"Tunneasioissa olemme lukutaidottomien tasolla. Meille on opetettu kaikenlaista piin neliöjuuresta ja hitto ties mistä, muttei sanaakaan sielusta. Olemme pohjattoman tietämättömiä sekä itsestämme että muista."

Ingmar Bergman

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Myllerryksen syksy rauhoittuu jouluun

Pitkä hiljaisuus blogissa, johon tällä kertaa syynä muutakin kuin oma laiskuus... kulunut syksy on ollut muutosten aikaa ja todellista tunteiden vuoristorataa. Aika pian tuon edellisen kirjoituksen jälkeen tulin avioliitossani hetkeen, jossa tein eropäätöksen. Asia oli kytenyt sisimmässäni jo pidempään, ja sitten se hetki vain tuli. Niin kuin sanotaan rakastuessa, että "kyllä sen sitten tietää", kun oikea sattuu kohdalle, niin myös erotessa sen hetken "vain tietää". Eromme syitä tai käytännön seurauksia en halua tässä enempää avata, koska ne koskevat liiton toistakin osapuolta niin vahvasti. Mutta muutoksista johtuvasta tunnemylläkästä voin omalta osaltani kertoa.

Alun akuuttivaihe kaikkine käytännön järjestelyineen oli omituista aikaa, tunsin katsovani itseäni jotenkin sivusta, aivan kuin tarkkailisin omaa toimintaani jostain kauempaa. Järjestin asiat aivan kuin robotti ja välillä ihmettelin, että näinkö helposti tämä menee. Mutta eihän se mennyt, tuska oli vain kiltisti odottamassa vuoroaan. Akuutissa kriisissä ihminen on toimintakykyinen siirtämällä tunteet syrjään. Jos kaikkia tuskallisia ajatuksia olisi alkanut pohtia siinä, kun pakkasi muuttolaatikoita tai teki maistraattiin muuttoilmoitusta, niin käytäntö ei olisi edennyt mihinkään. Siksipä kriisissä on tärkeintä selviytyä hetki kerrallaan tärkeimmistä toiminnoista, surun ja kivun vuoro on vasta hieman myöhemmin. Näin ihminen toimii. Saatuani käytännön asiat kuosiin ja uuden kodin asuttavaan kuntoon, kaikki vuoroa odottaneet tunteen pääsivät pintaan.

Noiden tunteiden kanssa sain huomata, että vuosien itsensä kehittäminen on todellakin kannattanut. Vaikka olin (ja olen) elämäni suurimmassa kriisissä, pystyin silti tiedostaen tarkkailemaan itseäni ja tunteitani. Viiltävä kipu ja epätoivo ravistelivat toisinaan kehoani lähes huutavan itkun kanssa, mutta silloinkin ymmärsin koko ajan, että tämä on tunne, joka tulee ja menee. Annoin surun tulla, ja niin se itsestään myös meni pois kestettyään toisinaan tunteja, joskus minuutteja. Ja tuli taas uudelleen, ja meni pois. Tunteiden vuoristarata on oikeastikin kuvaava sana sille, mitä erossa tapahtuu, ainakin minun kohdalla. Annoin kipeän tunteen olla, yrittämättä muuttaa sitä paremmaksi tai lievittää sitä millään ulkoisella. Istuin ja itkin, otin tunteen vastaan tunnustellen, missä ja miten se tuntuu, luottaen siihen, että ei se voi koko elämää jatkua. Eikä jatkunutkaan. Päivä päivältä surun hetket ovat lyhentyneet, ja ilon hetket vahvistuneet ja kasvaneet. Surun ja tuskan kohtaaminen eivät saaneet minua hengiltä vaan päin vastoin, vahvistivat minua entisestään. Suosittelen kaikille, uskaltakaa kohdata ahdistuksenne, pelkonne, surunne ja tuskanne. Se on ainoa tie päästä niistä ihan todella eroon.

Jos olisin akuutin vaiheen jälkeen sivuuttanut tiedon, että sisälläni on surematonta surua ja tunnistamatonta tuskaa, ja vain jatkanut arkipäivän elämääni vanhaan malliin, pitänyt itseni riittävän kiireisenä ja touhukkaana päästämättä itseäni pysähtymään yksin tunteideni kanssa, olisivat nuo kaikki tuskat yhä jossain sisimmässäni möykkynä, ja kantaisin niitä siihen asti, että olen valmis ne kohtaamaan. Jos jätämme vaikeita asioita käsittelemättä, kannamme niitä mukanamme iät ja ajat. Tunnemme, että jokin sisällä tuntuu hankalalta ja ahdistavalta, mutta valitsemme olla kuulematta sitä. Pidämme itsemme kiireisinä ja aktiivisina aamusta iltaan, pakenemme omaa sisintämme tekemiseen. Vähitellen, kun emme kuuntele sisäisen äänemme huutoa, nuo tunteet alkavat näkyä ensin unissa ja sitten myös fyysisinä oireina kuten päänsärkyinä, selkäjumituksina, hartiakipuina ja niin edelleen. Näin minulle aiemmin on käynyt, tällä kertaa tiesin, että haluan toimia toisin. Ja kuten todettua, vuosien itsensä kehittämisen tuloksena, mulla oli taitoa myös tehdä niin ja ottaa tunteet vastaan sellaisenaan. Hassua, miten sellaisestakin osaa olla onnellinen, tuntea iloa siitä, että osaa tuntea surua :)

Eilen sain upean oivalluksen koskien nykyistä olemustani ja itseäni. Aiemmin elämässäni, siis ennen henkiselle polulle heräämistäni, perusolemukseni oli jokseenkin onneton, tai ehkä kyllästynyt ja tasainen voisi olla todellisempi kuvaus. Piti tapahtua jotain todella hienoa ja mahtavaa, että tunsin itseni onnelliseksi. Nykyään onkin niin, että pitää tapahtua jotakin todella kamalaa ja järisyttävää, että tunnen itseni onnettomaksi, koska onnellisuuden tunne on vallitseva olotilani, myös erokriisin keskellä! Olen onnellinen arjen hetkissä: aamupalapöydässä, töihin alkaessani, ruokatauolla, lapsia päiväkodista hakiessa, iltasatuja lukiessa, tässä tätä blogia päivittäessäsni, koko ajan olen pääsäätöisesti onnelinen. Ja tämä on huikea Oivallus! Olen todella kiitollinen, että tajusin tämän asian, ja vieläpä näin joulun kynnyksellä, koska nyt voin elää joulun hetket tiedostaen jatkuvan onnen tunteen, huolimatta siitä, että tänä jouluna perhesuhteemme ovat erilaiset ja ympäristö on hieman muuttunut.

Tästä pitääkin vielä jatkaa sen verran, että lopullista eropäätöstä en kuitenkaan ole vielä tehnyt. Tilanne välillämme on muuttunut, ja katsomme nyt päivä kerrallaan, mitä tästä seuraa. En voi sanoa, että palaamme yhteen, en voi vannoa, ettemme varmasti palaa. Henkimaailman auttajat ovat lempeästi hymyillen kertoneet, että minulle opetetaan tässä keskeneräisyyden hyväksymistä, sen ymmärtämistä, että elämä on aina kesken, valmiiksi ei tulla. Olen ollut aina ihminen joka haluaa päättää asiat heti, aika mustavalkoisestikin, joko niin tai näin, ei välimalleja. Ja siksipä minut on nyt heitetty kuukausien välitilaan. Enkä tiedä koska tämä päättyy. Mutta olen myös ottanut opikseni, enää ei ole kiirettä päättää. Luotan siihen, että tulee hetki, kun "vain tiedän", mikä se päätös sitten on :)

Olin aikonut kirjoittaa myös Enkelivalo-selvänäkijä -koulutuksesta, josta valmistuin tällä viikolla (olen siis koulutettu selvänäkijä!!), mutta koska tätä tekstiä syntyi näin paljon niin jätän tämän asian seuraavaan kertaan. Lisään selvänäkötulkinnat myös Pingalan valikoimaan heti joululoman jälkeen :) Tuo koulutus oli hieno matka, ja haluan kertoa siitä tarkemmin ensi kerralla.

Nyt toivon Sinullekin Rakkauden täyteistä Joulua, Onnen hetkien tunnistamista, ja Unelmia toteuttavaa tulevaa vuotta <3 Muista, että juuri nyt kaikki on täydellisen hyvin <3

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kiitollisuuden aiheet tänään...

Tänään aamupalapöydässä silmiini sattui sanomalehdestä otsikko "Omat lapset myyntiin rahapulassa". Juttu kertoi siitä, kuinka Intiassa on niin köyhiä perheitä, että vanhempien on pakko myydä esikoislapset tehtaisiin tai prostituoiduiksi, että muu perhe selviää hengissä. Jäin tuijottamaan kahta omaa pikkuihmistä, jotka kikattivat ja pelleilivät omiaan minusta piittaamatta, ja nousi kyyneleet silmiin. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen, ja ylipäänsä länsimaahan, missä kenenkään ei tarvi eikä kukaan voi myydä lapsiaan. Täydellinen muistutus, että vaikka toisinaan arki lasten kanssa on raskasta, niin siltikään en todellakaan vaihtais päivääkään pois. Oon kiitollinen jokaisesta hymystä ja halauksesta, jokaisesta itkusta ja kiukusta. Joka hetkestä, jonka ne elää tuossa minun vieressä. Kiitos, kiitos, kiitos <3

Menin aamulla omien aamutouhujen jälkeen poikkeuksellisesti huolehtimaan erään vanhuksen aamutoimet. Henkilö, joka häntä tavallisesti avustaa, oli tänään reissun päällä ja lupasin käydä katsomassa, että vanha rouva pääsee sängystä ylös ja saa vaatteet päälleen. Siinä aamupalaseurana istuessani jäin seuraamaan, kuinka hitain liikkein hän toimi. Vanha käsi ei enää jaksanut liikahtaa niin kuin nämä omat pikku kätöset vaan pienen rieskanpalasen syömiseen meni nelinkertaisesti se aika ku mulla olis mennyt. Samaten kävely rollaattorin kanssa oli aivan tavattoman hidasta, sentti sentiltä tossua toisen eteen, ja metrin päästä lepotauko. Ensinnäkin nousi heti mieleen, että meneillään oli todellinen kärsivällisyyden oppitunti mulle, joka olen rytmiltäni elohopea. Oli haastavaa hidastaa omaa rytmiään siihen verkkaiseen tahtiin, jolla vanha ihminen toimii. Pisti miettimään, että mihinköhän se aina on itsellä niin kiire... Ja toisena minut valtasi aivan järjettömän suuri kiitollisuuden tunne siitä, että mulla on jalat, joilla kävellä ja muutenkin kroppa, joka toimii vailla moitteita. Näin meille tuodaan eteen näitä muistutuksia, kuinka onnekkaita me ollaankaan, vaikka sen joskus tahtoo unohtaa. Terveys on sellainen perusasia, että siitä ymmärtää iloita vasta kun sen menettää. Ellei saa tämän kaltaisia oppeja. Kiitos siitä, että olen terve ja voimissani <3

Illalla lenkkeiltiin ystävän kanssa ja puhuin tuosta vanhuksen tapaamisesta. Päätettiin yksissä tuumin elää sillä mallilla, että siinä iässä, kun jalka ei enää nouse niin ketterästi, niin voidaan muistella kaikkia ihania juttuja, mitä tuli tehtyä, eikä tarvi katua mitään, mikä jäi tekemättä. Tosin aion kyllä pitää huolen myös siitä, että jalka nousee edelleen, uskon senkin olevan tosi paljon itsestä ja omista uskomuksista kiinni. Minä aion aikanaan keikahtaa niin sanotusti saappaat jalassa... tai ehkä minun tapauksessa paremminki korkkarit jalassa :D Mutta joka tapauksessa, oon niiiin valtavan iloinen, että mulla on elämässä ystäviä, joiden kans tiiän, että eletään rinnakkain ihan oikeasti vielä silloin vanhanakin. Hörpitään sherryä kristallilaseista puutarhassa ja käkätetään.. :) Ja jaetaan elämän ilot ja surut tästä sinne kuolemaan saakka. Miten suuri osa elämästä puuttuis, jos ei olis ketään kenen kanssa sitä jakaa. Miten jaksais eteenpäin, jos ei olis ketään, kehen välillä tukeutua? Miten laimealta riemu tuntuis, jos ne tärkeimmät ei riemuitsisi mukana? Kiitollinen siis jokaisesta teistä Rakkaista <3

Kuten tämän blogin otsikosta ja osoitteesta voi päätellä, Juha Tapio sykähdyttää minua musiikillaan aikas paljon. Minusta biisien sanat on jotenki niin koskettavia, ja persoonakin vaikuttaa hienolta. Toissa iltana eli lauantaina kyseinen artisti oli pitkästä aikaa Hullu Poro Areenan lavalla, ja minä pääsin paikalle katsomaan, jee! Superihana keikka, hirveästi ihmisiä, tunnelma ihan katossa...aah, meni ihan todella sydämeen saakka! Ilta oli muutenkin ihmeellinen ja ihana, ja oon kaikkineen erittäin kiitollinen myös tuosta Lauantaista! Kiitos, kiitos, kiitos <3



Että näistä muistin kiittää tänään... Nyt voi mennä hyvillä mielin nukkumaan ja katsomaan ihania unia, koska ei tällä energialla voi mitään muuta itselleen tilata <3 Elämä on ihan parasta!

tiistai 27. elokuuta 2013

Tietoisempi kuluttajanakin

Olen viime aikona pohtinut täällä blogissakin tätä tietoista läsnäoloa ja sitä, mitä kaikkea tietoisemmasta olemisesta seuraa elämässä. Tietoisuudesta, eli itsensä ja tekojensa tarkkailemisesta tässä hetkessä, seuraa paljon kaikenlaista hyvää, joita edellisessä postauksessa erittelinkin. Tietoisuus voi silti tuoda eteen myös aika kivuliaita juttuja ja ajatuksia...

... joista yksi on omien kulutustottumuksian tarkkaileminen ja tunnistaminen. Lueskelin eilen Huili-nimistä lehteä, joka kertoo olevansa Suomen ensimmäinen ekologinen lifestylelehti (kotisivut löydät täältä ). Lehdessä oli useampikin artikkeli, joka pisti miettimään sitä, mitä itsellä tulee ostettua, kuinka paljon ja millä motiiveilla. Pysähdyin oikeasti ajattelemaan sitä tosiasiaa, että tällä hetkellä ihimiskunta kuluttaa 1,5 maapallon voimavarat. Että ihan todella tällä vauhdilla olemme tulossa tilanteeseen, että rakas maapallomme on imetty kuiviin kaikesta... ja mitä sitten tapahtuukaan?? Ja tämä riisto tapahtuu syystä, että...?

Pysähdyin pohtimaan omaa kuluttamistani, omia tapojani ja syitäni ostaa tavaroita. Kuinka usein kaupassa (oli se sitten fyysinen tai nettikauppa) ihan oikeasti tietoisesti harkitsen, että onko tämä tuote minulle todella elämän kannalta tarpeellinen ja tärkeä? Tunsin kyllä kipeän piston sisimmässäni, auts. Olen toki ekologinen monessakin asiassa, suosin luomua ruuassa ja kosmetiikassa, kompostoin jne. Mutta pakko oli myöntää itselleni, että silti ostan todella usein turhaa tavaraa mitä ihmeellisimmistä syistä. Kuljeskelen esimerkiksi vaatekaupoissa aikani kuluksi ja ostan sitten kun on niin kivan värinen tai hauskan mallinen. Olenpa saanut itseni kiinni myös ostamasta mielikuvaa, sekunnin murto-osassa vilahtavaa alitajuista ajatusta siitä, kuinka kaunis, hoikka ja onnellinen olisinkaan tämä mekko/pusero/takki päällä. Tämän ajatuksen tunnistaminen toki vaati juurikin tietoista läsnäoloa, sillä tuo kuva vilahtaa niin nopeasti mielessä, ettei läsnäolematon sitä edes tunnista. Vaan silti tai juuri siksi se vaikuttaa ostopäätökseen.

Valitettavan usein ostan (huomaan sen nyt) uutta, koska vanha on väärän värinen tai muuten vain jo tylsä. Uusia verhoja, mattoja, tyynyjä, kynttiläsomisteita jne. tyrkytetään meille naistenlehdissä, mainoksissa, sisustusblogeissa ja vaikka missä, ja siihen koukkuun meistä aika moni, minä ainakin, ui. Hassusti sorrun ajattelemaan, että juuri nämä kynttilät tai tämä buddhapatsas tekee kotiin paremman tunnelman ja olen siellä sitten jotenkin onnellisempi... Todellisuudessa kaikki tavara tekee meidät pitkän päälle onnettomammaksi, jos sitä on liikaa. Ja nykymaailmassa on.

Tein jo vuoden vaihteessa uudenvuoden lupauksen, etten osta tänä vuonna mitään turhaa. Ja vaikka olen siitä onnistunut aika hyvin pitämään kiinnikin niin silti olen sortunut välillä tiedostamattomaankin ostamiseen. Nyt aion taas tehdä tässä asiassa ryhtiliikkeen. Huomaan myös, että olen perustellut itselleni joitain ostoksia tärkeiksi tai ei-turhiksi, vaikka tosiasiassa ne ovat olleet aivan turhapäiväisiä elämämisen kannalta. Aion siis olla tietoisempi siitä, mitä pajunköyttä yritän itselleni syöttää ja opettelen punnitsemaan hankintojen tarpeellisuutta ihan oikeasti. Kävin tästä aiheesta keskustelua rakkaan ystäväni kanssa, joka on tässä asiassa itseäni paljon taitavampi, ja aionkin omaksua hänen oppejaan tullakseni yhtä taitavaksi kuluttajaksi. Hän on nimittäin ihan oikeasti kuluttaja, joka todella kuluttaa hankkimansa tavarat loppuun ennen uuden ostamista. Ihailen tuota taitoa!

Että tällaista tietoisen läsnäolon harjoitusta tällä kertaa. Lupaan kertoa, miten homma etenee :)

lauantai 10. elokuuta 2013

Huumaavia onnen hetkiä

Kuukausi sitten kirjoittelin siitä, että elämä itsessään on harjoitus, kaikkinen pienine hetkineen. Sitä olen pohtinut ja tutkinut viime viikkojen ajan. Keskittynyt uudelleen ja uudelleen käsillä olevaan hetkeen, palauttanut harhailevan mielen menneistä ja tulevista tähän, hengittänyt ja keskittynyt. Ja alkanut huomata, että harjoitus kantaa hedelmää!!! Koen joka päivä häkellyttävää onnellisuutta, joka tuntuu sydämen pohjassa ja oikeastaan koko kehossa. Havahdun joka päivä siihen, että ymmärrän olevani onnellinen ja tyytyväinen, kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.

Edelleenkään elämäni ei ole haasteetonta. Kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä voin todeta, että elämä ei todellakaan ole "tullut valmiiksi" vaan jatkuvasti on kymmeniä ja satoja asioita, joita "pitäisi" tehdä... Ja kun ne asiat on hoidettu, on jo ilmaantunut uusia asioita, kymmenittäin ja sadoittain. Elämä on siis jostain näkökulmasta katsottuna jatkuvaa paineen alla elämistä, jatkuvaa suoritusta. Mutta se on päivä päivältä vähemmän näkökulma, josta minä tätä elämää katselen. Kaiken paineen ja arjen kaaoksen keskellä olen alkanut saada helpotuksen juuri siitä tiedosta, ettei mikään koskaan tule valmiiksi. Vaikka kuinka ponnistelisin ja suorittaisin, en koskaan pääse tilanteeseen, jossa voin todeta kaiken olevan tehty, ainakaan pysyvästi. Joten miksi ponnistella, miksi suorittaa? Miksi antaa mielen juosta jo seuraavaan hetken suorituksessa, karata pois ainoasta hetkestä, joka todella on olemassa, ikuisesta nyt-hetkestä? Ei miksikään.

Vähitellen läsnäolo on vahvistunut, vuosien tietoisen työn tuloksena. Edelleen huomaan harhautuvani, en todellakaan osaa vielä olla joka hetki läsnä elämälleni. Mutta suuntaus on selvä. Ja uskonkin, että tämä lisääntyvä onnellisuus on seurausta läsnäolon harjoittelusta. Kun on todella, oikeasti juuri tässä hetkessä, voi myös huomata kuinka onnellinen on juuri nyt. Esimerkiksi juuri nyt, tässä koneen ääressä... voisin pohtia sitä, että pitäisi jo mennä nukkumaan tai että ehtisin ehkä tehdä vielä jotain järkevää... Valitsenkin sen, että huomaan, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista on, ulkona on jo hämärää ja sisällä pehmeää kynttilänvaloa. Kuuntelen koneen hiljaista hurinaa ja nautin siitä, että viimeinkin sain otettua hetken tälle kirjoittamiselle. Seurailen rauhoittuvaa hengityksen rytmiä ja tunnustelen kehon tuntemuksia päivän jäljiltä. En mieti, mitä "pitäisi" vaan ainoastaan olen tässä. Läsnä tälle hetkelle.

Tällä tavalla olen läsnä arjessa. Lasten naurulle. Auringonpaisteelle. Ruokailuhetkille. Hampaidenpesulle. Keskusteluille, toisille ihmisille. Tuulen huminalle puiden latvoissa. Kaatuneelle maitolasille. Pyykkivuorelle. Unohtelen asioita vähemmän, enkä pohdi, että teinkö jo vai enkä tehnyt. Ja sitä myöten äänet kuuluvat paremmin, värit näyttävät kirkkaammilta, aikaa tuntuu olevan enemmän. Ja Onni on syvempää kuin koskaan ennen.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Kärsivällisyyden läksyjä

Voi, taas joudun toteamaan samoin kuin niin monesti ennekin... onpas edellisestä kirjoituksesta kulunut aikaa... mutta ei se mitään. Olen ajatellut kirjoitella monta kertaa aiemminkin ja asiaa olisi ollut mm. Henkisen kehityksen viikosta, joka työllisti minua tänä kesänä ensimmäistä kertaa ja lomasta, jonka aikana oli aikaa ajatella paljon kaikenlaista sekä regressiohoitajaksi valmistumisesta, josta varmasti kirjoitankin jossain vaiheessa. Mutta kuten otsikko kertoo, aiheena on tänään kärsivällisyyden oppiminen...

Luin vastikään jostain kirjasta (muistaakseni Jon Kabat-Zinnin Olet jo perillä) lyhyen pätkän siitä, että henkisyyden harjoitus sisältyy arkipäiviimme. Että olisihan se helppoa, jos voisimme aina vetäytyä retriiteille tai temppeliin meditoimaan ja keskittymään henkisiin harjoituksiin, mutta pääosin länsimaisen ihmisen elämä ei ole, eikä kuulu ollakaan, sellaista. Pointtina jutussa olikin, että meidän ei pidä luulla, että arjen tapahtumat ja velvollisuudet vievät aikaamme ja huomiotamme pois henkisistä harjoituksista, sillä itse asiassa ne ovat harjoitus itsessään. Ei ole tarpeen istua temppelissä hengittämässä kun voi hengitellä ja olla läsnä myös omassa keittiössään kaiken arjen kaaoksen keskellä. Juuri käsillä oleva hetki ja oma elämäntilanne kaikkine rooleineen ovat ne, jotka sielumme on suunnitelmassaan meille valinnut. Jokaisella tapahtumalla on merkityksensä, jokaisesta vastoinkäymisestä voimme oppia. On mahdollista opetella elämään henkisesti jokainen hetki, jokainen haaste ja ilo, joita elämä tarjoaa.

Kuluneen viikonlopun aikana sain opetella kärsivällisyyttä ja elämän hyväksymistä sellaisenaan ilta toisensa perään. Olin suunnitellut torstai-illalle ohjelmaa, mutta erinäisten sattumusten vuoksi en voinut toteuttaa suunnitelmiani... Perjantai-iltaisen ohjelman puolittain unohdin ja muistaessani oli jo myöhäistä... Lauantainakin suunnitelma muuttui monta kertaa ja lopulta vietin illan kotona juhlien sijaan, ihan toisin kuin olin ajatellut... Vielä tänäänkin iltasuunnitelma myttääntyi ja päivä tuntui menevän hukkaan...

Mutta eihän se niin ole, ei aika mene hukkaan. Kaikki sujuu aina niin kuin on tarkoitus, vaikka sitä siinä hetkessä olisi vaikea nähdä. Niinpä olen ottanut nämä suunnitelman muutokset ja jopa pettymyksetkin vastaan hengittäen ja hymyillen. Yrittämättä kieltää, että harmittaa ja sen sijaan tarkkaillen rauhallisesti harmituksen tunnetta. Pohtien, että mitä hyvää tässä hetkessä on, sillä aina on jotain. Torstaina en vielä ymmärtänyt koko kuvaa, mutta tässä iltojen edetessä aloin oivaltaa, että tässä on pieni oppiläksy meneillään. Sain tilaisuuden osoittaa itselleni, että olen onnistunut tuomaan käytäntöön asioita, jotka olen tiennyt teoriassa jo jonkin aikaa. Osasin oikeasti, ihan sydämestäni hyväksyä tilanteet ja tiesin, ettei pettymys tai harmi ole vaarallista tai pysyvää. Annoin tunteen tulla tukahduttamatta sitä ja hiljalleen se laimeni ja katosi pois. Aamulla tuntui jo ihan toisenlaiselta :) Ja nyt, tässä istuessani olen kovin kiitollinen siitä, että sain nämä kokemukset. On helppoa kuvitella olevansa kärsivällinen, kun istuu paikoillaan meditoimassa tai joogailee omassa rauhassaan, mutta arjen keskellä todellinen kärsivällisyys mitataan... tokikaan en ole täydellinen edelleenkään, yhä vielä menetän malttini nopeasti, mutta askel askeleelta parempaan suuntaan :)

Tästä edespäinkin yritän jatkuvasti, jokaisessa hetkessä muistaa, että elämä itsessään on harjoitus. Jokainen päivä tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen kasvuun ja kehittymiseen, milloin kyse on erilaisista haasteista ja "hermojen hallinnasta", milloin hyvän vastaanottamisesta. Yhtä vaikeaa kuin haasteiden hyväksyminen on myös hyvin asioiden vastaanottaminen ja niistä iloitseminen. Usein päivän hyvät hetket unohtuvat haasteiden alle. Yritän joka päivä muistaa kiinnittää huomioni onnen hetkiin ja löytää onnen myös haasteista. Hmm. Tähän tuntuu olevan hyvä lopettaa <3

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Rentoutumisen merkityksestä

Jokunen aika sitten rentoutumisen tarkoitus aukesi mulle uudella tavalla. Tai no, olinhan toki tiennyt rentoutumisen ja hyvän olon olevan meille jokaiselle tärkeää, mutta nyt löysin asialle uudet sanat. Se on hassua, miten joskus asiat aukeaa eri sanoilla sanottuna uudella tavalla. Siksi kai maailmassa voi olla satoja ja tuhansia kirjojakin samoista aiheista, erilaisella sanojen asettelulla tai eri sanoja käyttämällä sama asia selkityy eri ihmisille eri tavalla. Mikä on toiselle ihan selkeä sanoma, ei välttämättä tarkoita toiselle mitään, kunnes valitaan toiset sanat.

Mutta siis siihen rentoutumiseen. Kuten todettu, olin toki tiennyt sen olevan tärkeää ja hyväksi meille. Silti olin ajatellut sen olevan "vain" rentoutumista, jotain, missä lisätään "vain" omaa hyvää oloa, mikä sinällään on toki tärkeää, kun tulee hyvä mieli, mutta eipä sen kummempaa. Että sitä voi hetken rentoutua ja ottaa lepoa ja hypätä sitten pystyyn pitemmittä puheitta ja lähteä jatkamaan arkielämää. Mutta ettei sillä sen suurempaa merkitystä tai tarkoitusta ole. Että rentoutuminen on jotain "ihan kivaa", mutta kuitenkin sellaista, mistä voi ensimmäisenä liisiä, kun elämä käy kiireiseksi. Ja niin kai se useimpien elämässä onkin?

Nyt kuitenkin nousi mieleen ajatus (siis joitain päiviä/viikkoja sitten), että rentoutuminenhan on itse asiassa meditaatiohetki, jossa kuulee oman sisimpänsä äänen. Hetki jolloin voi kysyä itseltään, että mitä mulle kuuluu ihan todella. Meditoiminen kun ei ole ihan helppoa, vaikka tietysti kuulostaa yksikertaiselta vain istua paikoillaan. Todellisuus on kuitenkin se, että harvempi meistä malttaa istua arjessa alas ja rauhoittua kuulemaan sisintään ilman mitään ulkoista ärsykettä. Muutamassa minuutissa ajatukset on ottaneet vallan ja pakottaneet pyykkäämään tai viikkaamaan tai muuta yhtä tärkeää. Arjen töitä riittää, ne eivät lopu koskaan, ja silloinhan se tarkoittaa, ettei meillä ole koskaan aikaa kuulla todellista itseämme. Varsinkin, kun sinä aikana, kun emme tee arjen töitä, katsomme tv:tä, päivitämme facebookia tai lueskelemme lehtiä...

Ohjattu rentoutustunti, rentoutus- tai energiahoito tai vaikka ihan kasvohoito voi siis olla ainutlaatuinen hetki tavoittaa todellinen itse, oma sisäinen ääni. Se ei toki ole sitä välttämättä, koska hoidonkin hetkellä mieli voi täyttyä arjen asioista. Useimmat asiakkaat kuitenkin kertovat olevansa hoidon aikana jossain "toisessa tilassa", melkein kuin unessa, mutta kuitenkin tietoisena tästä maailmastakin. Se on juurikin meditatiivinen tila. Siinä arkitietoisuus (nimitetään myös egoksi, järjeksi tms.) voi hetkeksi löysätä otettaan ja oman sisimmän eli sielun tai korkeamman minän ääni tulla kuuluviin. Tuo ääni osaa kertoa, mitä minulle oikeasti kuuluu. Olenko sieluni valitsemalla polulla matkalla oikeaan suuntaan. Vai olenko harhautunut ajelehtimaan väärille teille. Onko joku ihminen elämässäni tärkeä opettaja vai voinko jättää hänet vähemmälle huomiolle. Mitä sydämeni todella toivoo minun tekevän. Omalta sisimmän ääneltä voi kysyä apua, neuvoa ja ohjausta mihin tahansa mieltä askarruttavaan asiaan. Onko se "vastaaja" todella oma sisin vai enkeli vai Suuri Rakkaus vai Jumala, sen voi jokainen itse valita. Mutta sen voin luvata, että vastauksia "siltä joltain" saa, kun uskaltaa kysyä ja kuunnella.

Mikä tässä sitten on se ihmeellinen oivallus? Niitä on oikeastaan kaksikin. Ensimmäinen on se, etten enää anna itselleni lupaa luistaa rentoutumishetkistä jonkin "tärkeämmän" varjolla. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin varmistaa omalta sisimmältään, että on menossa oikeaan suuntaan? Sisimmästä kumpuavat vastaukset ovat niin voimakkaita ja rakkaudellisia, että ne poistavat epävarmuuksia ja turhaa kiirettä elämästä. Elämä on seesteisempää ja selkeämpää, tietyllä tavalla helpompaa. Kyseessä on siis paljon, paljon enemmän kuin "vain" rentoutuminen. Ja se viekin siihen toiseen oivallukseen. Minä saan tarjota tätä suurta, ihmeellistä asiaa eli rentoutumishetkeä työkseni ihmisille. Olen tähänkin asti ajatellut, että levähdyspaikka on tarpeellinen tässä nykyisessä maailmassa, kun ihmiset ovat niin kiireisiä. Mutta nyt ymmärrän, että hoitolani on enemmän kuin "vain" levähdyspaikka... Ja näin työni tuntuu entistäkin merkityksellisemmältä ja "suuremmalta". Ihanaa <3

Näissä tunnelmissa toivotan Sinulle rauhallisia hetkiä äitienpäivän iltaan ja yöhön, ja asetun piikkimatolle rentoutumaan... eli kuulemaan Omaa Itseäni ja Alkulähdettä. Hyvää yötä!

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Unelmoimisen vaikeus

Niin. Omituista mutta totta ainakin omalla kohdallani. Unelmointi ja haaveilu on ihmeen vaikeaa! Että mitä sitä ihan todella haluaa, ihan oikeasti ja tosissaan. Kun alkaa ymmärtää, että kaikki on mahdollista, jos vain itse oikeasti niin tahtoo, niin ne omat toiveet eivät olekaan niin itsestään selviä. Ja ymmärrys tuo mukanaan myös vastuun, vastaan itse omasta elämästäni ihan todella. En voi sanoa, että "olisinhan minä onnellinen, mutta kun tuo toinen on niin pönttö/ lapset on niin vaativia/ töissä on niin peestä..." Ihan itse olen vastuussa kaikesta, ihan itse olen valinnut, tilannut ja toivonut. Eikä tämä edelleenkään tarkoita sitä, että täytyy tyytyä vallitseviin olosuhteisiin, kun kerran on itse vetänyt ne puoleensa. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä jokaisella on mahdollisuus valita uudelleen, muuttaa tilannetta.

Kun meiltä kysytään, mistä haaveilemme, useimmat vastaavat unelmoivansa lottovoitosta ja toivovat olevansa onnellisia. Näin minäkin vastaisin. Mutta eihän se mitään kerro. Vaikeus alkaa siitä, kun katsotaan noiden toiveiden taakse, syvemmälle. Mitä sillä lottovoitolla tekisin? Ja mitä se onnellisuus oikein on? Aluksi tietysti lottovoittaja haluaisi vähän matkustella, maksaa lainat pois ja nautiskella, näin kärjistetysti. Mutta useimmat meistä tietää, että jo 4 viikkoa "tekemättömyyttä" kesälomien aikaan riittää ja olemme täysin valmiita palaamaan arkirytmiin ja rutiiniin. No, viimeistään 8 viikon jälkeen lähes jokainen haluaa tehdä edes jotain. Eli "lottovoitto ja lomailu" ei pitkän päälle ole kovin kantava unelma. Mitä sitten tekisin sillä lottovoitolla? Siihen kun pohtii vastausta, alkaa saavuttaa niitä todellisia toiveitaan. Mitä asiaa tai tekemistä rakastan sydämeni pohjasta niin, että tekisin sitä oli sitten rahaa tai ei? Mikä tekee minut iloiseksi, mitä teen ihan tekemisen riemusta? Mistä todella nautin? Vielä senkin jälkeen, kun olen lomaillut 8 viikkoa? :)

Kun noihin löytää vastaukset, tulee vastanneeksi myös siihen, mitä onnellisuus on. Kun löytää omat sydämen toiveet, oman elämän intohimon kohteet ja lähtee kulkemaan niitä kohti, onnellisuus kasvaa ropisten, näin uskallan väittää. Usein on niin, että voimme alkaa tavoitella niitä unelmiamme ilman sitä lottovoittoakin. Ehkä unelmat voi saavuttaa rahan kanssa nopeammin, mutta kyllä se ilman miljooniakin onnistuu, askel askeleelta. Kuulostaa helpolta, eikö? Niin minäkin luulin, mutta ei se niin yksinkertaista ollutkaan.

Aloin laatia uutta aarrekarttaa tuleville vuosille, tehdä siis suunnitelmaa siitä, mitä toivon tapahtuvaksi. Ajatteluketjut menivät jotenkin näin: "Tottakai toivon, että yritys laajenee ja toive hyvinvointikeskuksesta tulee toteen... tai no, ehkä kuitenkin mieluummin opiskelen vähän ensin, se olisi tosi mukavaa. Mutta mitenkäs jos muutettaisiin ulkomaille, olisi ihana asua lämpimässä palmujen alla, ei ikinä tarvis pukea toppavaatteita... paitsi että suomalainen koulu ja terveydenhuolto ja moni muu asia on ihan ylivertaiset, että ehkä kuitenkaan ei. No jospa haluaisin viimein hyödyntää laulunlahjaani ja alkaa tehdä siitä uraa.... niin ja viettää illat ja viikonloput jossain keikkamatkoilla, ja lapset kotona ilman minua? No ei kiitos. Voi kun olis ihana asua kaupungissa niin olis teatterit, konsertit, ravintolat, putiikit ja kaikki lähellä, olis sitä elämää. Paitsi täällä Kittilässä on niin ihanaa, rauhallista, turvallista, yhteisöllistä ja vaikka mitä, että ei kai täältä voi mihinkään pois haluta...." Ja tätä rataa se sitten jatkui.

Nostaessani näitä ajatuksia tietoisuuteen, totesin, että ne on pyörineet pinnan alla koko ajan. Jonain pävänä haaveilen puolihuolimattomasti ulkomaillemuutosta ja seuraavana tämän talon remontista. Tänään toivon supertimmiä kroppaa, ja huomenna haaveilen unelmakermaleivoksista. Universumin tarjoilija kimpoilee edestakaisin, kun minä en osaa päättää, mitä tilaisin, eikä maailmankaikkeus sitten toimita minulle mitään järkevää. Eikä tämä tietysti ole tietoista vaan tosiaankin huomaamatonta. Eksyn haaveissani kun erehdyn uskomaan, etteivät ne ole mahdollisia, tai keksinkin yhtäkkiä jotain mukavampaa, uppoan kiireen ja arjen aiheuttamaan tiedostamattomuuteen, tai otan paineita siitä, mitä toiset ihmiset toivovat minun toivovan ja niin edelleen.

No. Mietittyäni muutaman viikon enemmän ja vähemmän tietoisesti tätä asiaa, sain kuin sainkin aarrekarttani tehtyä. Keräsin kuvia muutaman illan ajan, tulostin ja leikkelin, sommitteluvaiheessa tein lopulliset valinnat. Ja kuinka ollakaan, karttaan tuli ihan perusasioita: mukavasti omaa aikaa, sopivasti työtä, valoisa ihana koti, ystäviä ja rakkautta. Ei mitään tajunnanräjäyttäviä juttuja. Tällä hetkellä, tässä elämässä en toivo mitään järisyttävää. Pienet lapset tarvitsevat (minun mielestä) perusarjen ja tavallisen elämän, jotka minä haluan heille tarjota, heillä on vain yksi lapsuus. Kartasta tuli ihana, se huokuu positiivista ja toteutuvaa energiaa. Onneksi kartta on nyt olemassa ja voin joka päivä tarkistaa siitä, mihin olen menossa. Etten eksy haaveilemaan itseäni palmujen alle tai Helsinkin mukulakivikaduille, tai mihinkään minne en oikeasti halua!

Yhteenvetona voin todeta, että toivon perusjuttuja, ja useimmat niistä on jo hyvin, toivon niiden vain olevan vieläkin paremmin. Olen Onnellinen :) Ainoa varma asia elämässä on muutos, ja siksi on hyvä tietää, mihin suuntaan toivoo elämänsä muuttuvan, kun se joka tapauksessa muuttuu.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Tervetuloa Uudet(kin) Lukijat :)

Olen jo jonkin aikaa pohtinut, että haluaisin Pingalan sivuille enemmän omaa pohdintaa ja ajatuksia. Mietin eri vaihtoehtoja; alanko kirjoittaa Pingalan sivuilla ajatuksiani, perustanko uuden blogin vai linkitänkö Pingalan sivut tänne blogiin... ja päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Joten tervetuloa Pingalan nettisivujen kautta tulevat uudet lukijat <3

Jatkan tätä blogia kuten ennenkin oman pohdinnan alustana. Koen, että valmennuksien ja henkisen hyvinvoinnin teemat aukeavat paremmin ja selkeämmin, kun niistä saa tiedoksi muutakin kuin markkinointitekstin. Eli käytän tätä omaa ajatusten pyörittelyä avaamaan teille lukijoillekin sitä, mitä esimerkiksi valmennuksen avulla voi saada aikaan. Olen kirjoittanut täällä jo paljon itsetutkiskelusta, vetovoiman laista ja monista muista henkiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista. Ja niistä tulen varmasti jatkossakin kirjoittelemaan.

Palaan piakkoin kirjoittelemaan unelmoinnin haasteista... tulin tässä vaiheessa vain pikaisesti toivottamaan uudet lukijat tervetulleeksi!