Olin viikko sitten Harriet Piekkolan yhden päivän koulutuksessa, joka oli kyllä tosi antoisa ja ihana juttu. Ihmeen paljon sitä yhdessä päivässä ehtii oivaltaa ja oppia. Teimme mielikuvaharjoituksia, energialuentaa ja viestinvälitystäkin. Tuo energioiden lukeminen minua onkin pohdituttanut koko viikon.
Toisen ihmisen energioista voi lukea todella paljon, oikeastaan ihan mitä vaan. Toki moraaliset rajat on olemassa, että ei sitä voi ilman lupaa toisten salaisuuksia tutkia. Mutta silloin kun lupa on annettu, energioista pystyy lukemaan hämmästyttävällä tavalla asioita toisesta ihmisestä, hänen menneisyydestään ja haaveistaan, kodistaan, ajatuksistaan jne. Osasin omalla vuorollani lukea minulle ennestään täysin tuntemattoman ihmisen luonnetta, lapsuutta ja kotia, eli kertoa yksityiskohtia näistä asioista.
Olen sitten pohtinut sitä, että tämä energiaherkkyys on itseasiassa ollut olemassa jo lapsena. Tiesin jo lapsena aikuisten ihmisten luonteista piirteitä, jotka ei varsinaisesti koskaan näyttäytyneet mulle. Esimerkiksi yksi vanhempi miesserkku, tiesin hänen olevan homo jo 6-vuotiaana, vaikka tuskin sen ikäisenä edes tiesin, mitä se tarkoittaa. Kukaan ei koskaan puhunut mitään se suuntaista, päin vastoin tuota miestä yritettiin naittaa useammalle daamille, ja minua se vain nauratti, kun tiesin, ettei se mitään naista huoli. Samaten tunnistin synkät ja ahdistuneet ihmiset helposti, vaikka ne esittivät muuta. Aikuiseksi tultua olen todennut olleeni oikeassa. Valehtelemisen tunnistin ja tunnistan edelleen uskomattoman helposti. Muistan, kun toistakymmentä vuotta sitten silloinen poikaystävä tivasi, että "mistä sinä voit tietää, että valehtelin", kun ei ollut mitään vihjettä tai faktaa, mihin vedota. Tiesinpä vain.
Iän kertyessä tämä kyky vähän hiipui. Tai lakkasin luottamasta vaistooni ja aloin kuunnella enemmän järkeä. Aloin uskoa, että ihmiset todella ovat sitä, mitä esittävät. No, sehän ei aina ole niin. Tosin viime vuosina olen alkanut kuunnella intuitiotani enemmän ja enemmän, mutta en niinkään toisten ihmisten suhteen kuin itseni ja omien päätösteni. Toisten ihmisten kanssa olen edelleen uskonut titteleihin ja tutkintoihin. Vaan viime viikonloppu oli kyllä tässä asiassa käänteentekevä. Nyt alan todella uskoa itseeni ja vaistooni, ja tarkoituksella lukea kanssaihmisiä. Siinä säästyy monelta harmilta, kun tunnistaa, mikä se toinen oikein on naisiaan tai miehiään. En tarkoita mitään ajatusten lukemista ja salaisuuksien paljastamista, mutta esimerkiksi töykeyden alle piilotettua epävarmuutta tai umpimielisyydeltä vaikuttavaa ujoutta. Me ihmistet usein kätkemme todelliset tunteet ja piirteet suojamekanismien alle ja annamme itsetämme väärän vaikutelman. Joku hirvittävän ylpeältä ja tiukkapipoiselta vaikuttava saattaa ollakin vain epävarma itsestään ja käyttäytyä siksi etäisesti. Ja tällaisiin tilanteisiin tuo suuren helpotuksen se, että kykenee lukemaan todellisen tunnetilan suojauksen alla. Alan siis todellakin harjoittaa tätä kykyäni uudelleen!
Siellä Harrietin koulutuksessa tapasin mielikuvamatkalla myös suojelusenkelini sekä henkioppaani, joiden energiat tunnistin selkeästi erilaisiksi. Henkioppaani energia oli todella voimakas ja melkein raskas, ja myöskin tuttu, koska muistin tunteneeni sen edellisten viikkojen aikana usein ollessani yksin kotona iltaisin. Onnistuin myös viestinvälitysharjoituksessa ihmeellisen hyvin. Minun täytyi kysyäkin Harrietilta, että onko se todella niin helppoa. Hän vastasi, että tässä tilannetta auttaa ryhmän energia, mutta minä olen hänen mukaansa erittäin herkkä, ja lisäksi mulla on kuulemma taipumusta mennä transsiin. Näistäkin jutuista innostuin kovasti ja tiedän, että jossain tulevaisuudessa tulen käyttämään näitä kykyjä, kunhan harjoittelen ensin rauhassa ajan kanssa.
Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Nyt leppoisan lauantai-illan viettoon teetä ja vettä litkien, nimittäin meneillään on mehupaaston toinen päivä :)
"Tunneasioissa olemme lukutaidottomien tasolla. Meille on opetettu kaikenlaista piin neliöjuuresta ja hitto ties mistä, muttei sanaakaan sielusta. Olemme pohjattoman tietämättömiä sekä itsestämme että muista."
Ingmar Bergman
Ingmar Bergman
lauantai 24. marraskuuta 2012
tiistai 20. marraskuuta 2012
Ei se niin helppoa olekaan...
Kirjoitin viimeksi siitä vetovoiman laista ja kuinka yksinkertainen juttu se oikeastaan on. Ja onhan se tavallaan. Mutta toisaalta kuitenkaan ei. Nimittäin vastuun ottaminen ottaminen omasta elämästä ei ole niin helppo ja simppeli juttu kuin äkkipäätään ajattelis. Vetovoiman laki siis toimii siten, että esitän toiveen ja sen jälkeen keskityn olemaan hyvissä värähtelyissä, jotta voin vastaanottaa toivomani asian. Ja käännän siis selän ja kohdistan huomioni muualle, jos jokin yrittää häiritä hyvää tunnetta. Kuulostaa petollisen yksinkertaiselta, ja on oikeasti tosi vaikeaa. Ainaki mulle.
Tämä nimittäin pakottaa ottamaan itse vastuun kaikesta, mitä omassa elämässä tapahtuu. Suoralta kädeltä varmaan jokainen meistä väittää ottavansa vastuun itsestään ja elämästään, mutta jos asiaa tarkastelee vähän syvemmin niin voi huomata, ettei se ehkä olekaan totta. Onhan mulla oikeus olla kiukkuinen, jos mulle tehdään väärin, laiminlyödään tai käytetään jotenkin hyväksi? On tottakai oikeus, mutta eniten sillä kiukullani vahingoitan itseäni. Silloin, kun joku kohtelee väärin tai jokin asia ärsyttää, pitää pystyä kiinnittämään huomionsa jonhonkin muualle, ihan oikeasti. Ei riitä, että kääntää fyysisesti selän, mutta mielessään murehtii tai surkuttelee asiaa. Vaikka harmitus ja ärsytys olis kuinka oikeutettua ja paikallaan niin Vetovoiman laki ei reagoi siihen muuten kuin tuomalla sitä samaa tavaraa mulle lisää. Ei vetovoimaa kiinnosta, olenko kenties oikeassa eikä se halua kuulla juurta jaksain kuinka väärin minun nyt on ymmärretty tai kohdeltu. Se vain ja ainoastaan vastaa minun värähtelyyni ja toimittaa sitä, mitä itse tilaan. Eli olen itse vastuussa omista tunteistani ja energioistani, voin itse valita, miten reagoin.
Eihän tämä toki mahdoton tehtävä ole, mutta sen voin sanoa, että kuulostaa paljon helpommalta kuin onkaan. Päivittäin tapahtuu asioita, jotka harmittaa, kiukuttaa, ärsyttää, suututtaa. Ihan hetki sitten rikoin hyvllyjä siirrellesäni ison enkelipatsaa ja lasisen lampun. No, kyllä vain suututti. Entäs kun lapset ei suostu nukahtamaan nätisti vaan temppuilevat toista tuntia hypellen ympäriinsä. Joo-o, ärsytyskäyrä pyrkii nousuun. Tai kun aamupalalla huomaat, että maito on loppu eli ihana maitokahvi jää nauttimatta. MRRR! Saati sitten isommat jutut, joita elämä tuo tullessaan. Kyllähän niitä riittää.
Tämä kyllä kieltämättä avaa silmät, että mitä sitä onkaan itse itselleen tilannut elämänsä varrella. Vaatii tosi paljon keskittymistä, että muistaa ja osaa olla elämässään positiivisissa värähtelyissä antamatta haasteiden keikuttaa venettä liikaa. Eihän tämä toki sitä tarkoita, että kaikki pitää ottaa ilolla vastaan, tottakai on oikeus surra, jos surettaa ja suuttua, jos suututtaa. Mutta silloinkin se pitää tehdä tietoisesti ymmärtäen, että valitsen nyt itse tämän pahan mielen ja voin koska tahansa valita toisin, kun olen saanut tätä tarpeeksi. Ja voin itse valita suutunko niistä pienistä asioista vai kiinnitänkö huomioni siihen, mikä on hyvin. Raivoanko, kun lapset ei tottele, vai olenko kiitollinen, että ne ylipäänsä on olemassa. Ei mitenkään helppoa, mutta ei täysin mahdotontakaan. Runsaasti keskittymistä ja tahtoa, niillä tämä saadaan toimimaan. Ja kun palkintona on kaikkien unelmien saavuttaminen, niin kyllähän sitä motivaatiotakin rittää :)
Tämä nimittäin pakottaa ottamaan itse vastuun kaikesta, mitä omassa elämässä tapahtuu. Suoralta kädeltä varmaan jokainen meistä väittää ottavansa vastuun itsestään ja elämästään, mutta jos asiaa tarkastelee vähän syvemmin niin voi huomata, ettei se ehkä olekaan totta. Onhan mulla oikeus olla kiukkuinen, jos mulle tehdään väärin, laiminlyödään tai käytetään jotenkin hyväksi? On tottakai oikeus, mutta eniten sillä kiukullani vahingoitan itseäni. Silloin, kun joku kohtelee väärin tai jokin asia ärsyttää, pitää pystyä kiinnittämään huomionsa jonhonkin muualle, ihan oikeasti. Ei riitä, että kääntää fyysisesti selän, mutta mielessään murehtii tai surkuttelee asiaa. Vaikka harmitus ja ärsytys olis kuinka oikeutettua ja paikallaan niin Vetovoiman laki ei reagoi siihen muuten kuin tuomalla sitä samaa tavaraa mulle lisää. Ei vetovoimaa kiinnosta, olenko kenties oikeassa eikä se halua kuulla juurta jaksain kuinka väärin minun nyt on ymmärretty tai kohdeltu. Se vain ja ainoastaan vastaa minun värähtelyyni ja toimittaa sitä, mitä itse tilaan. Eli olen itse vastuussa omista tunteistani ja energioistani, voin itse valita, miten reagoin.
Eihän tämä toki mahdoton tehtävä ole, mutta sen voin sanoa, että kuulostaa paljon helpommalta kuin onkaan. Päivittäin tapahtuu asioita, jotka harmittaa, kiukuttaa, ärsyttää, suututtaa. Ihan hetki sitten rikoin hyvllyjä siirrellesäni ison enkelipatsaa ja lasisen lampun. No, kyllä vain suututti. Entäs kun lapset ei suostu nukahtamaan nätisti vaan temppuilevat toista tuntia hypellen ympäriinsä. Joo-o, ärsytyskäyrä pyrkii nousuun. Tai kun aamupalalla huomaat, että maito on loppu eli ihana maitokahvi jää nauttimatta. MRRR! Saati sitten isommat jutut, joita elämä tuo tullessaan. Kyllähän niitä riittää.
Tämä kyllä kieltämättä avaa silmät, että mitä sitä onkaan itse itselleen tilannut elämänsä varrella. Vaatii tosi paljon keskittymistä, että muistaa ja osaa olla elämässään positiivisissa värähtelyissä antamatta haasteiden keikuttaa venettä liikaa. Eihän tämä toki sitä tarkoita, että kaikki pitää ottaa ilolla vastaan, tottakai on oikeus surra, jos surettaa ja suuttua, jos suututtaa. Mutta silloinkin se pitää tehdä tietoisesti ymmärtäen, että valitsen nyt itse tämän pahan mielen ja voin koska tahansa valita toisin, kun olen saanut tätä tarpeeksi. Ja voin itse valita suutunko niistä pienistä asioista vai kiinnitänkö huomioni siihen, mikä on hyvin. Raivoanko, kun lapset ei tottele, vai olenko kiitollinen, että ne ylipäänsä on olemassa. Ei mitenkään helppoa, mutta ei täysin mahdotontakaan. Runsaasti keskittymistä ja tahtoa, niillä tämä saadaan toimimaan. Ja kun palkintona on kaikkien unelmien saavuttaminen, niin kyllähän sitä motivaatiotakin rittää :)
torstai 1. marraskuuta 2012
Toistan itseäni toteamalla joka kerta, että onpas viimeisestä kirjoituksesta aikaa, ja että haluaisin kirjoittaa useammin :) Mutta siltä se vaan tuntuu, joka kerta.
Viikkojen vieriessä käy mielessä monta asiaa, joista haluaisin kirjoittaa, ja sillä tavalla niitä purkaa ja analysoida. Nyt kun istun tässä, en saa niistä yhtäkään mieleeni. Mutta ei sen väliä, kirjoitan siitä, mitä mieleen tulee juuri nyt.
Oon parin vuoden aikana lukenu aika monta kirjaa liittyen Vetovoiman lakiin ja ajatuksen voimaan. Kaikki kertoo samasta asiasta vähän eri tavalla. Nyt parhaillaan luen Esther ja Jerry Hicksin Pyydä niin saat - Abrahamin opetuksia. Kirja on ollu hyllyssä mulla jo jonkin aikaa, mutta jäänyt lukematta tuon Abrahamin takia. Ajattelin, että se tarkoittaa sitä Raamatun ikivanhaa Abrahamia (ehkä tarkoittaakin) ja että kirja on täynnä raskaita viittauksia Raamattuun, enkä jaksa niitä. Varsinainen ennakkoasenne! Väärä sellainen.
Jostain syystä kuitenki otin kirjan käteen ja luettavaksi, ja nyt Vetovoiman laki aukeaa mulle taas uudella tavalla. Tähän asti olen kuvitellut, että Vetovoiman lakia varten täytyy koko ajan miettiä sitä, mitä toivoo ja olla tosi varovainen kaikissa ajatuksissaan, ettei vain toivo mitään väärää. No niinhän se tavallaan onkin, mutta tämä kirja onnistuu kertomaan asian niin, että ymmärrän paremmin. Kaikkein tärkeintä on toivoa ja antaa sitten sen toiveen tulla todeksi. Eli olla samalla taajuudella sen toiveen kanssa. Usein toive lähetetään puutteen värähtelyssä eli "tätä mulla ei ole, haluan tätä". Ja jotta toive voi toteutua, täytyy kääntää kanavaa pois puutteesta. Ja kompastuskivi on ollu, että miten se tapahtuu? Miten leikitään, että se asia on totta? Miten voin uskotella itelleni, että mulla on miljoonia tilillä, jos saldon mukaan ei ole? No, en mitenkään. Eikä tarvikaan, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tai ainakaan sen mukaan, miten tämän ymmärrän.
Nimittäin riittää, että oma värähtely pysyy positiivisen puolella. Ja se taas tietää siitä, että tuntuu hyvältä. Tunteet on meidän sisäinen ohjausjärjestelmä, jonka mukaan me tiedetään, ollaanko menossa kohti toiveita vai niistä pois päin. Aina kun tuntuu hyvältä, vedän lähettämiäni toiveita puoleeni lähemmäs ja lähemmäs. Ja aina kun tuntuu surkealta, menen pois päin toiveistani. Eli riittää, että huolehtii siitä, että on hyvällä fiiliksellä! Wau! Kun toive on kerran esitetty, sitä ei tarvi toistaa ja toistaa. Sen täytyy ainoastaan antaa tulla luo. Mutta suuri rahasumma ei voi tulla sen luo, joka värähtelee rahahuolien energiaa, tai elämän suurin rakkaus sen luo, joka tuntee itsensä maailman surkeimmaksi ja rumimmaksi olennoksi. Täytyy olla hyvällä fiiliksellä ja siten oikealla taajudella. Valmennuskouluttajani Marikan sanoin: "Radio Rockin taajuudelta ei kuulu Classic fm".
Miksi tämä on niin mullistavaa mulle? En oikein tiiä. Ehkä siksi, etten aikaisemmin ole tajunnut, että "pelkkä" huono fiiliksen katkaiseminen riittää korjaamaan värähtelyä. Esimerkiksi meditoidessa me ollaan luonnollisesti oikeassa taajuudessa, kun ajatukset ei pääse sitä häiritsemään. Eli kun huomaan, että ärsyttää, kiukuttaa, suututtaa, surkuttaa, vedän vain henkeä ja pyrin katkaisemaan ajatuksen. Ja sitten korvaan sen jollain paremmalla: "jotain hyvää tästäkin on", "kaikki järjestyy" jne. Tätä varten kaikenlaiset voimalauseet on älyttömän hyviä!! Nyt kun oon toteuttanu tätä jokusen aikaa, huomaan sen todella toimivan. Jos mieleen lipsahtaa jotain, mikä ei tunnu hyvältä, pyrin korjaamaan sen heti pois. En kompastu enää vanhoihin ärsytyksiin, kun ymmärrän, että vahingoitan sillä itseäni ja omia toiveitani kaikkein eniten! En toki onnistu tässä vielä sataprosettisesti, mutta väitän, että saan negatiiviset ajatuksen nalkkiin aiempaa nopeammin. Ja tämä tuntuu paljon, paljon helpommalta kuin tarkkailla jokaista ajatustaan, ettei se nyt vain ole oman toiveen vastainen.
Nämä oivallukset on myös kannustaneet takaisin päivittäiseen joogaamiseen ja meditointiin. Nehän on hetkiä kun sekä mieli että keho voivat hyvin ja oikein hehkuvat positiivista energiaa. Toisin sanoen joogaamalla ja meditoimalla vedän omia toiveitani voimakkammin puoleeni! Kyllä kannattaa istua hiljaa ja antaa energian virrata :)
Ja seuraavaksi onkin vuorossa tämän päivän rauhoittumisen hetki. Hengitellään ja hymyillään taas seuraavaan kertaan <3
Viikkojen vieriessä käy mielessä monta asiaa, joista haluaisin kirjoittaa, ja sillä tavalla niitä purkaa ja analysoida. Nyt kun istun tässä, en saa niistä yhtäkään mieleeni. Mutta ei sen väliä, kirjoitan siitä, mitä mieleen tulee juuri nyt.
Oon parin vuoden aikana lukenu aika monta kirjaa liittyen Vetovoiman lakiin ja ajatuksen voimaan. Kaikki kertoo samasta asiasta vähän eri tavalla. Nyt parhaillaan luen Esther ja Jerry Hicksin Pyydä niin saat - Abrahamin opetuksia. Kirja on ollu hyllyssä mulla jo jonkin aikaa, mutta jäänyt lukematta tuon Abrahamin takia. Ajattelin, että se tarkoittaa sitä Raamatun ikivanhaa Abrahamia (ehkä tarkoittaakin) ja että kirja on täynnä raskaita viittauksia Raamattuun, enkä jaksa niitä. Varsinainen ennakkoasenne! Väärä sellainen.
Jostain syystä kuitenki otin kirjan käteen ja luettavaksi, ja nyt Vetovoiman laki aukeaa mulle taas uudella tavalla. Tähän asti olen kuvitellut, että Vetovoiman lakia varten täytyy koko ajan miettiä sitä, mitä toivoo ja olla tosi varovainen kaikissa ajatuksissaan, ettei vain toivo mitään väärää. No niinhän se tavallaan onkin, mutta tämä kirja onnistuu kertomaan asian niin, että ymmärrän paremmin. Kaikkein tärkeintä on toivoa ja antaa sitten sen toiveen tulla todeksi. Eli olla samalla taajuudella sen toiveen kanssa. Usein toive lähetetään puutteen värähtelyssä eli "tätä mulla ei ole, haluan tätä". Ja jotta toive voi toteutua, täytyy kääntää kanavaa pois puutteesta. Ja kompastuskivi on ollu, että miten se tapahtuu? Miten leikitään, että se asia on totta? Miten voin uskotella itelleni, että mulla on miljoonia tilillä, jos saldon mukaan ei ole? No, en mitenkään. Eikä tarvikaan, ainakaan tämän kirjan mukaan. Tai ainakaan sen mukaan, miten tämän ymmärrän.
Nimittäin riittää, että oma värähtely pysyy positiivisen puolella. Ja se taas tietää siitä, että tuntuu hyvältä. Tunteet on meidän sisäinen ohjausjärjestelmä, jonka mukaan me tiedetään, ollaanko menossa kohti toiveita vai niistä pois päin. Aina kun tuntuu hyvältä, vedän lähettämiäni toiveita puoleeni lähemmäs ja lähemmäs. Ja aina kun tuntuu surkealta, menen pois päin toiveistani. Eli riittää, että huolehtii siitä, että on hyvällä fiiliksellä! Wau! Kun toive on kerran esitetty, sitä ei tarvi toistaa ja toistaa. Sen täytyy ainoastaan antaa tulla luo. Mutta suuri rahasumma ei voi tulla sen luo, joka värähtelee rahahuolien energiaa, tai elämän suurin rakkaus sen luo, joka tuntee itsensä maailman surkeimmaksi ja rumimmaksi olennoksi. Täytyy olla hyvällä fiiliksellä ja siten oikealla taajudella. Valmennuskouluttajani Marikan sanoin: "Radio Rockin taajuudelta ei kuulu Classic fm".
Miksi tämä on niin mullistavaa mulle? En oikein tiiä. Ehkä siksi, etten aikaisemmin ole tajunnut, että "pelkkä" huono fiiliksen katkaiseminen riittää korjaamaan värähtelyä. Esimerkiksi meditoidessa me ollaan luonnollisesti oikeassa taajuudessa, kun ajatukset ei pääse sitä häiritsemään. Eli kun huomaan, että ärsyttää, kiukuttaa, suututtaa, surkuttaa, vedän vain henkeä ja pyrin katkaisemaan ajatuksen. Ja sitten korvaan sen jollain paremmalla: "jotain hyvää tästäkin on", "kaikki järjestyy" jne. Tätä varten kaikenlaiset voimalauseet on älyttömän hyviä!! Nyt kun oon toteuttanu tätä jokusen aikaa, huomaan sen todella toimivan. Jos mieleen lipsahtaa jotain, mikä ei tunnu hyvältä, pyrin korjaamaan sen heti pois. En kompastu enää vanhoihin ärsytyksiin, kun ymmärrän, että vahingoitan sillä itseäni ja omia toiveitani kaikkein eniten! En toki onnistu tässä vielä sataprosettisesti, mutta väitän, että saan negatiiviset ajatuksen nalkkiin aiempaa nopeammin. Ja tämä tuntuu paljon, paljon helpommalta kuin tarkkailla jokaista ajatustaan, ettei se nyt vain ole oman toiveen vastainen.
Nämä oivallukset on myös kannustaneet takaisin päivittäiseen joogaamiseen ja meditointiin. Nehän on hetkiä kun sekä mieli että keho voivat hyvin ja oikein hehkuvat positiivista energiaa. Toisin sanoen joogaamalla ja meditoimalla vedän omia toiveitani voimakkammin puoleeni! Kyllä kannattaa istua hiljaa ja antaa energian virrata :)
Ja seuraavaksi onkin vuorossa tämän päivän rauhoittumisen hetki. Hengitellään ja hymyillään taas seuraavaan kertaan <3
perjantai 21. syyskuuta 2012
Aaltoilevaa elämää
Oon usein aikonut kirjoitella tänne, mutta jostain syystä se aina jää... Nyt otin oikein asiakseni miettiä, että miksi on näin. Miksi tämä bloggaaminen tuntuu tahmealta ja takkuiselta? Eipä sillä, että se mitään pakollista puuhaa olisikaan, saahan sitä olla kirjoittamattakin. Mutta kun haluaisin kirjoittaa, haluaisin, että asioita ja ajatuksia tallentuisi muistiin, kun olen nykyisin niin huono kirjoittamaan päiväkirjaa käsin, haluaisin antaa ajatusten virrata ilman sen suurempaa tarkoitusta ja tavoitetta... ja siinähän se tuli. Tajusin kirjoittaneeni teille lukijoille enkä itselleni! Ei ajatus silloin virtaa vapaana, jos miettii, että mitä mahdollinen lukija tästä ajattelee. Eivät kirjailijatkaan kirjoittaessaan pohdi, että myykö tämä teksti tällaisena vai pitäisikö sitä muuttaa raflaavammaksi tai mitähän lukijat minusta tämän jälkeen ajattelee, toistanko itseäni, kirjoitinko viimeksi tästä samasta... tai luulen ainakin, etteivät pohdi, mistäpä sen tietää. Yhtäkaikki, löysin syyn takkuiluun. Ja tästä edes haluan keskittyä kirjoittamaan itselleni, ja antaa teille mahdollisuuden nähdä, mitä itselleni kerronkaan :) Sekavaa, ehkä.
Niin. Viime aikoina mielenpäällä on ollut elämän aaltoliike. Toisinaan tuntuu, että on oivaltanut suuria totuuksia ja löytänyt syvemmän tarkoituksen olemiselleen. Ja pian huomaa taas hukkuneensa arjen kiireisiin ja suorittavansa elämäänsä. "Sitten kun tämä on tehty, niin kaikki on hyvin.. sitten kun tuo on valmis niin kaikki on valmista". Täysin itseltään salaa lipuu sitku-elämään, vaikka tietää, että se on keskinkertainen vaihtoehto läsnäolevan ja täydemmän nytku-elämän rinnalla. Oli pitkä pätkä, kun meditoin ja joogasin hyvinkin säännöllisesti ja kiireen tunne väheni. Tilalle tuli kiireettömyyttä, hallinnan tunne, olo siitä, että riitän tällaisena. Uskomatonta, mutta onnistuin hukkaamaan sen fiiliksen.
Henkinen tasapaino on niin kuin fyysinenkin, sitä on ylläpidettävä jatkuvasti. Ei riitä, että käy kerran vuodessa lenkillä, jos haluaa olla hyvässä kunnossa. Samalla tavalla ei riitä, että hiljentyy, joogaa, meditoi tai tutkii itseään yhtenä päivänä vuodessa, tai edes kuukaudessa säilyttääkseen mielenrauhan ja tasapainon. Hulluinta on, että teoriassa tiedän tämän, mutta nyt huomaan, että käytäntö on ajanut teorian ohi. Valmistuttuani elokuussa elämäntaidon valmentajaksi, olen tehnyt hulllun lailla töitä, erilaista suunnittelutyötä ja markkinointia ja kaikkea muuta, ja ollut jatkuvasti niin kiireinen, että iso osa asiosta on jäänyt puolitiehen, muka kiireen jalkoihin. Olen ajatellut, että otan aikaa itselle ja henkiselle hyvinvoinnille taas sitten kun nämä akuutit hommat on hoidettu. Miten typerää! Jos olisin jatkanut henkisiä harjoituksia koko ajan, väitän, että olisin saanut aikaan paljon enemmän. Nyt pää on käynyt niin ylikierroksilla ja liialla kuormituksella, että asiat on tullut hoidettua turhan monimutkaisen kautta.
Lisäksi on hukkunut ajatus siitä, mikä elämässä on tärkeää. Pääsin keväällä ja kesän aikana kiinni ajatukseen, ettei meitä mitata suoritusten tai ulkoisten statusten perusteella. Ettei sillä ole oikeasti väliä, mitä teen työkseni, paljonko tienaan, olenko laiha vai lihava. Että kaikkein tärkeintä on olla läsnä hetkessä, siinä mikä kulloinkin on käsillä. Hengittää rauhassa, tunnistaa tunteensa ja nauttia tilanteesta. Ja yllättäen saankin itseni kiinni suorittamasta kaikin voimin. "Tämä täytyy nyt saada tehtyä, miten en ole tätäkään vielä saanut valmiiksi", hophop ja pari raipaniskua päälle! Aivan hävettää, kun mietin, mitä oon itelleni tehny viimeisen parin kuukauden aikana. Uskoin kai, että kun tekee hyvinvointia edistävää työtä, niin siitä ei väsy samalla tavalla kuin "tavallisesta työstä"...
Miten sitten havahduin tilanteeseen? Sairastua piti! Sanon aina ite toisille flunssan iskiessä, että "keho vaatii lepoa ja pakottaa pysähtymään". Ja silti, kun kurkkukipu iski niin päätin silti mennä vielä töihin. Ajattelin, että käyn välillä pari tuntia lepäämässä ja menen sitten vielä illalla jatkamaan. Että kyllä sen parin tunnin päiväunen pitää levoksi riittää. Kun kerran on töitä niin pitäähän ne hoitaa. Joo-o. Paitsi ettei pidä, jos on tosissaan levon tarpeessa ja laiminlyönyt omaa hyvinvointiaan niin rankalla kädellä kuin oon tehny. Niinpä päädyin kotiin sohvalle makaamaan. Päänsärky yltyi niin kovaksi, että pelkäsin jo hetken, että kyse on jostain vakavamasta kuin tavallisesta flunssasta, minkä seurauksena pohdin myös sitä, että olisinko valmis jo lähtemään tästä elämästä. En tosiaan! Ja siksipä sitten mietin kaikkea tätä edellä kirjoiteltua. Tässä palauttelen elämäni arvojärjestystä paikoilleen ja muistutan itseäni siitä, mikä mulle on oikeasti tärkeintä. Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain pysähtyä huomaamaan, mihin hullutukseen olin menossa ja osaan nyt oikaista kurssin parempaan suuntaan. Työ ei lopu tekemällä ja onnellisuus ei ala sitten kun. Onnellisuus ja hyvinvointi ovat oma valinta ja valitsen ne nyt, jälleen kerran. Ja aion valita sittenkin, jos ne joskus taas unohdan. Koska erehtyminen on inhimillistä ja elämä muuttuu jatkuvasti, on täysin mahdollista, että eksyn polulta myöhemminkin, mutta osaan helpommin palata takaisin.
Tähän loppuu lisään Portia Nelsonin oivallisen tekstin, joka kuvaa juuri tätä ihmiselämän erehdysten kautta oppimista. Jonain päivänä osaan mennä toista katua!
"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.
Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun.
Kestää edelleen kauan päästä ylös.
Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.
Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.
Kävelen toista katua."
Niin. Viime aikoina mielenpäällä on ollut elämän aaltoliike. Toisinaan tuntuu, että on oivaltanut suuria totuuksia ja löytänyt syvemmän tarkoituksen olemiselleen. Ja pian huomaa taas hukkuneensa arjen kiireisiin ja suorittavansa elämäänsä. "Sitten kun tämä on tehty, niin kaikki on hyvin.. sitten kun tuo on valmis niin kaikki on valmista". Täysin itseltään salaa lipuu sitku-elämään, vaikka tietää, että se on keskinkertainen vaihtoehto läsnäolevan ja täydemmän nytku-elämän rinnalla. Oli pitkä pätkä, kun meditoin ja joogasin hyvinkin säännöllisesti ja kiireen tunne väheni. Tilalle tuli kiireettömyyttä, hallinnan tunne, olo siitä, että riitän tällaisena. Uskomatonta, mutta onnistuin hukkaamaan sen fiiliksen.
Henkinen tasapaino on niin kuin fyysinenkin, sitä on ylläpidettävä jatkuvasti. Ei riitä, että käy kerran vuodessa lenkillä, jos haluaa olla hyvässä kunnossa. Samalla tavalla ei riitä, että hiljentyy, joogaa, meditoi tai tutkii itseään yhtenä päivänä vuodessa, tai edes kuukaudessa säilyttääkseen mielenrauhan ja tasapainon. Hulluinta on, että teoriassa tiedän tämän, mutta nyt huomaan, että käytäntö on ajanut teorian ohi. Valmistuttuani elokuussa elämäntaidon valmentajaksi, olen tehnyt hulllun lailla töitä, erilaista suunnittelutyötä ja markkinointia ja kaikkea muuta, ja ollut jatkuvasti niin kiireinen, että iso osa asiosta on jäänyt puolitiehen, muka kiireen jalkoihin. Olen ajatellut, että otan aikaa itselle ja henkiselle hyvinvoinnille taas sitten kun nämä akuutit hommat on hoidettu. Miten typerää! Jos olisin jatkanut henkisiä harjoituksia koko ajan, väitän, että olisin saanut aikaan paljon enemmän. Nyt pää on käynyt niin ylikierroksilla ja liialla kuormituksella, että asiat on tullut hoidettua turhan monimutkaisen kautta.
Lisäksi on hukkunut ajatus siitä, mikä elämässä on tärkeää. Pääsin keväällä ja kesän aikana kiinni ajatukseen, ettei meitä mitata suoritusten tai ulkoisten statusten perusteella. Ettei sillä ole oikeasti väliä, mitä teen työkseni, paljonko tienaan, olenko laiha vai lihava. Että kaikkein tärkeintä on olla läsnä hetkessä, siinä mikä kulloinkin on käsillä. Hengittää rauhassa, tunnistaa tunteensa ja nauttia tilanteesta. Ja yllättäen saankin itseni kiinni suorittamasta kaikin voimin. "Tämä täytyy nyt saada tehtyä, miten en ole tätäkään vielä saanut valmiiksi", hophop ja pari raipaniskua päälle! Aivan hävettää, kun mietin, mitä oon itelleni tehny viimeisen parin kuukauden aikana. Uskoin kai, että kun tekee hyvinvointia edistävää työtä, niin siitä ei väsy samalla tavalla kuin "tavallisesta työstä"...
Miten sitten havahduin tilanteeseen? Sairastua piti! Sanon aina ite toisille flunssan iskiessä, että "keho vaatii lepoa ja pakottaa pysähtymään". Ja silti, kun kurkkukipu iski niin päätin silti mennä vielä töihin. Ajattelin, että käyn välillä pari tuntia lepäämässä ja menen sitten vielä illalla jatkamaan. Että kyllä sen parin tunnin päiväunen pitää levoksi riittää. Kun kerran on töitä niin pitäähän ne hoitaa. Joo-o. Paitsi ettei pidä, jos on tosissaan levon tarpeessa ja laiminlyönyt omaa hyvinvointiaan niin rankalla kädellä kuin oon tehny. Niinpä päädyin kotiin sohvalle makaamaan. Päänsärky yltyi niin kovaksi, että pelkäsin jo hetken, että kyse on jostain vakavamasta kuin tavallisesta flunssasta, minkä seurauksena pohdin myös sitä, että olisinko valmis jo lähtemään tästä elämästä. En tosiaan! Ja siksipä sitten mietin kaikkea tätä edellä kirjoiteltua. Tässä palauttelen elämäni arvojärjestystä paikoilleen ja muistutan itseäni siitä, mikä mulle on oikeasti tärkeintä. Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain pysähtyä huomaamaan, mihin hullutukseen olin menossa ja osaan nyt oikaista kurssin parempaan suuntaan. Työ ei lopu tekemällä ja onnellisuus ei ala sitten kun. Onnellisuus ja hyvinvointi ovat oma valinta ja valitsen ne nyt, jälleen kerran. Ja aion valita sittenkin, jos ne joskus taas unohdan. Koska erehtyminen on inhimillistä ja elämä muuttuu jatkuvasti, on täysin mahdollista, että eksyn polulta myöhemminkin, mutta osaan helpommin palata takaisin.
Tähän loppuu lisään Portia Nelsonin oivallisen tekstin, joka kuvaa juuri tätä ihmiselämän erehdysten kautta oppimista. Jonain päivänä osaan mennä toista katua!
"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.
Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun.
Kestää edelleen kauan päästä ylös.
Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.
Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.
Kävelen toista katua."
tiistai 1. toukokuuta 2012
Loman tarpeessa
Lupasin edellisessä postauksessa, että kirjoitan tiuhempaan... ja silti kuukausi hurahti ohi noin vain. Mutta on se kyllä ollut aikamoinen kuukausi, ohjelmaa sen verran, että ihme kai olisi, jos jatkuvasti ehtisi blogiakin päivittää.
Nimittäin kuun alussa olin melkein viikon koulutusreissulla, jonka jälkeen vietimme pääsiäisen, jonka jälkeen aloitin pikkupintaremontin uudessa liiketilassa, jonka jälkeen muutin tiloihin, jossain välissä käväsin Ikean reissun naapurimaassa, jonka jälkeen aika on kulunut työpaikalla tavaroita järjestäen ja Ikean kalusteita kokoillen sekä asiakkaita vastaanottaen huolimatta lievästä epäjärjestyksestä, joka on piilotettu sosiaalitiloihin. Jossain välissä olen myös raportoinut koulua varten ja tehnyt harjoituksiakin. Ja edelleen myös lapset ja koti vaativat oman aikansa ja huomionsa, jonka heille haluan antaa. Joten blogi on jäänyt pahnan pohjimmaiseksi, vaille huomiota.
Edellisen perusteella otsikko lienee helppo ymmärtää. Olo on kuin olisi ajettu jyrällä yli ja laitettu pesukoneen linkousohjelmaan pariksi tunniksi! Vaikka kaikki tämä tekeminen on mulle mieluisaa ja teen omassa yrityksessani työtä, jota rakastan, niin silti se vie voimia ja vaatii palautumista. Toisinaan tämä seikka tuppaa unohtumaan. Sitä luulee olevansa terästä, kuolematon, että voi painaa vain menemään haasteesta toiseen ilman suurempia taukoja. Kun viime viikolla maanantai-iltana sain liikeen valmiiksi niin, että tiistaina saattoivat ensimmäiset asiakkaat tulla, niin on pakko myöntää, että väsymyksen tunne oli melko lamauttava. Olin kuvitellut tuntevani reimua ja onnistumista. Sen sijaan tunsinkin uupumusta ja harmautta. Kaikki parin kuukauden aikana kertynyt stressi pääsi nousemaan pintaan, kun enää ei ollut tarvetta sitä tukahduttaa tekemiseen, ja vire oli surkea. Hui! Eihän tämän näin pitänyt mennä!
Onneksi olen oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että ymmärsin mistä on kyse. Ettei pidä huolestua ja kuvitella jonkin suuremman asian olevan pielessä vaan olen yksinkertaisesti väsynyt. Ihan pelkästään tunteen huomioiminen ja tilanteen tunnistaminen auttoivat nostamaan virettä. Seuraavana päivänä oli jo aivan toinen tunnelma. Mutta ei pelkkä tiedostaminen tässä tapauksessa auttanut vaan tiesin, että enemmän lepoa tarvitaan. Onneksi ylihuomenna alkavaan koulutusrupeamaan Helsingissä mahtuu tällä kertaa kaksi ylimääräistä vapaata koulupäivien väliin. Päätin hyödyntää tuon ajan ja varasin hotelliyön laivamatkoineen Tallinnaan! Kaksi kokonaista päivää ja yksi yö aivan yksin ilman suurempaa ohjelmaa. Valmis ruokapöytä ja hotellin puhtaat lakanat, ihanaa! Mukaan kirjoja ja kutimet, mukavat kengät, että pääsen ihailemaan Tallinnan kaunista vanhaa kaupunkia. Tämä on juuri sitä, mitä tässä kohtaa kaipaan :)
Tänään nostin pitkästä aikaa itselle enkelikortteja, sekin on jäänyt vähemmälle, kun kortit on olleet pakattuna johonkin muuttolaatikkoon. Ensimmäinen kortti, jonka sain oli "Loma". Sain ohjeeksi arvostaa maiseman vaihtoa ja luottaa siihen, että levon jälkeen työskentelen jälleen tehokkaammin. Levänneet aivot tuottavat luovempia ideoita ja energiatasot kohoavat ylipäänsä. Hiljaisuudessa ja levollisuudessa kuulen oman todellisen minäni äänen ja pysyn oikealla polulla. Täydellinen vahvistus juuri tähän kohtaan! Tuntui hieman syylliseltä lähteä reissuun nyt, kun liike on uusi ja äitienpäiväkin painaa päälle, parempi olisi olla myymässä hoitoja, koruja, lahjakortteja... Tämä viesti vei sen pienenkin syyllisyyden mennessään ja nyt tiedän, että tulen uudistuneena naisena takaisin reissusta. Tuskin maltan odottaa!
Muutkin kortit tukivat kaikkea meneillään olevaa muutosta. Taloudellista varmuutta ja suorastaan vaurautta näyttää tulevan vaikka millä mitalla, kun vain jaksan luottaa ja olla kärsivällinen. Muutoksia tapahtuu ja se on hyvästä. Päästän jälleen irti vanhoista kivuista ja taakoista, mikä antaa tilaa uudelle energialle. Ihanat viestit!
Että näissä mietteissä ja fiiliksissä alan miettiä, mitä pakkaan laukkuihin. Meillä on vielä toista metriä lunta, mutta etelässä näyttää aurinkoisen keväiseltä, melkein kesältä... siinäpä pohtiminen, mitä sinne ottaa mukaan. Tulen kertomaan, mitä matka mulle antaa, kunhan palailen kotiin. Silloin ollaankin jo uuden retriitin kynnyksellä (vapaita paikkoja on vielä, jos kiinnostaa), ihanaa sekin <3
Ai niin, vielä pakko kertoa, että kun sinistä vappuviuhkaa liottaa ensin kuralätäkössä ja huiskuttaa sitten eteisessä, niin upeisiin Laura Ashley -tapetteihin jää pysyvästi ihania, sinisiä roiskeita. Kokeiltu on! Ensin meinasi volyymitaso nousta sfääreihin, mutta sitten rauhotuin ja etsin positiivista näkökulmaa... Onneksi on seinät, joille roiskuttaa, kaikilla ei ole. Ja pikkuihmiset roiskuttelemassa, suurimmat opettajani ja kalleimmat aarteeni. Joten mitä siitä, vaikka seinällä on valumia, elämäähän se on :)
Nimittäin kuun alussa olin melkein viikon koulutusreissulla, jonka jälkeen vietimme pääsiäisen, jonka jälkeen aloitin pikkupintaremontin uudessa liiketilassa, jonka jälkeen muutin tiloihin, jossain välissä käväsin Ikean reissun naapurimaassa, jonka jälkeen aika on kulunut työpaikalla tavaroita järjestäen ja Ikean kalusteita kokoillen sekä asiakkaita vastaanottaen huolimatta lievästä epäjärjestyksestä, joka on piilotettu sosiaalitiloihin. Jossain välissä olen myös raportoinut koulua varten ja tehnyt harjoituksiakin. Ja edelleen myös lapset ja koti vaativat oman aikansa ja huomionsa, jonka heille haluan antaa. Joten blogi on jäänyt pahnan pohjimmaiseksi, vaille huomiota.
Edellisen perusteella otsikko lienee helppo ymmärtää. Olo on kuin olisi ajettu jyrällä yli ja laitettu pesukoneen linkousohjelmaan pariksi tunniksi! Vaikka kaikki tämä tekeminen on mulle mieluisaa ja teen omassa yrityksessani työtä, jota rakastan, niin silti se vie voimia ja vaatii palautumista. Toisinaan tämä seikka tuppaa unohtumaan. Sitä luulee olevansa terästä, kuolematon, että voi painaa vain menemään haasteesta toiseen ilman suurempia taukoja. Kun viime viikolla maanantai-iltana sain liikeen valmiiksi niin, että tiistaina saattoivat ensimmäiset asiakkaat tulla, niin on pakko myöntää, että väsymyksen tunne oli melko lamauttava. Olin kuvitellut tuntevani reimua ja onnistumista. Sen sijaan tunsinkin uupumusta ja harmautta. Kaikki parin kuukauden aikana kertynyt stressi pääsi nousemaan pintaan, kun enää ei ollut tarvetta sitä tukahduttaa tekemiseen, ja vire oli surkea. Hui! Eihän tämän näin pitänyt mennä!
Onneksi olen oppinut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että ymmärsin mistä on kyse. Ettei pidä huolestua ja kuvitella jonkin suuremman asian olevan pielessä vaan olen yksinkertaisesti väsynyt. Ihan pelkästään tunteen huomioiminen ja tilanteen tunnistaminen auttoivat nostamaan virettä. Seuraavana päivänä oli jo aivan toinen tunnelma. Mutta ei pelkkä tiedostaminen tässä tapauksessa auttanut vaan tiesin, että enemmän lepoa tarvitaan. Onneksi ylihuomenna alkavaan koulutusrupeamaan Helsingissä mahtuu tällä kertaa kaksi ylimääräistä vapaata koulupäivien väliin. Päätin hyödyntää tuon ajan ja varasin hotelliyön laivamatkoineen Tallinnaan! Kaksi kokonaista päivää ja yksi yö aivan yksin ilman suurempaa ohjelmaa. Valmis ruokapöytä ja hotellin puhtaat lakanat, ihanaa! Mukaan kirjoja ja kutimet, mukavat kengät, että pääsen ihailemaan Tallinnan kaunista vanhaa kaupunkia. Tämä on juuri sitä, mitä tässä kohtaa kaipaan :)
Tänään nostin pitkästä aikaa itselle enkelikortteja, sekin on jäänyt vähemmälle, kun kortit on olleet pakattuna johonkin muuttolaatikkoon. Ensimmäinen kortti, jonka sain oli "Loma". Sain ohjeeksi arvostaa maiseman vaihtoa ja luottaa siihen, että levon jälkeen työskentelen jälleen tehokkaammin. Levänneet aivot tuottavat luovempia ideoita ja energiatasot kohoavat ylipäänsä. Hiljaisuudessa ja levollisuudessa kuulen oman todellisen minäni äänen ja pysyn oikealla polulla. Täydellinen vahvistus juuri tähän kohtaan! Tuntui hieman syylliseltä lähteä reissuun nyt, kun liike on uusi ja äitienpäiväkin painaa päälle, parempi olisi olla myymässä hoitoja, koruja, lahjakortteja... Tämä viesti vei sen pienenkin syyllisyyden mennessään ja nyt tiedän, että tulen uudistuneena naisena takaisin reissusta. Tuskin maltan odottaa!
Muutkin kortit tukivat kaikkea meneillään olevaa muutosta. Taloudellista varmuutta ja suorastaan vaurautta näyttää tulevan vaikka millä mitalla, kun vain jaksan luottaa ja olla kärsivällinen. Muutoksia tapahtuu ja se on hyvästä. Päästän jälleen irti vanhoista kivuista ja taakoista, mikä antaa tilaa uudelle energialle. Ihanat viestit!
Että näissä mietteissä ja fiiliksissä alan miettiä, mitä pakkaan laukkuihin. Meillä on vielä toista metriä lunta, mutta etelässä näyttää aurinkoisen keväiseltä, melkein kesältä... siinäpä pohtiminen, mitä sinne ottaa mukaan. Tulen kertomaan, mitä matka mulle antaa, kunhan palailen kotiin. Silloin ollaankin jo uuden retriitin kynnyksellä (vapaita paikkoja on vielä, jos kiinnostaa), ihanaa sekin <3
Ai niin, vielä pakko kertoa, että kun sinistä vappuviuhkaa liottaa ensin kuralätäkössä ja huiskuttaa sitten eteisessä, niin upeisiin Laura Ashley -tapetteihin jää pysyvästi ihania, sinisiä roiskeita. Kokeiltu on! Ensin meinasi volyymitaso nousta sfääreihin, mutta sitten rauhotuin ja etsin positiivista näkökulmaa... Onneksi on seinät, joille roiskuttaa, kaikilla ei ole. Ja pikkuihmiset roiskuttelemassa, suurimmat opettajani ja kalleimmat aarteeni. Joten mitä siitä, vaikka seinällä on valumia, elämäähän se on :)
perjantai 30. maaliskuuta 2012
Retriittejä...
Nyt vasta tuota edellistä postausta kirjoittaessani tajusin, etten ole kirjoittanut tammikuisesta retriitistäkään tänne mitään! Miten ihmeessä aika kuluu niin nopeaa??
Marraskuussa postasin retriitti-ideasta ja tammikuussa sitten oli Hiljentymisen retriitti Pyhätunturilla. Meitä oli yhteensä 15 henkilöä ja se oli juuri sopiva määrä, yhtään enempää ei olisi mahtunut joogaamaan sille varatussa tilassa kerrallaan, vaikka vuodepaikkoja olikin enemmän. Retriitin järjestelyt ja ilmoittautumiset koetteli kovasti minun luottamusta asioiden järjestymiseen, niin monta peruutusta tuli viime metreillä. Ihmisille tuli yllättäviä menoja, joko taloudellisia tai juhlia tms. Hetkittäin näytti, että väkeä tulee niin vähän, ettei edes kulut tule katetuksi... Mutta niin vain kaikki järjestyi, ilmoittautumisia tuli uusilta ihmisiltä ja lopulta meitä oli koossa juuri se kokoonpano, jonka pitikin. Ei pidä turhaa murehtia, vaan luottaa siihen, että asiat sujuvat niin kuin kuuluukin, sen sain jälleen oppia!
Viikonloppu sujui mukavasti. Hiljaa oleminen oli yllättävän helppoa, ja helpottavaa. Olen sosiaalinen ja rakastan keskusteluja, mutta vaihteeksi oli mahtavaa, kun ei tarvinnut puhua mitään. Mieli lepäsi, kun olimme kaikki yhtä aikaa syömässä, eikä kukaan puhunut mitään. Yhteisöllisyys syntyy myös ilman puhuttuja sanoja. Sen tosin huomasin, että olen edelleen paljon enemmän perfektionisti kuin luulen. Mietin mielessäni koko ajan, että onhan kaikilla kaikki hyvin ja ennakoin seuraavaa ohjelmaa jatkuvasti, vaikka kaikki kyllä sujui hienosti painollaan ja ohjelma oli suunniteltu valmiiksi etukäteen. No, järjestäjän työ on työtä, senkin sain oppia. Onneksi sain osallistua toisten vetämään ohjelmaan eli joogaan ja Voimatarinaan. Joogaaminen ajan kanssa ilman häiriötekijöitä, eteenkin heti aamulla, oli niiiin nautinnollista. Kuten myös voimapaikan etsiminen luonnosta kipakassa pakkasessa. Oli ihmeellinen tunne "kuulla" luonnon "puhuvan". Vaikken tietysti kuullut fyysisillä korvilla, mutta kyllä Luonto Äiti mulle selvän viestin kertoi.
Retriitin pääteeksi pidimme yhteisen keskustelun, jossa jokainen sai avata omaa kokemustaan sen verran kuin halusi. Siinä vierähti kyynel ja toinenkin, jokaisella oli niin upeita ajatuksia ja tuntemuksia retriitistä. Joku oli rauhoittunut ja seestynyt, toinen täynnä energiaa tehdä mitä vaan, kolmas oli löytänyt itsestään aivan uusia puolia. Kaikki olivat löytäneet omat voimapaikkansa luonnosta ja saaneet omat viestinsä. Oma onnistumisen tunne oli valtava, kun kuuli, miten hienoja juttuja toiset olivat saaneet.... minä kun olin murehtinut, että viihtyykö ne nyt varmasti ja onhan niillä varmasti hyvä olla... voi voi! Kovasti on tekemistä itsensä kanssa, mutta siksihän täällä ollaan :)
Joka tapauksessa, huippukokemus! Uusi retriitti otettiin esille jo ensimmäisen päätöskeskustelussa ja heti kotiuduttua alkoi ajatustyö kunnolla. Nyt se sitten on lyöty lukkoon ja seuraava retriitti on toukokuussa! Niin mukavaa! Ohjelmassa on paljon samaa, mutta myös uutta. Aikaakin on yksi päivä enemmän, kun aloitamme tällä kertaa jo torstai-iltana. Tietysti myös vuodenaika on toinen ja vaikuttaa energioihin. Paikka on tällä kertaa eri, lähempänä kotikontuja, oikeastaan ihan käytännön syistä johtuen... ja suurista unelmista, joista voin kertoa joskus myöhemmin. Tässä totean vain, että näin se elämä kantaa ja vie oikeaan suuntaan, kun antaa sen tapahtua :) Voi kuinka onnellinen olenkaan <3
Ihanaa viikonloppua Sinulle, Nauti elämästä!
Ai niin, tässä linkki sinne, mistä voit ilmoittautua mukaan retriitille, jos kiinnostaa...
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Uudelleenaktivoituminen... :)
Tässä blogissa on ollut hiljaista pitkään... vaikka on tämä mielessä ollut, koska haluaisin ehtiä tallentaa muistiin kaikkia ihania tapahtumia, asioita, ihmisiä, lukemisia ja kaikkea muuta, mitä elämä eteen tuo. Alkukevät on kuitenkin ollut syystä tai toisesta sellaista aikaa, etten ole kirjoittanut. Viime viikolla pohdin Heli-ystävälleni ääneen, että haluaisin jatkaa tätä blogia, kun vain saisin aikaiseksi, olisi niin paljon kirjoitettavaa, että mistä osaan aloittaa. Hänpä sitten auttoi minua haastamalla minut omassa blogissaan Hyvän mielen haasteella...
Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa
(jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää).
Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.
Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi
(linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).”
(jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää).
Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle.
Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi
(linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen).”
Eli jatkan bloggaamistani näin ihanalla aiheella, asioita, jotka tuovat hyvää mieltä...
Lukeminen, jolle myös toivoisin löytäväni enemmän aikaa. Kirjahyllyssä on vino pino kirjoja, jotka todella haluan lukea... kunhan keksin, mistä nipistän aikaa siihen. Vaikka luen toki jo nyt päivittäin, mutta enemmän, enemmän! Se on niin mukavaa :)
Jooga ja meditointi, jotka tuovat sisäistä rauhaa, ihan todella. Oon harjoittanut kumpaakin jo jonkin aikaa epäsäännöllisesti, mutta toiveissa on ollut juuri se jatkuvuus ja säännöllisyys. Henkinen hyvinvointi vaatii jatkuvaa harjoittelua, aivan kuten fyysinenkin. Sain elämäntaidonvalmennusta ajanhallinnasta, ja löysin näille päivittäisen hetken jo muutamia viikkoja sitten. En kuitenkaan päässyt käyntiin hommassa ja uusi valmennus osoitti, että vaikka aika löytyi, paikka ei ollutkaan sopiva. Niinpä täsmensin paikkaa, ja säännöllinen harjoittelu on alkanut. Oon NIIN tyytyväinen!
Ompeleminen: talven aikana on ollut yksi tilaustyö ommeltavana. Se oli hirmuisen takkuinen homma, jotenkin tiesin jo alkaessa, ettei työ tule menemään ihan putkeen. Eikä se sitten mennytkään. Joku vetovoiman lakia tunteva saattaa ajatella, että tilasin itse epäonnistumisen... saattaa olla niinkin, vaikka yritin kyllä pitää koko ajan hyvän mielen yllä työtä tehdessäni. No, nyt kun sain työn pois käsistäni ja pääsin tekemään ei-tilattuja ompeluksia tuhotakseni valtaisan kangasvarastoni, oon taas niin fiiliksissä ompelemisesta. Kehittelin oman version haaremihousuista, oikeastaan siitä tuli "jumpsuit goes harempants"-yhdistelmä ja hurauttelin niitä tänään töissä neljät! 60 kangaspakkaa alkoi yhtäkkiä näyttääkin vähältä... pitäisköhän tilata vähän lisää.. :D
Lapsoset ketterät, jotka pitää mielen virkeänä ja äidin toimeliaana :) Teen nelipäiväistä työviikkoa ja olen siis kolme päivää aina kotona muksujen kans. Voin kertoa että kahden alle kouluikäisen pojan kans ei tule tylsää. Ja tämä selittänee myös sen, että esim. sille lukemiselle ei ole aikaa ihan niin paljon kuin toivoisin. Lapset ovat suurimmat opettajani, olen kiitollinen, että juuri nämä kaksi valitsivat minut äidikseen ja tulivat antamaan oppia elämästä, läsnäolosta, rakkaudesta, omasta itsestä. Kaikesta.
Ystävät, joiden merkitys on kasvanut viime vuosina entistäkin suuremmaksi. Olen pohtinut paljon elämän suuria kysymyksiä ja miettinyt, mihin ja miten haluan aikaani käyttää. Ystävien kanssa vietetty aika tuntuu saavan päivä päivältä enemmän merkitystä. Eteenkin kun ystäväpiirissä on samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa voi puhua ihan oikeista asioista ja oikealla, hyvällä fiiliksellä. Ei tarvitse juoruilla, taivastelle kenenkään tekemisiä tai puhua kenestäkään pahaa. Todellista hyvän mielen jakamista <3
Aamuinen maitokahvi: mietin tätä eilen viimeksi, että olen ankkuroinut huomaamattani onnen tunteen aamukahvikuppiin :) Aloitan työpäivät vasta yhdentoista aikaan, joten meillä on aina pitkät aamut, aikaa syödä rauhassa (niin rauhassa kuin kahden lapsen taloudessa on mahdollista), lukea päivän lehti ja herätä alkavaan päivään kunnolla. Joka aamu keitän tummapaahtoista kahvia, lämmitän Taika-mukissa pari desiä maitoa, vaahdotan sitä vähän ja kaadan kahvia toiset pari desiä sekaan. Kuppi kädessä katselen ulos keittiön ikkunasta ja mietin, että "tästä tulee hyvä päivä". Ja silloinhan siitä tulee :)
Kynttilät, joita poltan nykyään kai ympäri vuoden. Ennen ajattelin, että kynttilät kuuluvat pimeään talveen ja kerätään kevään koittaessa pois. Nyt en ole kerännyt. Elävä tuli rauhoittaa ja tuo ihanan lempeän tunnelman koko huoneeseen, vaikka valoa riittäisi ilmankin. Tänään posti toi taas uusia suolatuikkulyhtyjä, jotka palavat parhaillaankin ikkunalaudoilla. Uskon niiden tasapainottavan huoneen energiaa, tunnen niin. Hyvä mieli :)
Kevät, mulle vuodenajoista rakkain, vaikka olen oppinut pitämään jopa syksystä. Aurinko tuo tullessaan uutta, raikasta energiaa, jota pitkän pimeän talven jälkeen todella tarvii. Mikä onni asua täällä pohjoisessa, missä vuodenaikojen vaihtumisen todella huomaa. Meillä on oikeastaan useampi vuodenaika kuin neljä, sillä alkukeväinen Lappi on aivan toisenlainen kuin toukokuinen. Kuten myös elokuun lopun syksy näyttää ja tuoksuu täysin eriltä kuin lokakuinen. Ihana pohjoinen <3
Puolisoni. Tätä pohdin pitkään. Mutta päädyin lisäämään hänet tähän, vaikka toisinaan tuntuu, ettei hyvä mieli ole ensimmäinen asia, jota hän minulle tarjoaa. Mutta kuten lapsetkin, myös mieheni on suurimpia opettajiani tässä elämässä. Joka kerta, kun selviämme jostakin myrskystä tai karikosta, olemme himpun verran vahvempia yhdessä, askeleen lähempänä tasapainoa, yhden opinkappaleen lisää omaksuneita, ja onnellisia siitä, ettei sekään myrsky repinyt meitä maasta juurineen. Ja myrskyävien päivien jälkeen ilma on raikasta hengittää ja taivas jotenkin entistäkin sinisempi. Joten kaikkine suruineen ja haasteineenkin, suhteemme tuo hyvää mieltä, uskoakseni meille molemmille.
Ja koska hän juuri saapui paikalle, nappasi tv:n päälle, kas kun sieltä tulee Mestareiden liigaa, ja siten pyyhkäisi seesteisen tunnelmani johonkin kaukaisuuteen, tämä Hyvän mielen lista päättyy tähän. Olihan siinä jo monta, monta iloa tuovaa asiaa <3
Koska en hirveästi enää seuraa toisten blogeja, ajanhallinnallisista syistä, en nyt jaa tätä eteenpäin. Joka haluaa, saa tämän tästä mukaansa ottaa :) Tästedes lupaan jatkaa tätä kirjoittelua, vähintään kerran viikossa. Joten palataan <3
pee.äs. nyt ei jaksa oikolukia, koita saaha selevää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)