Kirjoitin viimeksi siitä vetovoiman laista ja kuinka yksinkertainen juttu se oikeastaan on. Ja onhan se tavallaan. Mutta toisaalta kuitenkaan ei. Nimittäin vastuun ottaminen ottaminen omasta elämästä ei ole niin helppo ja simppeli juttu kuin äkkipäätään ajattelis. Vetovoiman laki siis toimii siten, että esitän toiveen ja sen jälkeen keskityn olemaan hyvissä värähtelyissä, jotta voin vastaanottaa toivomani asian. Ja käännän siis selän ja kohdistan huomioni muualle, jos jokin yrittää häiritä hyvää tunnetta. Kuulostaa petollisen yksinkertaiselta, ja on oikeasti tosi vaikeaa. Ainaki mulle.
Tämä nimittäin pakottaa ottamaan itse vastuun kaikesta, mitä omassa elämässä tapahtuu. Suoralta kädeltä varmaan jokainen meistä väittää ottavansa vastuun itsestään ja elämästään, mutta jos asiaa tarkastelee vähän syvemmin niin voi huomata, ettei se ehkä olekaan totta. Onhan mulla oikeus olla kiukkuinen, jos mulle tehdään väärin, laiminlyödään tai käytetään jotenkin hyväksi? On tottakai oikeus, mutta eniten sillä kiukullani vahingoitan itseäni. Silloin, kun joku kohtelee väärin tai jokin asia ärsyttää, pitää pystyä kiinnittämään huomionsa jonhonkin muualle, ihan oikeasti. Ei riitä, että kääntää fyysisesti selän, mutta mielessään murehtii tai surkuttelee asiaa. Vaikka harmitus ja ärsytys olis kuinka oikeutettua ja paikallaan niin Vetovoiman laki ei reagoi siihen muuten kuin tuomalla sitä samaa tavaraa mulle lisää. Ei vetovoimaa kiinnosta, olenko kenties oikeassa eikä se halua kuulla juurta jaksain kuinka väärin minun nyt on ymmärretty tai kohdeltu. Se vain ja ainoastaan vastaa minun värähtelyyni ja toimittaa sitä, mitä itse tilaan. Eli olen itse vastuussa omista tunteistani ja energioistani, voin itse valita, miten reagoin.
Eihän tämä toki mahdoton tehtävä ole, mutta sen voin sanoa, että kuulostaa paljon helpommalta kuin onkaan. Päivittäin tapahtuu asioita, jotka harmittaa, kiukuttaa, ärsyttää, suututtaa. Ihan hetki sitten rikoin hyvllyjä siirrellesäni ison enkelipatsaa ja lasisen lampun. No, kyllä vain suututti. Entäs kun lapset ei suostu nukahtamaan nätisti vaan temppuilevat toista tuntia hypellen ympäriinsä. Joo-o, ärsytyskäyrä pyrkii nousuun. Tai kun aamupalalla huomaat, että maito on loppu eli ihana maitokahvi jää nauttimatta. MRRR! Saati sitten isommat jutut, joita elämä tuo tullessaan. Kyllähän niitä riittää.
Tämä kyllä kieltämättä avaa silmät, että mitä sitä onkaan itse itselleen tilannut elämänsä varrella. Vaatii tosi paljon keskittymistä, että muistaa ja osaa olla elämässään positiivisissa värähtelyissä antamatta haasteiden keikuttaa venettä liikaa. Eihän tämä toki sitä tarkoita, että kaikki pitää ottaa ilolla vastaan, tottakai on oikeus surra, jos surettaa ja suuttua, jos suututtaa. Mutta silloinkin se pitää tehdä tietoisesti ymmärtäen, että valitsen nyt itse tämän pahan mielen ja voin koska tahansa valita toisin, kun olen saanut tätä tarpeeksi. Ja voin itse valita suutunko niistä pienistä asioista vai kiinnitänkö huomioni siihen, mikä on hyvin. Raivoanko, kun lapset ei tottele, vai olenko kiitollinen, että ne ylipäänsä on olemassa. Ei mitenkään helppoa, mutta ei täysin mahdotontakaan. Runsaasti keskittymistä ja tahtoa, niillä tämä saadaan toimimaan. Ja kun palkintona on kaikkien unelmien saavuttaminen, niin kyllähän sitä motivaatiotakin rittää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti