:n ääressä lounas-päivällinen-iltapala-yhdistelmän ja ollut niin väsynyt, että ei ole ollut toivoakaan kirjoittamisesta, ainakaan minkään älyllisen tekstin kirjoittamisesta.
Nyt kuitenkin yritän :) Koska kyllähän kaikenlaista on mielessä ollut viimeisen kuukauden aikana, vaikka en niitä ajatuksia tänne olekaan saanut merkittyä. Olen käyttänyt paljon enkelikortteja viime viikkoina ja saanut niistä paljon lohtua ja ohjausta. On tuntunut myös, että suustani valuu ihmeellisesti oikeita sanoja oikeissa paikoissa eri ihmisille, toisinaan jopa lähes vieraille. Se on huikea onnen tunne, kun joku näyttää saavan voimaa ja suunnankorjausta polulleen jostain, mitä sanon, vaikken useinkaan tiedä, mistä ne sanat tulee. Mutta hyvä, että tulee :) Haasteena on pitää ego irrallaan näistä ja pysyä nöyränä. Minun ei pidä luulla, että saisin auttaa toisia ITSENI vuoksi vaan muistaa, että auttamisen taito on lahja, joka pitää ottaa vastaan kiitollisuudella.
Unelmien ja itsen tutkiskelu on jatkunut, sekä omassa mielessä että yhteisessä ryhmässämme. Olemme keskittyneet ryhmässä kaivelemaan menneisyyttä löytääksemme sieltä selityksiä nykyiselle käytöksellemme. Jokaisella meistä on lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamia traumoja, joista selviää vain tiedostamalla, käsittelemällä ja antamalla anteeksi. Äitien ja isien käytös ohjaa meitä, myös roolimme lapsuus- ja nuoruusajan ystävien kesken määrittää käytöstämme myös tänään. Tavat, joilla meitä lapsuuden perheissä ja ystäväpiireissä kohdeltiin siirtyvät meille, ellemme toisin valitse. Eikä aina ja kaikessa tarvi valitakaan, tottakai jokaisen lapsuudesta on tullut mukaan myös hyvää. Mutta ymmärrätte pointin? Itse esimerkiksi löysin itsestäni asian, joka estää minua uskomasta omaan menestykseeni tässä uudessa työssä.
Minulla on köyhän tytön identiteetti! Olin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi ja opin kai jo 1-vuotiaana, ettei meillä ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Kasvoin köyhyyteen ja säästämiseen. Mihinkäs se itsestään olisi muuttunut? Ihmettelin, kun tässä syksyn aikana uudella työpaikalla ollessa tuntui kummallinen kaiverrus ja epävarmuus sisimmässä. Sitten istuin ajan kanssa alas ja aloin kysellä itseltäni, että mikä vikana. Huomasin kuiskivani itselleni, että ei saa innostua liikaa, koska ei tämä hoitola kuitenkaan tule menestymään. Ja kun mietin pidemmälle, löysin tämän identiteettiasian. Tietysti asia on näin! Kuinka muutenkaan! Sitähän me olemme, mihin kasvamme. Jos vuosia ja vuosikymmeniä olemme jotain tiettyä, ei se piirre tai asia yhtäkkiä muutu miksikään. Jos vanhempamme ja muut lapsuutemme ihmiset ovat pitäneet meitä ujoina, ujoja me olemme. Jos meille on lapsena sanottu jatkuvasti, että olemme reippaita ja kilttejä, sitä olemme. Jos elämä on ollut vain taloudellista selviämistaistelua eikä iloa tai nautintoa, sellaisena se jatkuu. Niin kauan, että itse kyseenalaistamme nämä "totuudet".
Täytyy myöntää, että kuulostaa helpommalta kuin oikeasti on. Tällaiset oivallukset ja muutokset vaativat aikaa ja turvallisen ympäristön. Yhdeltä istumalta ei voi koko elämää selvittää. Eikä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät hyväksy muutostamme ja anna sille tilaa. Itselläni tämä selvittely on alkanut jo yli kaksi vuotta sitten ja edelleen löydän uutta. Askel kerrallan. Aina esille tulevat asiat eivät ole mukavia. Joskus joutuu näkemään itsessään sellaista, mitä ei toivoisi näkevänsä. Ja silloin on ensiarvoisen tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tukena ja peilaavat virheiden lisäksi myös kaiken hyvän ja arvokkaan.
Ja juuri kaikkea tätä uskon, että ryhmässämme saamme. Tai ainakin itse saan. Toki esille on noussut kipuja ja osa kivuista on vielä piilossa jossain egon ja puolustusmekanismien suojissa, mutta enemmän uskon kuitenkin meidän olevan positiivisen puolella. Ryhmästä on tullut niin paljon positiivista palutetta, että uusi ryhmä aloittaa kahden viikon kuluttua! Todella mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaiseksi se muodostuu, kun jäsenet ovat aivan eri henkilöt. Kerron siitä lisää sitten :)
Aioin kertoa myös henkiparantamisesta, siitä miten sairaudet aina kertovat meille viestiä. Mielessä oli myös eilinen tutkiskelu koskien indigoaikusia... uskon olevani sellainen ja tämä uskomus ja oivallus selittää monta asiaa elämästäni... Tästä kaikesta kuitenkin seuraavilla kerroilla. Kiva, että luit tänne asti <3
P.S. edelleen toivoisin, että kommentoisitte... vaikka anonyymina, jos ette halua omaa nimeänne esille, ihan vain, että mitä ajatuksia herää, vai herääkö ylipäänsä mitään. myös negatiivinen palaute vastaanotetaan, toivon, että se olisi perusteltua :)
Nyt kuitenkin yritän :) Koska kyllähän kaikenlaista on mielessä ollut viimeisen kuukauden aikana, vaikka en niitä ajatuksia tänne olekaan saanut merkittyä. Olen käyttänyt paljon enkelikortteja viime viikkoina ja saanut niistä paljon lohtua ja ohjausta. On tuntunut myös, että suustani valuu ihmeellisesti oikeita sanoja oikeissa paikoissa eri ihmisille, toisinaan jopa lähes vieraille. Se on huikea onnen tunne, kun joku näyttää saavan voimaa ja suunnankorjausta polulleen jostain, mitä sanon, vaikken useinkaan tiedä, mistä ne sanat tulee. Mutta hyvä, että tulee :) Haasteena on pitää ego irrallaan näistä ja pysyä nöyränä. Minun ei pidä luulla, että saisin auttaa toisia ITSENI vuoksi vaan muistaa, että auttamisen taito on lahja, joka pitää ottaa vastaan kiitollisuudella.
Unelmien ja itsen tutkiskelu on jatkunut, sekä omassa mielessä että yhteisessä ryhmässämme. Olemme keskittyneet ryhmässä kaivelemaan menneisyyttä löytääksemme sieltä selityksiä nykyiselle käytöksellemme. Jokaisella meistä on lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamia traumoja, joista selviää vain tiedostamalla, käsittelemällä ja antamalla anteeksi. Äitien ja isien käytös ohjaa meitä, myös roolimme lapsuus- ja nuoruusajan ystävien kesken määrittää käytöstämme myös tänään. Tavat, joilla meitä lapsuuden perheissä ja ystäväpiireissä kohdeltiin siirtyvät meille, ellemme toisin valitse. Eikä aina ja kaikessa tarvi valitakaan, tottakai jokaisen lapsuudesta on tullut mukaan myös hyvää. Mutta ymmärrätte pointin? Itse esimerkiksi löysin itsestäni asian, joka estää minua uskomasta omaan menestykseeni tässä uudessa työssä.
Minulla on köyhän tytön identiteetti! Olin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi ja opin kai jo 1-vuotiaana, ettei meillä ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Kasvoin köyhyyteen ja säästämiseen. Mihinkäs se itsestään olisi muuttunut? Ihmettelin, kun tässä syksyn aikana uudella työpaikalla ollessa tuntui kummallinen kaiverrus ja epävarmuus sisimmässä. Sitten istuin ajan kanssa alas ja aloin kysellä itseltäni, että mikä vikana. Huomasin kuiskivani itselleni, että ei saa innostua liikaa, koska ei tämä hoitola kuitenkaan tule menestymään. Ja kun mietin pidemmälle, löysin tämän identiteettiasian. Tietysti asia on näin! Kuinka muutenkaan! Sitähän me olemme, mihin kasvamme. Jos vuosia ja vuosikymmeniä olemme jotain tiettyä, ei se piirre tai asia yhtäkkiä muutu miksikään. Jos vanhempamme ja muut lapsuutemme ihmiset ovat pitäneet meitä ujoina, ujoja me olemme. Jos meille on lapsena sanottu jatkuvasti, että olemme reippaita ja kilttejä, sitä olemme. Jos elämä on ollut vain taloudellista selviämistaistelua eikä iloa tai nautintoa, sellaisena se jatkuu. Niin kauan, että itse kyseenalaistamme nämä "totuudet".
Täytyy myöntää, että kuulostaa helpommalta kuin oikeasti on. Tällaiset oivallukset ja muutokset vaativat aikaa ja turvallisen ympäristön. Yhdeltä istumalta ei voi koko elämää selvittää. Eikä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät hyväksy muutostamme ja anna sille tilaa. Itselläni tämä selvittely on alkanut jo yli kaksi vuotta sitten ja edelleen löydän uutta. Askel kerrallan. Aina esille tulevat asiat eivät ole mukavia. Joskus joutuu näkemään itsessään sellaista, mitä ei toivoisi näkevänsä. Ja silloin on ensiarvoisen tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tukena ja peilaavat virheiden lisäksi myös kaiken hyvän ja arvokkaan.
Ja juuri kaikkea tätä uskon, että ryhmässämme saamme. Tai ainakin itse saan. Toki esille on noussut kipuja ja osa kivuista on vielä piilossa jossain egon ja puolustusmekanismien suojissa, mutta enemmän uskon kuitenkin meidän olevan positiivisen puolella. Ryhmästä on tullut niin paljon positiivista palutetta, että uusi ryhmä aloittaa kahden viikon kuluttua! Todella mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaiseksi se muodostuu, kun jäsenet ovat aivan eri henkilöt. Kerron siitä lisää sitten :)
Aioin kertoa myös henkiparantamisesta, siitä miten sairaudet aina kertovat meille viestiä. Mielessä oli myös eilinen tutkiskelu koskien indigoaikusia... uskon olevani sellainen ja tämä uskomus ja oivallus selittää monta asiaa elämästäni... Tästä kaikesta kuitenkin seuraavilla kerroilla. Kiva, että luit tänne asti <3
P.S. edelleen toivoisin, että kommentoisitte... vaikka anonyymina, jos ette halua omaa nimeänne esille, ihan vain, että mitä ajatuksia herää, vai herääkö ylipäänsä mitään. myös negatiivinen palaute vastaanotetaan, toivon, että se olisi perusteltua :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)