Olipas mielenkiintoista lukea tuo edellinen postaus. Nuo uudet alut, joiden tunsin olevan lähellä viimeksi, ovat nyt selkiytyneet, nyt tiedän, mistä on kyse, ja ne on todellakin uusia, isoja, ihania juttuja! Kumpikin liittyy työhön, toinen vieläpä vahvasti kirjoittamiseen, mitä viimeksi pohdiskelin :) Toinen(kin) on niin iso projekti, että kouriintuntuvaa konkretiaa on luvassa vasta parin vuoden päästä, mutta toteutus on kuitenkin jo alkanut.
Mutta nuo alut eivät olleet tänä aamuna se aihe, josta tunsin tarvetta kirjoittaa. Vaan tällä kertaa tarve heräsi Lapin Kansaa lukiessa. Olen jo aiemmin huomannut liikuttuvani usein uutisten ääressä, eteenkin näin viikonloppuisin, kun on aikaa keskittyä lukemaan rauhassa.Olen ottanut tavaksi nousta joka aamu klo 6.30. joogaamaan ja kun muu perhe jatkaa uniaan niin mulla on aikaa ajatella.Tänä aamuna liikutuksen ja pohdinnan nostattivat uutiset Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta Kailash Satyarthista, joka työskentelee lapsityövoiman vähentämisen puolesta sekä nuoresta rovaniemeläisestä Habi Yawarista, joka matkusti käymään juurilleen Afganistanin Kabuliin.
Kumpikin näistä artikkeleista aiheutti valtavan kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteen omasta elämäntilanteesta johtuen. Vaikka poliitikot mitä väittäisivät niin minä olen edelleen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen ja ylipäänsä länsimaihin! Maailman lapsista 10% eli 168 miljoona lasta käy töissä joka päivä, niistä puolet vaarallisiksi luokitelluissa tehtävissä: kaivoksissa, kemikaaleja käyttävässä tekstiiliteollisuudessa, orjina kotitalouksissa. Minä onnekas saan pitää lapset kotonani, laittaa heidät aamuisin kouluun ja päiväkotiin, harrastaa ja oleskella heidän kanssaan iltaisin ja viikonloppuisin, peitellä halauksin ja suukoin illalla vuoteisiin! Täysin itsestään selviä asioita meidän kulttuurissa, ja silti mielettömän suuria ilon aiheita, kun vain pysähtyy miettimään. Miksi arjen kiire ja paineet vievät minut pois niistä hetkistä, joissa onni todella on? Miksi harhaudun pitämään elämäntasoani itsestään selvänä ja haluan aina vain lisää, kun kaikki on lopulta täydellisen hyvin?
Lapsityövoiman käytöstä kertovan jutun yhteydessä kerrottiin myös pakistanilaisesta Malala Yousafzaista, joka tuli Taleban-miehen ampumaksi blogikirjoitustensa vuoksi. Hän onneksi toipui ja tekee nyt työtä naisten aseman parantamiseksi maailmassa. Minä, suomalainen nainen, olen täysin vapaa kirjoittamaan täällä blogissani mitä tahansa. Saan vapaasti liikkua missä haluan ja tarpeen tullen pääsen sairaalaan, kouluun, kauppaan, mihin vain. Suomalaisia naisia on erilaisissa johtotehtävissä, yrityksissä toimitusjohtajina, politiikassa, virkahenkilöinä. Meitä ei uhkaa väkivalta ja terroriteot jokapäiväisessä elämässämme. Silti toisinaan tuhlaamme valtavasti energiaamme "lasikattojen murtamiseen" ja palkkaerojen tasaamiseen. Eikä pidä käsittää väärin, olen tietysti sitä mieltä, että tasa-arvon kuuluu toteutua kaikkien välillä: sukupuolten, rotujen, ikäluokkien jne. Tarkoitan vain, että välillä on hyvä keskittää huomionsa siihen, miten hyvällä mallilla asiat jo ovat! Miten paljon olemme jo saaneet aikaan. Kuinka paljon paremmin asiat meillä on verrattuna moneen muuhun maailmankolkkaan. En todellakaan tarkoita, että pitää olla kiitollinen ja tyytyä, vaan on hyvä olla kiitollinen ja jatkaa työtä mm. tasa-arvon puolesta tuossa kiitollisuuden energiassa!
Toinen lehtiartikkeli kertoi 22-vuotiaasta afgaanitaustaisesta Habi Yawarista. Hän oli 4-vuotias, kun talebanit valtasivat Kabulin kaupungin Afganistanissa. Hänen pari vuotta vanhempi veljensä kuoli kesken torireissun raketti-iskussa ja hänen isänsä vain katosi. Suora lainaus artikkelista: "Äiti pakeni neljän lapsensa kanssa Pakistanin kautta Iraniin, missä perhe eli kahdeksan pitkää vuotta henkipattona vailla työtä ja oikeuksia". Tässä kohdassa tuli itku. 8 Vuotta!! Mitä jos minun lapsistani toinen kuolisi pommitukseen ja toinen joutusi kasvamaan lapsuutensa jossain vailla mitään oikeuksia. En voi edes kuvitella. Muistan hyvin, millaista oma elämäni oli vuosina 1996- 2004. Kirjoitin ylioppilaaksi, lähdin vuodeksi Norjaan ja sieltä Helsinkiin. Olin töissä, mulla oli kiva koti ja paljon kavereita. Oli myös kipeää kasvua, toisinaan ahdistusta, ja luulin, että ne oli tosi raskaita vuosia. Tässä kun istun ja mietin niin totean, että ei ne olleet raskaita. Ne olivat elämää. Onnekasta elämää. Samaan aikaan toisaalla elettiin oikeasti raskasta aikaa.
Habi Yawari kertoo jutussa matkastaan Kabuliin. Kaupunki oli hajalle pommitettu, joka puolella rampautuneita kerjäläisiä, toisinaan kuului räjähdyksen ääniä ja koko ajan oli oltava varuillaan. Sänkynä oli matto, sähköt usein poikki ja muutoinkin elämä oli kuin kivikaudelta. Ja silti ihmiset olivat anteliaita ja elämänmyönteisiä hymy huulillaan. Karuimmissakin olosuhteissa ihmiset uskovat elämään ja parempaan huomiseen. Miksi me emme täällä yltäkylläisyydessä usko? Miksi me olemme koko ajan kiireisiä ja väsyneitä, vailla lisää rahaa ja materiaa? Onko elintasomme kääntynyt itseämme vastaan? Olemmeko unohtaneet, miten elämästä nautitaan sellaisenaan, ilman shoppailua, hyvää ruokaa tai tv-realitya? Emmekö muista, mikä onni on, että meillä on turvalliset, lämpimät kodit, perheet ja ystävät ympärillämme ja mahdollisuus pitää huolta terveydestämme hyvällä ravinnolla ja liikunnalla?
Niin. Todella paljosta saan olla kiitollinen. Tänäänkin. Miten onnekas olen, kun mulla on varaa tilata Lapin Kansaa, joka tämän ajatusryöpyn laittoi alulle. Ja kun sain nautiskella sitä lukiessa paprika-chilijuusto-munakasta ja vaniljalla maustettua kahvia. Ja kun lämpimässä kodissani sain sytyttää muutaman kynttilänkin lauantaiaamun tunnelmointiin. Kun mulla on tosi hyvä kamera, jolla sain kuvat tähän postaukseen, ja tietokone nettiyhteydellä, jolla sain tämän tekstin tehtyä. Voisin luetella näitä kiitollisuuden aiheita tähän kymmenittäin, sillä niitä todellakin riittää... Olen todella onnellinen.
Tietysti heräsi myös kysymys, mitä voisin tehdä, jotta asiat maailmassa olisi paremmin. Ajattelen niin, ettemme me täällä saa työntää päätä pensaaseen ja kuvitella, että maailman ongelmat katoaa. Ajattelen toki myös niin, etten voi ottaa maailman murehita jokapäiväiseksi taakakseni, koska siten murennan oman onnellisuuteni ja stressaannut kuoliaaksi. Mietiskelin keinoja, joilla toimia paremman maailman eteen. Päätin haastaa itseni tutkimaan tarkemmin hankkimieni tuotteiden alkuperää. Lapsityövoimaa on vaikea tunnistaa, se osataan piilottaa taitavasti, mutta jätän tästä lähtien ostamatta ne tuotteet, joiden alkuperää epäilen. Jos vaate maksaa 5 euroa niin epäilyksen kuuluu herätä kenellä tahansa. Sama pätee myös muihin tuotteisiin kuin vaatteisiin. Äärimmäisen halpa hinta ja valmistusmaana Intia, Kiina, Pakistan, Bangladesh jne. viittaa siihen, ettei tuotanto ole "puhdasta" Lapsityövoimaa voidaan vähentää sillä, että lasten vanhemmille maksetaan työstä asianmukainen palkka, mikä tietysti näkyy myös tuotteen hinnassa jossain määrin (vaikka tövoimakulu on esim. vaatteissa vain muutaman prosentin luokkaa). Lisäksi haastan itseni lahjoittamaan hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka toimivat lasten oikeuksien ja rauhan puolesta.
Vaikka ajattelenkin niin, että meistä jokainen kohtaa elämässään ne haasteet, joita kuuluukin ja joista eniten oppii, se ei tarkoita minulle sitä, että voin olla piittaamatta muusta maailmasta. Koen, että me, jotka olemme tässä maailmassa hyväosaisia, voimme auttaa koko maailmaa voimaan paremmin. Kun vain sitoudumme pohtimaan elämää siitä näkökulmasta, että haluan auttaa mahdollisuuksien mukaan, niin niitä mahdollisuuksia kyllä eteemme tuodaan. Kaikki tämä ajatuskulku johdatti minut myös siihen, että tämän hetkinen työnikin edistää hyvinvointia koko maailmassa. Johdatan työkseni ihmisiä oman itsensä ja totuutensa äärelle, ja oman totuutensa löytänyt ihmisen haluaa hyvää kaikille muillekin, ei ainoastaan itselleen. Omassa voimassaan oleva ihminen ei tarvitse ylimääräistä mammonaa tai materiaa vaan osaa nauttia elämästä vähemmälläkin. Me kaikki olemme yhtä, meidän jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa kollektiiviseen hyvinvointiin koko planeetalla.
Vielä yhden auttamiskeinon oivalsin. Voin lähettää Valoa, Rakkautta ja Parantavaa Energiaa mihin tahansa päin maailmaa. Pyysin jo enkeleitä auttamaan näitä maailman lapsia ja sodan keskellä kärsiviä. Sen aion jatkossakin tehdä joka päivä. Iiris Palosaari sanoi viime viikolla Henkisen kehityksen viikolla, että kun Irakin sota aikanaan puhkesi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat rukoilleet tilanteen laukeamisen puolesta, mutta liian harvat muistivat lähettää Valoa ja Rakkautta Saddam Husseinille. Aion muistaa tämän ja osaltani auttaa Valoa lisääntymään tässä maailmassa lähettäen Valoa ja Rakkautta niille, ketkä sitä eniten vaikuttaa tarvitsevan.
Tällaisia "pieniä maailmanparannusmietteitä" lauantaiaamuna. Tänään aion olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja nauttia tästä (ja tulevista) päivästä joka hetki. Tee Sinäkin niin <3
"Tunneasioissa olemme lukutaidottomien tasolla. Meille on opetettu kaikenlaista piin neliöjuuresta ja hitto ties mistä, muttei sanaakaan sielusta. Olemme pohjattoman tietämättömiä sekä itsestämme että muista."
Ingmar Bergman
Ingmar Bergman
lauantai 11. lokakuuta 2014
maanantai 25. elokuuta 2014
Uuden edessä
Mulle on viime viikkojen aikana kovasti tuotu viestiä kirjoittamisen tärkeydestä, joissain yhteyksissä jopa kirjan kirjoittamista on tarjottu, mutta ajattelen kuitenkin, että tämä blogin pitäminen käy kirjoittamisesta tällä erää... Joten tässä sitä ollaan. Paljon olisi tekemättömiä töitä, mutta nyt pitää ensin kirjoittaa :)
Kuten otsikko kertoo, minun elämässä tuntuu jälleen olevan jonkinlainen uusi alku. Tosin nämä alut ovat usein sellaisia, ettei ne näy ulospäin vaan ne ovat sisäisiä alkuja ja muutoksia. Jotain on murtumassa minusta esiin, olen saavuttamassa jonkin uuden tason itsessäni, mutta en vielä tiedä mistä on kyse. Loppukesän aikana olen pohtinut työtilannettani paljon, ja tällä kertaa siitä näkökulmasta, että mikä kaikki yritykseni valikoimassa jatkaa ja mistä haluan ehkä sittenkin luopua. Ensimmäistä kertaa tunnen, että on tarve karsia jatkuvan kasvattamisen sijaan. Niinhän se kulkee luonnossakin, pieniä ja heiveröisiä alkuja nousee maasta, ajan kuluessa niistä vahvimmat selviytyy ja heikommat väistyy. Näin lienee tapahtumassa minun työssäkin.
Pohtimisen aihe onkin se, että mitä minä ihan todella haluan tehdä. Tuntuu, että kaikkea! Mutta koska se ei ole mahdollista, on tehtävä valintoja. Tai kaikki on mahdollista, mutta pitkän päälle ei mielekästä. Ja tästä pohtimisesta tullaan oman itsen syvään tutkimiseen ja siitä uusiin alkuihin. On ihanaa löytää itsestään uusia puolia ja todeta joidenkin "tietojen" vanhentuneen. En enää olekaan sellainen kuin 5 vuotta sitten tiesin olevani. Minun ei tarvitsekaan täyttää kaikkia aiempia määritelmiäni vaan voin olla vapaasti, kuka haluan ja kasvaa koko ajan uudeksi.
Yksi merkittävä uusi asia itsessäni on valtava tarve päästä luontoon. Yllättäen löysin itseni paikallisesta erätarvikekaupasta tietämättä oikein itsekään, miten sinne päädyin, ja siitä heräsi minussa uinunut kaipuu tunturille ja metsään. Tästäkin mulle on tuotu viestiä monin tavoin. Eräässä meedioistunnossakin puhuttiin luonnonhenkien kanssa keskustelemisesta ja siitä, miten tarpeellista minun olisi kulkea luonnossa. Aika ei kuitenkaan ole vielä ollut sopiva ennen tätä, mutta nyt se tuntuu olevan.
Ja niinpä kävin viikonloppuna kahtena päivänä retkeilemässä. Ensin lasten kanssa ja sitten vain koira seurana. Luonnon hiljaisuus ja rauha on tyrmäävän upea. Vaikka lapset kiljuvat ja koiraparka huohotti niin kaiken taustalla oli syvä hiljaisuus. Välillä pysähdyimme lasten kanssa sitä kuuntelemaan, hekin olivat varsin vaikuttuneita! Tänään oma energia on selvästi erilainen kuin vielä viime viikolla. Olo on tasaisempi ja varmempi, voimaa tuntuu olevan enemmän. Maaenergian juurruttava vaikutus on selvä ja tunnen olevani entistä enemmän oikealla polulla jalat vahvasti maassa kiinni. Lisäksi tunnen, että jotain minussa on todellakin muuttumassa.En osaa sanoa, mitä se on, mutta tunnen muutoksen jo olevan tässä. Ja tiedän, että siellä tunturin laella tai metsälammen rannalla muutos etenee vahvan maadoittavan energian ja puhdistavan tuulen ansioista.Joten sinne janoan nyt takaisin ja niin usein kuin mahdollista. Tarvitsen tilaa tälle muutokselle ja uudelle energialle.
Ja oikeastaan, tästähän koko elämässä on kyse: muutoksesta ja uudeksi kasvamisesta. Me kaikki muutumme koko ajan ja on energian hukkaa yrittää pitää kiinni vanhasta väkisin. Tarkoituksemme täällä on kuoria itsestämme uusia puolia esille uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että jäljellä on vain puhdas ydin, korkein minä, sielu tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Olen siis vahvasti sillä matkalla <3
Kuten otsikko kertoo, minun elämässä tuntuu jälleen olevan jonkinlainen uusi alku. Tosin nämä alut ovat usein sellaisia, ettei ne näy ulospäin vaan ne ovat sisäisiä alkuja ja muutoksia. Jotain on murtumassa minusta esiin, olen saavuttamassa jonkin uuden tason itsessäni, mutta en vielä tiedä mistä on kyse. Loppukesän aikana olen pohtinut työtilannettani paljon, ja tällä kertaa siitä näkökulmasta, että mikä kaikki yritykseni valikoimassa jatkaa ja mistä haluan ehkä sittenkin luopua. Ensimmäistä kertaa tunnen, että on tarve karsia jatkuvan kasvattamisen sijaan. Niinhän se kulkee luonnossakin, pieniä ja heiveröisiä alkuja nousee maasta, ajan kuluessa niistä vahvimmat selviytyy ja heikommat väistyy. Näin lienee tapahtumassa minun työssäkin.
Pohtimisen aihe onkin se, että mitä minä ihan todella haluan tehdä. Tuntuu, että kaikkea! Mutta koska se ei ole mahdollista, on tehtävä valintoja. Tai kaikki on mahdollista, mutta pitkän päälle ei mielekästä. Ja tästä pohtimisesta tullaan oman itsen syvään tutkimiseen ja siitä uusiin alkuihin. On ihanaa löytää itsestään uusia puolia ja todeta joidenkin "tietojen" vanhentuneen. En enää olekaan sellainen kuin 5 vuotta sitten tiesin olevani. Minun ei tarvitsekaan täyttää kaikkia aiempia määritelmiäni vaan voin olla vapaasti, kuka haluan ja kasvaa koko ajan uudeksi.
Yksi merkittävä uusi asia itsessäni on valtava tarve päästä luontoon. Yllättäen löysin itseni paikallisesta erätarvikekaupasta tietämättä oikein itsekään, miten sinne päädyin, ja siitä heräsi minussa uinunut kaipuu tunturille ja metsään. Tästäkin mulle on tuotu viestiä monin tavoin. Eräässä meedioistunnossakin puhuttiin luonnonhenkien kanssa keskustelemisesta ja siitä, miten tarpeellista minun olisi kulkea luonnossa. Aika ei kuitenkaan ole vielä ollut sopiva ennen tätä, mutta nyt se tuntuu olevan.
Ja niinpä kävin viikonloppuna kahtena päivänä retkeilemässä. Ensin lasten kanssa ja sitten vain koira seurana. Luonnon hiljaisuus ja rauha on tyrmäävän upea. Vaikka lapset kiljuvat ja koiraparka huohotti niin kaiken taustalla oli syvä hiljaisuus. Välillä pysähdyimme lasten kanssa sitä kuuntelemaan, hekin olivat varsin vaikuttuneita! Tänään oma energia on selvästi erilainen kuin vielä viime viikolla. Olo on tasaisempi ja varmempi, voimaa tuntuu olevan enemmän. Maaenergian juurruttava vaikutus on selvä ja tunnen olevani entistä enemmän oikealla polulla jalat vahvasti maassa kiinni. Lisäksi tunnen, että jotain minussa on todellakin muuttumassa.En osaa sanoa, mitä se on, mutta tunnen muutoksen jo olevan tässä. Ja tiedän, että siellä tunturin laella tai metsälammen rannalla muutos etenee vahvan maadoittavan energian ja puhdistavan tuulen ansioista.Joten sinne janoan nyt takaisin ja niin usein kuin mahdollista. Tarvitsen tilaa tälle muutokselle ja uudelle energialle.
Ja oikeastaan, tästähän koko elämässä on kyse: muutoksesta ja uudeksi kasvamisesta. Me kaikki muutumme koko ajan ja on energian hukkaa yrittää pitää kiinni vanhasta väkisin. Tarkoituksemme täällä on kuoria itsestämme uusia puolia esille uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että jäljellä on vain puhdas ydin, korkein minä, sielu tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Olen siis vahvasti sillä matkalla <3
Tämä pöllö lennähteli päiden päällä eilisellä reissulla ja tänään nostin Atlantis-pakasta kortin, jonka kuvassa oli samanlainen pöllö. Kortin viesti kiteytettynä oli, että mysteeri odottaa ratkaisemistaan ja että olen saamassa uudelaista tietoa... aika hyvin osuu tähän hetkeen :)
Ranskis ei ehkä sittenkään ole mikään retkikoira, vaikka riemusta hypähdellen halusi mukaan. Ens kerralla saa jäädä kotiin ihan suosiolla :D
Näissä energioissa siis tutkin uutta, mysteeristä alkua, josta en vielä tiedä kovin paljoa, tai siis mitään. Jännittävää odottaa, mihin tämä tie johtaa.
maanantai 6. tammikuuta 2014
Tervetuloa Uusi, Sydämestä Ohjautuva Vuosi
Jälleen on eletty yksi joulu ja vuodenvaihde loppiaiseen, tänään on koti riisuttu joulukoristeista, jotka on aseteltu kauniisti odottamaan vuodeksi, kunnen ne ensi jouluksi taas kaivetaan esille. Uusi vuosi ja loppiainen, yhden ajan loppu, ja uuden alku. Elämän jatkuva kiertokulku.
Millä mielellä ja miten otan tämän alkavan vuoden vastaan? Mitä viime vuosi opetti ja mitä siitä jäi käteen? Mitä otan siitä mukaan, minkä jätän taakse? Mitä toivon alkavalta vuodelta? Siinäpä kysymyksiä, joita olen pyöritellyt tässä reilun viikon verran, aloittaen jo ennen varsinaista vuodenvaihdetta. Tiesin, että aina vuoden vaihtuessa myös energia hieman muuttuu, on ihan todellinen alku ja loppu, vaikkakin hienovarainen. Ja siksipä halusin valmistautua pohdiskellen näitä kysymyksiä jo etukäteen. Haaveilin, että olisin voinut viettää Uuden Vuoden Aaton rauhallisesti itsekseni meditoiden ja unelmoiden, ehkä uutta aarrekarttaa laatien, ja siten valmistautuen alkavaan vuoteen. No, aatto sujui hieman riehakkaammissa merkeissä lapsosten kanssa raketteja ammuskellen ja yömyöhään valvoen, ja kun vielä puolen yön jälkeen luin iltasatua lähes tunnin, en enää ollut oikein virittynyt vastailemaan näihin kysymyksiini :) Mutta ei se mitään, ihana aatto se oli!
Tänään tuli sitten sellainen ilta, että mulla on aikaa istua alas näiden kysymysten kanssa. Ja yhtäkkiä tuntuikin, että mielessä on liikaa kaikkea... liikaa toiveita, liikaa luopumista, liikaa pohdiskelua. Melkoinen sisäinen sekasotku. Jotenkin tuntui, etten tiedäkään, mitä toivon ja mistä unelmoin, vaikka olin pohtinut tätä kaikkea jo monta päivää. Otin sitten enkelikortit käteen ja aloin sekoitella, ja pyysin enkeleiltä jotain selkeytystä juuri tähän hetkeen. Vastausta, että mitä kautta lähden tätä mielen sotkua purkamaan.
Ehdin sekoitella pakkaa hetken aikaa, kun yksi kortti putosi... enkelit varmistivat, että tulen ottaneeksi juuri sen, oikean kortin. Ja se todellakin oli oikea, ymmärsin sen heti, kun näin kortin tekstin, joka kuuluui: "Jos tunnet itsesti hermostuneeksi, keskity palvelemiseen" ja jatkotekstinä luki:Tähtää kaikki aikomuksesi vastataksesi kysymykseen "miten voin tehdä maailmasta paremman paikan?" ja Vetovoiman laki tulee huolehtimaan kaikista tarpeistasi. Täydellinen kortti tähän hetkeen!!!
Mielessä oli ollut monenlaisia ajatuksia koskien työtä, perhettä, parisuhdetta, kehon hyvinvointia, kotia ja niin edelleen. Tuntui kaoottiselta lähteä asettamaan näitä asioita järjestykseen ja kirjaamaan niitä selkeiksi toiveiksi. En tiennyt mistä aloittaa. Ja yhdellä lauseella, yhdellä kortilla, enkelit auttoivat minua laittamaan asiat järjestykseen. Kun elää sydämestä käsin, sillä ajatuksella, että haluaa auttaa maailmaa ja ihmisiä (itsensä mukaan luettuna), ei voi mennä harhaan. Ei tarvitse murehtia rahasta tai muusta, kun on olemassa Vetovoiman laki, joka vastaa siihen värähtelyyn, jota säteilemme. Joten siinä minun uuden vuoden toiveeni ja tavoitteeni:
Haluan tänä vuonna keskittyä palvelelmaan yhteistä parasta, ja luomaan maailmasta parempaa paikkaa meille kaikille.
Haluan arjen tilanteissa kyetä olemaan niin läsnä ja auki, että osaan nähdä, mikä on yhteiseksi hyväksi, mikä edistää valoa ja rakkautta kokonaisuudessaan. Joskus ikävältä näyttävät tai tuntuvat teot voivat näennäisestä vääryydestään huolimatta olla juuri ne rakkaudellisimmat ja tärkeimmät. Pyrin tänä vuonna (ja tulevinakin) siihen, että valinnoillani, teoillani, sanoillani ja ajatuksillani luon omalta osaltani maailmasta rakkauden ja valon täyttämää kotia, meille kaikille. Ja tästä näkökulmasta, sydämestä käsin, osaan helposti nimetä tarkat toiveet ja unelmat koskien kaikkia aiemmin luettelemiani elämänalueita.
Kiitos enkelit <3 <3 <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)