Olen viime aikona pohtinut täällä blogissakin tätä tietoista läsnäoloa ja sitä, mitä kaikkea tietoisemmasta olemisesta seuraa elämässä. Tietoisuudesta, eli itsensä ja tekojensa tarkkailemisesta tässä hetkessä, seuraa paljon kaikenlaista hyvää, joita edellisessä postauksessa erittelinkin. Tietoisuus voi silti tuoda eteen myös aika kivuliaita juttuja ja ajatuksia...
... joista yksi on omien kulutustottumuksian tarkkaileminen ja tunnistaminen. Lueskelin eilen Huili-nimistä lehteä, joka kertoo olevansa Suomen ensimmäinen ekologinen lifestylelehti (kotisivut löydät täältä ). Lehdessä oli useampikin artikkeli, joka pisti miettimään sitä, mitä itsellä tulee ostettua, kuinka paljon ja millä motiiveilla. Pysähdyin oikeasti ajattelemaan sitä tosiasiaa, että tällä hetkellä ihimiskunta kuluttaa 1,5 maapallon voimavarat. Että ihan todella tällä vauhdilla olemme tulossa tilanteeseen, että rakas maapallomme on imetty kuiviin kaikesta... ja mitä sitten tapahtuukaan?? Ja tämä riisto tapahtuu syystä, että...?
Pysähdyin pohtimaan omaa kuluttamistani, omia tapojani ja syitäni ostaa tavaroita. Kuinka usein kaupassa (oli se sitten fyysinen tai nettikauppa) ihan oikeasti tietoisesti harkitsen, että onko tämä tuote minulle todella elämän kannalta tarpeellinen ja tärkeä? Tunsin kyllä kipeän piston sisimmässäni, auts. Olen toki ekologinen monessakin asiassa, suosin luomua ruuassa ja kosmetiikassa, kompostoin jne. Mutta pakko oli myöntää itselleni, että silti ostan todella usein turhaa tavaraa mitä ihmeellisimmistä syistä. Kuljeskelen esimerkiksi vaatekaupoissa aikani kuluksi ja ostan sitten kun on niin kivan värinen tai hauskan mallinen. Olenpa saanut itseni kiinni myös ostamasta mielikuvaa, sekunnin murto-osassa vilahtavaa alitajuista ajatusta siitä, kuinka kaunis, hoikka ja onnellinen olisinkaan tämä mekko/pusero/takki päällä. Tämän ajatuksen tunnistaminen toki vaati juurikin tietoista läsnäoloa, sillä tuo kuva vilahtaa niin nopeasti mielessä, ettei läsnäolematon sitä edes tunnista. Vaan silti tai juuri siksi se vaikuttaa ostopäätökseen.
Valitettavan usein ostan (huomaan sen nyt) uutta, koska vanha on väärän värinen tai muuten vain jo tylsä. Uusia verhoja, mattoja, tyynyjä, kynttiläsomisteita jne. tyrkytetään meille naistenlehdissä, mainoksissa, sisustusblogeissa ja vaikka missä, ja siihen koukkuun meistä aika moni, minä ainakin, ui. Hassusti sorrun ajattelemaan, että juuri nämä kynttilät tai tämä buddhapatsas tekee kotiin paremman tunnelman ja olen siellä sitten jotenkin onnellisempi... Todellisuudessa kaikki tavara tekee meidät pitkän päälle onnettomammaksi, jos sitä on liikaa. Ja nykymaailmassa on.
Tein jo vuoden vaihteessa uudenvuoden lupauksen, etten osta tänä vuonna mitään turhaa. Ja vaikka olen siitä onnistunut aika hyvin pitämään kiinnikin niin silti olen sortunut välillä tiedostamattomaankin ostamiseen. Nyt aion taas tehdä tässä asiassa ryhtiliikkeen. Huomaan myös, että olen perustellut itselleni joitain ostoksia tärkeiksi tai ei-turhiksi, vaikka tosiasiassa ne ovat olleet aivan turhapäiväisiä elämämisen kannalta. Aion siis olla tietoisempi siitä, mitä pajunköyttä yritän itselleni syöttää ja opettelen punnitsemaan hankintojen tarpeellisuutta ihan oikeasti. Kävin tästä aiheesta keskustelua rakkaan ystäväni kanssa, joka on tässä asiassa itseäni paljon taitavampi, ja aionkin omaksua hänen oppejaan tullakseni yhtä taitavaksi kuluttajaksi. Hän on nimittäin ihan oikeasti kuluttaja, joka todella kuluttaa hankkimansa tavarat loppuun ennen uuden ostamista. Ihailen tuota taitoa!
Että tällaista tietoisen läsnäolon harjoitusta tällä kertaa. Lupaan kertoa, miten homma etenee :)
"Tunneasioissa olemme lukutaidottomien tasolla. Meille on opetettu kaikenlaista piin neliöjuuresta ja hitto ties mistä, muttei sanaakaan sielusta. Olemme pohjattoman tietämättömiä sekä itsestämme että muista."
Ingmar Bergman
Ingmar Bergman
tiistai 27. elokuuta 2013
lauantai 10. elokuuta 2013
Huumaavia onnen hetkiä
Kuukausi sitten kirjoittelin siitä, että elämä itsessään on harjoitus, kaikkinen pienine hetkineen. Sitä olen pohtinut ja tutkinut viime viikkojen ajan. Keskittynyt uudelleen ja uudelleen käsillä olevaan hetkeen, palauttanut harhailevan mielen menneistä ja tulevista tähän, hengittänyt ja keskittynyt. Ja alkanut huomata, että harjoitus kantaa hedelmää!!! Koen joka päivä häkellyttävää onnellisuutta, joka tuntuu sydämen pohjassa ja oikeastaan koko kehossa. Havahdun joka päivä siihen, että ymmärrän olevani onnellinen ja tyytyväinen, kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.
Edelleenkään elämäni ei ole haasteetonta. Kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä voin todeta, että elämä ei todellakaan ole "tullut valmiiksi" vaan jatkuvasti on kymmeniä ja satoja asioita, joita "pitäisi" tehdä... Ja kun ne asiat on hoidettu, on jo ilmaantunut uusia asioita, kymmenittäin ja sadoittain. Elämä on siis jostain näkökulmasta katsottuna jatkuvaa paineen alla elämistä, jatkuvaa suoritusta. Mutta se on päivä päivältä vähemmän näkökulma, josta minä tätä elämää katselen. Kaiken paineen ja arjen kaaoksen keskellä olen alkanut saada helpotuksen juuri siitä tiedosta, ettei mikään koskaan tule valmiiksi. Vaikka kuinka ponnistelisin ja suorittaisin, en koskaan pääse tilanteeseen, jossa voin todeta kaiken olevan tehty, ainakaan pysyvästi. Joten miksi ponnistella, miksi suorittaa? Miksi antaa mielen juosta jo seuraavaan hetken suorituksessa, karata pois ainoasta hetkestä, joka todella on olemassa, ikuisesta nyt-hetkestä? Ei miksikään.
Vähitellen läsnäolo on vahvistunut, vuosien tietoisen työn tuloksena. Edelleen huomaan harhautuvani, en todellakaan osaa vielä olla joka hetki läsnä elämälleni. Mutta suuntaus on selvä. Ja uskonkin, että tämä lisääntyvä onnellisuus on seurausta läsnäolon harjoittelusta. Kun on todella, oikeasti juuri tässä hetkessä, voi myös huomata kuinka onnellinen on juuri nyt. Esimerkiksi juuri nyt, tässä koneen ääressä... voisin pohtia sitä, että pitäisi jo mennä nukkumaan tai että ehtisin ehkä tehdä vielä jotain järkevää... Valitsenkin sen, että huomaan, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista on, ulkona on jo hämärää ja sisällä pehmeää kynttilänvaloa. Kuuntelen koneen hiljaista hurinaa ja nautin siitä, että viimeinkin sain otettua hetken tälle kirjoittamiselle. Seurailen rauhoittuvaa hengityksen rytmiä ja tunnustelen kehon tuntemuksia päivän jäljiltä. En mieti, mitä "pitäisi" vaan ainoastaan olen tässä. Läsnä tälle hetkelle.
Tällä tavalla olen läsnä arjessa. Lasten naurulle. Auringonpaisteelle. Ruokailuhetkille. Hampaidenpesulle. Keskusteluille, toisille ihmisille. Tuulen huminalle puiden latvoissa. Kaatuneelle maitolasille. Pyykkivuorelle. Unohtelen asioita vähemmän, enkä pohdi, että teinkö jo vai enkä tehnyt. Ja sitä myöten äänet kuuluvat paremmin, värit näyttävät kirkkaammilta, aikaa tuntuu olevan enemmän. Ja Onni on syvempää kuin koskaan ennen.
Edelleenkään elämäni ei ole haasteetonta. Kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä voin todeta, että elämä ei todellakaan ole "tullut valmiiksi" vaan jatkuvasti on kymmeniä ja satoja asioita, joita "pitäisi" tehdä... Ja kun ne asiat on hoidettu, on jo ilmaantunut uusia asioita, kymmenittäin ja sadoittain. Elämä on siis jostain näkökulmasta katsottuna jatkuvaa paineen alla elämistä, jatkuvaa suoritusta. Mutta se on päivä päivältä vähemmän näkökulma, josta minä tätä elämää katselen. Kaiken paineen ja arjen kaaoksen keskellä olen alkanut saada helpotuksen juuri siitä tiedosta, ettei mikään koskaan tule valmiiksi. Vaikka kuinka ponnistelisin ja suorittaisin, en koskaan pääse tilanteeseen, jossa voin todeta kaiken olevan tehty, ainakaan pysyvästi. Joten miksi ponnistella, miksi suorittaa? Miksi antaa mielen juosta jo seuraavaan hetken suorituksessa, karata pois ainoasta hetkestä, joka todella on olemassa, ikuisesta nyt-hetkestä? Ei miksikään.
Vähitellen läsnäolo on vahvistunut, vuosien tietoisen työn tuloksena. Edelleen huomaan harhautuvani, en todellakaan osaa vielä olla joka hetki läsnä elämälleni. Mutta suuntaus on selvä. Ja uskonkin, että tämä lisääntyvä onnellisuus on seurausta läsnäolon harjoittelusta. Kun on todella, oikeasti juuri tässä hetkessä, voi myös huomata kuinka onnellinen on juuri nyt. Esimerkiksi juuri nyt, tässä koneen ääressä... voisin pohtia sitä, että pitäisi jo mennä nukkumaan tai että ehtisin ehkä tehdä vielä jotain järkevää... Valitsenkin sen, että huomaan, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista on, ulkona on jo hämärää ja sisällä pehmeää kynttilänvaloa. Kuuntelen koneen hiljaista hurinaa ja nautin siitä, että viimeinkin sain otettua hetken tälle kirjoittamiselle. Seurailen rauhoittuvaa hengityksen rytmiä ja tunnustelen kehon tuntemuksia päivän jäljiltä. En mieti, mitä "pitäisi" vaan ainoastaan olen tässä. Läsnä tälle hetkelle.
Tällä tavalla olen läsnä arjessa. Lasten naurulle. Auringonpaisteelle. Ruokailuhetkille. Hampaidenpesulle. Keskusteluille, toisille ihmisille. Tuulen huminalle puiden latvoissa. Kaatuneelle maitolasille. Pyykkivuorelle. Unohtelen asioita vähemmän, enkä pohdi, että teinkö jo vai enkä tehnyt. Ja sitä myöten äänet kuuluvat paremmin, värit näyttävät kirkkaammilta, aikaa tuntuu olevan enemmän. Ja Onni on syvempää kuin koskaan ennen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)