Edellisestä postauksesta on näköjään kulunut yli kuukausi. Yksi ystävä ehti jo kysellä, että miksi en päivitä tätä blogia. Noh, useana päivänä ja iltana olen ajatellut päivittänäni, mutta tällaisen tekstin kirjoittaminen vaatii keskittymistä ja läsnäoloa. Viime aikoina päiväni ovat sujuneet niin, että saatuani lapset nukkumaan kymmenen aikaan, olen nauttinut tv:n ääressä lounas-päivällinen-iltapala-yhdistelmän ja ollut niin väsynyt, että ei ole ollut toivoakaan kirjoittamisesta, ainakaan minkään älyllisen tekstin kirjoittamisesta.
Nyt kuitenkin yritän :) Koska kyllähän kaikenlaista on mielessä ollut viimeisen kuukauden aikana, vaikka en niitä ajatuksia tänne olekaan saanut merkittyä. Olen käyttänyt paljon enkelikortteja viime viikkoina ja saanut niistä paljon lohtua ja ohjausta. On tuntunut myös, että suustani valuu ihmeellisesti oikeita sanoja oikeissa paikoissa eri ihmisille, toisinaan jopa lähes vieraille. Se on huikea onnen tunne, kun joku näyttää saavan voimaa ja suunnankorjausta polulleen jostain, mitä sanon, vaikken useinkaan tiedä, mistä ne sanat tulee. Mutta hyvä, että tulee :) Haasteena on pitää ego irrallaan näistä ja pysyä nöyränä. Minun ei pidä luulla, että saisin auttaa toisia ITSENI vuoksi vaan muistaa, että auttamisen taito on lahja, joka pitää ottaa vastaan kiitollisuudella.
Unelmien ja itsen tutkiskelu on jatkunut, sekä omassa mielessä että yhteisessä ryhmässämme. Olemme keskittyneet ryhmässä kaivelemaan menneisyyttä löytääksemme sieltä selityksiä nykyiselle käytöksellemme. Jokaisella meistä on lapsuuden ja nuoruuden aiheuttamia traumoja, joista selviää vain tiedostamalla, käsittelemällä ja antamalla anteeksi. Äitien ja isien käytös ohjaa meitä, myös roolimme lapsuus- ja nuoruusajan ystävien kesken määrittää käytöstämme myös tänään. Tavat, joilla meitä lapsuuden perheissä ja ystäväpiireissä kohdeltiin siirtyvät meille, ellemme toisin valitse. Eikä aina ja kaikessa tarvi valitakaan, tottakai jokaisen lapsuudesta on tullut mukaan myös hyvää. Mutta ymmärrätte pointin? Itse esimerkiksi löysin itsestäni asian, joka estää minua uskomasta omaan menestykseeni tässä uudessa työssä.
Minulla on köyhän tytön identiteetti! Olin köyhän yksinhuoltajaäidin lapsi ja opin kai jo 1-vuotiaana, ettei meillä ole rahaa mihinkään ylimääräiseen. Kasvoin köyhyyteen ja säästämiseen. Mihinkäs se itsestään olisi muuttunut? Ihmettelin, kun tässä syksyn aikana uudella työpaikalla ollessa tuntui kummallinen kaiverrus ja epävarmuus sisimmässä. Sitten istuin ajan kanssa alas ja aloin kysellä itseltäni, että mikä vikana. Huomasin kuiskivani itselleni, että ei saa innostua liikaa, koska ei tämä hoitola kuitenkaan tule menestymään. Ja kun mietin pidemmälle, löysin tämän identiteettiasian. Tietysti asia on näin! Kuinka muutenkaan! Sitähän me olemme, mihin kasvamme. Jos vuosia ja vuosikymmeniä olemme jotain tiettyä, ei se piirre tai asia yhtäkkiä muutu miksikään. Jos vanhempamme ja muut lapsuutemme ihmiset ovat pitäneet meitä ujoina, ujoja me olemme. Jos meille on lapsena sanottu jatkuvasti, että olemme reippaita ja kilttejä, sitä olemme. Jos elämä on ollut vain taloudellista selviämistaistelua eikä iloa tai nautintoa, sellaisena se jatkuu. Niin kauan, että itse kyseenalaistamme nämä "totuudet".
Täytyy myöntää, että kuulostaa helpommalta kuin oikeasti on. Tällaiset oivallukset ja muutokset vaativat aikaa ja turvallisen ympäristön. Yhdeltä istumalta ei voi koko elämää selvittää. Eikä sellaisten ihmisten seurassa, jotka eivät hyväksy muutostamme ja anna sille tilaa. Itselläni tämä selvittely on alkanut jo yli kaksi vuotta sitten ja edelleen löydän uutta. Askel kerrallan. Aina esille tulevat asiat eivät ole mukavia. Joskus joutuu näkemään itsessään sellaista, mitä ei toivoisi näkevänsä. Ja silloin on ensiarvoisen tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tukena ja peilaavat virheiden lisäksi myös kaiken hyvän ja arvokkaan.
Ja juuri kaikkea tätä uskon, että ryhmässämme saamme. Tai ainakin itse saan. Toki esille on noussut kipuja ja osa kivuista on vielä piilossa jossain egon ja puolustusmekanismien suojissa, mutta enemmän uskon kuitenkin meidän olevan positiivisen puolella. Ryhmästä on tullut niin paljon positiivista palutetta, että uusi ryhmä aloittaa kahden viikon kuluttua! Todella mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaiseksi se muodostuu, kun jäsenet ovat aivan eri henkilöt. Kerron siitä lisää sitten :)
Aioin kertoa myös henkiparantamisesta, siitä miten sairaudet aina kertovat meille viestiä. Mielessä oli myös eilinen tutkiskelu koskien indigoaikusia... uskon olevani sellainen ja tämä uskomus ja oivallus selittää monta asiaa elämästäni... Tästä kaikesta kuitenkin seuraavilla kerroilla. Kiva, että luit tänne asti <3
P.S. edelleen toivoisin, että kommentoisitte... vaikka anonyymina, jos ette halua omaa nimeänne esille, ihan vain, että mitä ajatuksia herää, vai herääkö ylipäänsä mitään. myös negatiivinen palaute vastaanotetaan, toivon, että se olisi perusteltua :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti