Aaltoilevaa elämää

Oon usein aikonut kirjoitella tänne, mutta jostain syystä se aina jää... Nyt otin oikein asiakseni miettiä, että miksi on näin. Miksi tämä bloggaaminen tuntuu tahmealta ja takkuiselta? Eipä sillä, että se mitään pakollista puuhaa olisikaan, saahan sitä olla kirjoittamattakin. Mutta kun haluaisin kirjoittaa, haluaisin, että asioita ja ajatuksia tallentuisi muistiin, kun olen nykyisin niin huono kirjoittamaan päiväkirjaa käsin, haluaisin antaa ajatusten virrata ilman sen suurempaa tarkoitusta ja tavoitetta... ja siinähän se tuli. Tajusin kirjoittaneeni teille lukijoille enkä itselleni! Ei ajatus silloin virtaa vapaana, jos miettii, että mitä mahdollinen lukija tästä ajattelee. Eivät kirjailijatkaan kirjoittaessaan pohdi, että myykö tämä teksti tällaisena vai pitäisikö sitä muuttaa raflaavammaksi tai mitähän lukijat minusta tämän jälkeen ajattelee, toistanko itseäni, kirjoitinko viimeksi tästä samasta... tai luulen ainakin, etteivät pohdi, mistäpä sen tietää. Yhtäkaikki, löysin syyn takkuiluun. Ja tästä edes haluan keskittyä kirjoittamaan itselleni, ja antaa teille mahdollisuuden nähdä, mitä itselleni kerronkaan :) Sekavaa, ehkä.

Niin. Viime aikoina mielenpäällä on ollut elämän aaltoliike. Toisinaan tuntuu, että on oivaltanut suuria totuuksia ja löytänyt syvemmän tarkoituksen olemiselleen. Ja pian huomaa taas hukkuneensa arjen kiireisiin ja suorittavansa elämäänsä. "Sitten kun tämä on tehty, niin kaikki on hyvin.. sitten kun tuo on valmis niin kaikki on valmista". Täysin itseltään salaa lipuu sitku-elämään, vaikka tietää, että se on keskinkertainen vaihtoehto läsnäolevan ja täydemmän nytku-elämän rinnalla. Oli pitkä pätkä, kun meditoin ja joogasin hyvinkin säännöllisesti ja kiireen tunne väheni. Tilalle tuli kiireettömyyttä, hallinnan tunne, olo siitä, että riitän tällaisena. Uskomatonta, mutta onnistuin hukkaamaan sen fiiliksen.

Henkinen tasapaino on niin kuin fyysinenkin, sitä on ylläpidettävä jatkuvasti. Ei riitä, että käy kerran vuodessa lenkillä, jos haluaa olla hyvässä kunnossa. Samalla tavalla ei riitä, että hiljentyy, joogaa, meditoi tai tutkii itseään yhtenä päivänä vuodessa, tai edes kuukaudessa säilyttääkseen mielenrauhan ja tasapainon. Hulluinta on, että teoriassa tiedän tämän, mutta nyt huomaan, että käytäntö on ajanut teorian ohi. Valmistuttuani elokuussa elämäntaidon valmentajaksi, olen tehnyt hulllun lailla töitä, erilaista suunnittelutyötä ja markkinointia ja kaikkea muuta, ja ollut jatkuvasti niin kiireinen, että iso osa asiosta on jäänyt puolitiehen, muka kiireen jalkoihin. Olen ajatellut, että otan aikaa itselle ja henkiselle hyvinvoinnille taas sitten kun nämä akuutit hommat on hoidettu. Miten typerää! Jos olisin jatkanut henkisiä harjoituksia koko ajan, väitän, että olisin saanut aikaan paljon enemmän. Nyt pää on käynyt niin ylikierroksilla ja liialla kuormituksella, että asiat on tullut hoidettua turhan monimutkaisen kautta.

Lisäksi on hukkunut ajatus siitä, mikä elämässä on tärkeää. Pääsin keväällä ja kesän aikana kiinni ajatukseen, ettei meitä mitata suoritusten tai ulkoisten statusten perusteella. Ettei sillä ole oikeasti väliä, mitä teen työkseni, paljonko tienaan, olenko laiha vai lihava. Että kaikkein tärkeintä on olla läsnä hetkessä, siinä mikä kulloinkin on käsillä. Hengittää rauhassa, tunnistaa tunteensa ja nauttia tilanteesta. Ja yllättäen saankin itseni kiinni suorittamasta kaikin voimin. "Tämä täytyy nyt saada tehtyä, miten en ole tätäkään vielä saanut valmiiksi", hophop ja pari raipaniskua päälle! Aivan hävettää, kun mietin, mitä oon itelleni tehny viimeisen parin kuukauden aikana. Uskoin kai, että kun tekee hyvinvointia edistävää työtä, niin siitä ei väsy samalla tavalla kuin "tavallisesta työstä"...

Miten sitten havahduin tilanteeseen? Sairastua piti! Sanon aina ite toisille flunssan iskiessä, että "keho vaatii lepoa ja pakottaa pysähtymään". Ja silti, kun kurkkukipu iski niin päätin silti mennä vielä töihin. Ajattelin, että käyn välillä pari tuntia lepäämässä ja menen sitten vielä illalla jatkamaan. Että kyllä sen parin tunnin päiväunen pitää levoksi riittää. Kun kerran on töitä niin pitäähän ne hoitaa. Joo-o. Paitsi ettei pidä, jos on tosissaan levon tarpeessa ja laiminlyönyt omaa hyvinvointiaan niin rankalla kädellä kuin oon tehny. Niinpä päädyin kotiin sohvalle makaamaan. Päänsärky yltyi niin kovaksi, että pelkäsin jo hetken, että kyse on jostain vakavamasta kuin tavallisesta flunssasta, minkä seurauksena pohdin myös sitä, että olisinko valmis jo lähtemään tästä elämästä. En tosiaan! Ja siksipä sitten mietin kaikkea tätä edellä kirjoiteltua. Tässä palauttelen elämäni arvojärjestystä paikoilleen ja muistutan itseäni siitä, mikä mulle on oikeasti tärkeintä. Olen valtavan kiitollinen siitä, että sain pysähtyä huomaamaan, mihin hullutukseen olin menossa ja osaan nyt oikaista kurssin parempaan suuntaan. Työ ei lopu tekemällä ja onnellisuus ei ala sitten kun. Onnellisuus ja hyvinvointi ovat oma valinta ja valitsen ne nyt, jälleen kerran. Ja aion valita sittenkin, jos ne joskus taas unohdan. Koska erehtyminen on inhimillistä ja elämä muuttuu jatkuvasti, on täysin mahdollista, että eksyn polulta myöhemminkin, mutta osaan helpommin palata takaisin.

Tähän loppuu lisään Portia Nelsonin oivallisen tekstin, joka kuvaa juuri tätä ihmiselämän erehdysten kautta oppimista. Jonain päivänä osaan mennä toista katua!

"Kävelen katua pitkin. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Minä putoan, hukun... olen avuton.
Ei syy ole minun. Kestää iäisyyden päästä ylös.

Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Olen kuin en sitä näkisi. Putoan uudelleen.
En käsitä, että olen jälleen tässä, mutta ei syy ole minun. 
Kestää edelleen kauan päästä ylös.

Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa. Näen sen. Putoan... siitä on tullut tapa vaikka silmäni ovat auki. Tiedän missä olen.
Syy on minun. Nousen saman tien ylös.

Kävelen samaa katua. Jalkakäytävässä on syvä kuoppa.
Kierrän sen.

Kävelen toista katua."