Lauantaiaamun mietteitä

Olipas mielenkiintoista lukea tuo edellinen postaus. Nuo uudet alut, joiden tunsin olevan lähellä viimeksi, ovat nyt selkiytyneet, nyt tiedän, mistä on kyse, ja ne on todellakin uusia, isoja, ihania juttuja! Kumpikin liittyy työhön, toinen vieläpä vahvasti kirjoittamiseen, mitä viimeksi pohdiskelin :) Toinen(kin) on niin iso projekti, että kouriintuntuvaa konkretiaa on luvassa vasta parin vuoden päästä, mutta toteutus on kuitenkin jo alkanut.

Mutta nuo alut eivät olleet tänä aamuna se aihe, josta tunsin tarvetta kirjoittaa. Vaan tällä kertaa tarve heräsi Lapin Kansaa lukiessa. Olen jo aiemmin huomannut liikuttuvani usein uutisten ääressä, eteenkin näin viikonloppuisin, kun on aikaa keskittyä lukemaan rauhassa.Olen ottanut tavaksi nousta joka aamu klo 6.30. joogaamaan ja kun muu perhe jatkaa uniaan niin mulla on aikaa ajatella.Tänä aamuna liikutuksen ja pohdinnan nostattivat uutiset Nobelin rauhanpalkinnon saaneesta Kailash Satyarthista, joka työskentelee lapsityövoiman vähentämisen puolesta sekä nuoresta rovaniemeläisestä Habi Yawarista, joka matkusti käymään juurilleen Afganistanin Kabuliin.

Kumpikin näistä artikkeleista aiheutti valtavan kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteen omasta elämäntilanteesta johtuen. Vaikka poliitikot mitä väittäisivät niin minä olen edelleen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen ja ylipäänsä länsimaihin! Maailman lapsista 10% eli 168 miljoona lasta käy töissä joka päivä, niistä puolet vaarallisiksi luokitelluissa tehtävissä: kaivoksissa, kemikaaleja käyttävässä tekstiiliteollisuudessa, orjina kotitalouksissa. Minä onnekas saan pitää lapset kotonani, laittaa heidät aamuisin kouluun ja päiväkotiin, harrastaa ja oleskella heidän kanssaan iltaisin ja viikonloppuisin, peitellä halauksin ja suukoin illalla vuoteisiin! Täysin itsestään selviä asioita meidän kulttuurissa, ja silti mielettömän suuria ilon aiheita, kun vain pysähtyy miettimään. Miksi arjen kiire ja paineet vievät minut pois niistä hetkistä, joissa onni todella on? Miksi harhaudun pitämään elämäntasoani itsestään selvänä ja haluan aina vain lisää, kun kaikki on lopulta täydellisen hyvin?

Lapsityövoiman käytöstä kertovan jutun yhteydessä kerrottiin myös pakistanilaisesta Malala Yousafzaista, joka tuli Taleban-miehen ampumaksi blogikirjoitustensa vuoksi. Hän onneksi toipui ja tekee nyt työtä naisten aseman parantamiseksi maailmassa. Minä, suomalainen nainen, olen täysin vapaa kirjoittamaan täällä blogissani mitä tahansa. Saan vapaasti liikkua missä haluan ja tarpeen tullen pääsen sairaalaan, kouluun, kauppaan, mihin vain. Suomalaisia naisia on erilaisissa johtotehtävissä, yrityksissä toimitusjohtajina, politiikassa, virkahenkilöinä. Meitä ei uhkaa väkivalta ja terroriteot jokapäiväisessä elämässämme. Silti toisinaan tuhlaamme valtavasti energiaamme "lasikattojen murtamiseen" ja palkkaerojen tasaamiseen. Eikä pidä käsittää väärin, olen tietysti sitä mieltä, että tasa-arvon kuuluu toteutua kaikkien välillä: sukupuolten, rotujen, ikäluokkien jne. Tarkoitan vain, että välillä on hyvä keskittää huomionsa siihen, miten hyvällä mallilla asiat jo ovat! Miten paljon olemme jo saaneet aikaan. Kuinka paljon paremmin asiat meillä on verrattuna moneen muuhun maailmankolkkaan. En todellakaan tarkoita, että pitää olla kiitollinen ja tyytyä, vaan on hyvä olla kiitollinen ja jatkaa työtä mm. tasa-arvon puolesta tuossa kiitollisuuden energiassa!

Toinen lehtiartikkeli kertoi 22-vuotiaasta afgaanitaustaisesta Habi Yawarista. Hän oli 4-vuotias, kun talebanit valtasivat Kabulin kaupungin Afganistanissa. Hänen pari vuotta vanhempi veljensä kuoli kesken torireissun raketti-iskussa ja hänen isänsä vain katosi. Suora lainaus artikkelista: "Äiti pakeni neljän lapsensa kanssa Pakistanin kautta Iraniin, missä perhe eli kahdeksan pitkää vuotta henkipattona vailla työtä ja oikeuksia". Tässä kohdassa tuli itku. 8 Vuotta!! Mitä jos minun lapsistani toinen kuolisi pommitukseen ja toinen joutusi kasvamaan lapsuutensa jossain vailla mitään oikeuksia. En voi edes kuvitella. Muistan hyvin, millaista oma elämäni oli vuosina 1996- 2004. Kirjoitin ylioppilaaksi, lähdin vuodeksi Norjaan ja sieltä Helsinkiin. Olin töissä, mulla oli kiva koti ja paljon kavereita. Oli myös kipeää kasvua, toisinaan ahdistusta, ja luulin, että ne oli tosi raskaita vuosia. Tässä kun istun ja mietin niin totean, että ei ne olleet raskaita. Ne olivat elämää. Onnekasta elämää. Samaan aikaan toisaalla elettiin oikeasti raskasta aikaa.

Habi Yawari kertoo jutussa matkastaan Kabuliin. Kaupunki oli hajalle pommitettu, joka puolella rampautuneita kerjäläisiä, toisinaan kuului räjähdyksen ääniä ja koko ajan oli oltava varuillaan. Sänkynä oli matto, sähköt usein poikki ja muutoinkin elämä oli kuin kivikaudelta. Ja silti ihmiset olivat anteliaita ja elämänmyönteisiä hymy huulillaan. Karuimmissakin olosuhteissa ihmiset uskovat elämään ja parempaan huomiseen. Miksi me emme täällä yltäkylläisyydessä usko? Miksi me olemme koko ajan kiireisiä ja väsyneitä, vailla lisää rahaa ja materiaa? Onko elintasomme kääntynyt itseämme vastaan? Olemmeko unohtaneet, miten elämästä nautitaan sellaisenaan, ilman shoppailua, hyvää ruokaa tai tv-realitya? Emmekö muista, mikä onni on, että meillä on turvalliset, lämpimät kodit, perheet ja ystävät ympärillämme ja mahdollisuus pitää huolta terveydestämme hyvällä ravinnolla ja liikunnalla?

Niin. Todella paljosta saan olla kiitollinen. Tänäänkin. Miten onnekas olen, kun mulla on varaa tilata Lapin Kansaa, joka tämän ajatusryöpyn laittoi alulle. Ja kun sain nautiskella sitä lukiessa paprika-chilijuusto-munakasta ja vaniljalla maustettua kahvia. Ja kun lämpimässä kodissani sain sytyttää muutaman kynttilänkin lauantaiaamun tunnelmointiin. Kun mulla on tosi hyvä kamera, jolla sain kuvat tähän postaukseen, ja tietokone nettiyhteydellä, jolla sain tämän tekstin tehtyä. Voisin luetella näitä kiitollisuuden aiheita tähän kymmenittäin, sillä niitä todellakin riittää... Olen todella onnellinen.

Tietysti heräsi myös kysymys, mitä voisin tehdä, jotta asiat maailmassa olisi paremmin. Ajattelen niin, ettemme me täällä saa työntää päätä pensaaseen ja kuvitella, että maailman ongelmat katoaa. Ajattelen toki myös niin, etten voi ottaa maailman murehita jokapäiväiseksi taakakseni, koska siten murennan oman onnellisuuteni ja stressaannut kuoliaaksi. Mietiskelin keinoja, joilla toimia paremman maailman eteen. Päätin haastaa itseni tutkimaan tarkemmin hankkimieni tuotteiden alkuperää. Lapsityövoimaa on vaikea tunnistaa, se osataan piilottaa taitavasti, mutta jätän tästä lähtien ostamatta ne tuotteet, joiden alkuperää epäilen. Jos vaate maksaa 5 euroa niin epäilyksen kuuluu herätä kenellä tahansa. Sama pätee myös muihin tuotteisiin kuin vaatteisiin. Äärimmäisen halpa hinta ja valmistusmaana Intia, Kiina, Pakistan, Bangladesh jne. viittaa siihen, ettei tuotanto ole "puhdasta" Lapsityövoimaa voidaan vähentää sillä, että lasten vanhemmille maksetaan työstä asianmukainen palkka, mikä tietysti näkyy myös tuotteen hinnassa jossain määrin (vaikka tövoimakulu on esim. vaatteissa vain muutaman prosentin luokkaa). Lisäksi haastan itseni lahjoittamaan hyväntekeväisyysjärjestöille, jotka toimivat lasten oikeuksien ja rauhan puolesta.

Vaikka ajattelenkin niin, että meistä jokainen kohtaa elämässään ne haasteet, joita kuuluukin ja joista eniten oppii, se ei tarkoita minulle sitä, että voin olla piittaamatta muusta maailmasta. Koen, että me, jotka olemme tässä maailmassa hyväosaisia, voimme auttaa koko maailmaa voimaan paremmin. Kun vain sitoudumme pohtimaan elämää siitä näkökulmasta, että haluan auttaa mahdollisuuksien mukaan, niin niitä mahdollisuuksia kyllä eteemme tuodaan. Kaikki tämä ajatuskulku johdatti minut myös siihen, että tämän hetkinen työnikin edistää hyvinvointia koko maailmassa. Johdatan työkseni ihmisiä oman itsensä ja totuutensa äärelle, ja oman totuutensa löytänyt ihmisen haluaa hyvää kaikille muillekin, ei ainoastaan itselleen. Omassa voimassaan oleva ihminen ei tarvitse ylimääräistä mammonaa tai materiaa vaan osaa nauttia elämästä vähemmälläkin. Me kaikki olemme yhtä, meidän jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa kollektiiviseen hyvinvointiin koko planeetalla.

Vielä yhden auttamiskeinon oivalsin. Voin lähettää Valoa, Rakkautta ja Parantavaa Energiaa mihin tahansa päin maailmaa. Pyysin jo enkeleitä auttamaan näitä maailman lapsia ja sodan keskellä kärsiviä. Sen aion jatkossakin tehdä joka päivä. Iiris Palosaari sanoi viime viikolla Henkisen kehityksen viikolla, että kun Irakin sota aikanaan puhkesi, tuhannet ja tuhannet ihmiset olivat rukoilleet tilanteen laukeamisen puolesta, mutta liian harvat muistivat lähettää Valoa ja Rakkautta Saddam Husseinille. Aion muistaa tämän ja osaltani auttaa Valoa lisääntymään tässä maailmassa lähettäen Valoa ja Rakkautta niille, ketkä sitä eniten vaikuttaa tarvitsevan.

Tällaisia "pieniä maailmanparannusmietteitä" lauantaiaamuna. Tänään aion olla kiitollinen kaikesta hyvästä ja nauttia tästä (ja tulevista) päivästä joka hetki. Tee Sinäkin niin <3

Uuden edessä

Mulle on viime viikkojen aikana kovasti tuotu viestiä kirjoittamisen tärkeydestä, joissain yhteyksissä jopa kirjan kirjoittamista on tarjottu, mutta ajattelen kuitenkin, että tämä blogin pitäminen käy kirjoittamisesta tällä erää... Joten tässä sitä ollaan. Paljon olisi tekemättömiä töitä, mutta nyt pitää ensin kirjoittaa :)

Kuten otsikko kertoo, minun elämässä tuntuu jälleen olevan jonkinlainen uusi alku. Tosin nämä alut ovat usein sellaisia, ettei ne näy ulospäin vaan ne ovat sisäisiä alkuja ja muutoksia. Jotain on murtumassa minusta esiin, olen saavuttamassa jonkin uuden tason itsessäni, mutta en vielä tiedä mistä on kyse. Loppukesän aikana olen pohtinut työtilannettani paljon, ja tällä kertaa siitä näkökulmasta, että mikä kaikki yritykseni valikoimassa jatkaa ja mistä haluan ehkä sittenkin luopua. Ensimmäistä kertaa tunnen, että on tarve karsia jatkuvan kasvattamisen sijaan. Niinhän se kulkee luonnossakin, pieniä ja heiveröisiä alkuja nousee maasta, ajan kuluessa niistä vahvimmat selviytyy ja heikommat väistyy. Näin lienee tapahtumassa minun työssäkin.

Pohtimisen aihe onkin se, että mitä minä ihan todella haluan tehdä. Tuntuu, että kaikkea! Mutta koska se ei ole mahdollista, on tehtävä valintoja. Tai kaikki on mahdollista, mutta pitkän päälle ei mielekästä. Ja tästä pohtimisesta tullaan oman itsen syvään tutkimiseen ja siitä uusiin alkuihin. On ihanaa löytää itsestään uusia puolia ja todeta joidenkin "tietojen" vanhentuneen. En enää olekaan sellainen kuin 5 vuotta sitten tiesin olevani. Minun ei tarvitsekaan täyttää kaikkia aiempia määritelmiäni vaan voin olla vapaasti, kuka haluan ja kasvaa koko ajan uudeksi.

Yksi merkittävä uusi asia itsessäni on valtava tarve päästä luontoon. Yllättäen löysin itseni paikallisesta erätarvikekaupasta tietämättä oikein itsekään, miten sinne päädyin, ja siitä heräsi minussa uinunut kaipuu tunturille ja metsään. Tästäkin mulle on tuotu viestiä monin tavoin. Eräässä meedioistunnossakin puhuttiin luonnonhenkien kanssa keskustelemisesta ja siitä, miten tarpeellista minun olisi kulkea luonnossa. Aika ei kuitenkaan ole vielä ollut sopiva ennen tätä, mutta nyt se tuntuu olevan.

Ja niinpä kävin viikonloppuna kahtena päivänä retkeilemässä. Ensin lasten kanssa ja sitten vain koira seurana. Luonnon hiljaisuus ja rauha on tyrmäävän upea. Vaikka lapset kiljuvat ja koiraparka huohotti niin kaiken taustalla oli syvä hiljaisuus. Välillä pysähdyimme lasten kanssa sitä kuuntelemaan, hekin olivat varsin vaikuttuneita! Tänään oma energia on selvästi erilainen kuin vielä viime viikolla. Olo on tasaisempi ja varmempi, voimaa tuntuu olevan enemmän. Maaenergian juurruttava vaikutus on selvä ja tunnen olevani entistä enemmän oikealla polulla jalat vahvasti maassa kiinni. Lisäksi tunnen, että jotain minussa on todellakin muuttumassa.En osaa sanoa, mitä se on, mutta tunnen muutoksen jo olevan tässä. Ja tiedän, että siellä tunturin laella tai metsälammen rannalla muutos etenee vahvan maadoittavan energian ja puhdistavan tuulen ansioista.Joten sinne janoan nyt takaisin ja niin usein kuin mahdollista. Tarvitsen tilaa tälle muutokselle ja uudelle energialle.

Ja oikeastaan, tästähän koko elämässä on kyse: muutoksesta ja uudeksi kasvamisesta. Me kaikki muutumme koko ajan ja on energian hukkaa yrittää pitää kiinni vanhasta väkisin. Tarkoituksemme täällä on kuoria itsestämme uusia puolia esille uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että jäljellä on vain puhdas ydin, korkein minä, sielu tai millä nimellä sitä haluaakaan kutsua. Olen siis vahvasti sillä matkalla <3

Tämä pöllö lennähteli päiden päällä eilisellä reissulla ja tänään nostin Atlantis-pakasta kortin, jonka kuvassa oli samanlainen pöllö. Kortin viesti kiteytettynä oli, että mysteeri odottaa ratkaisemistaan ja että olen saamassa uudelaista tietoa... aika hyvin osuu tähän hetkeen :)

 

 

 

   Ranskis ei ehkä sittenkään ole mikään retkikoira, vaikka riemusta hypähdellen halusi mukaan. Ens kerralla saa jäädä kotiin ihan suosiolla :D

Näissä energioissa siis tutkin uutta, mysteeristä alkua, josta en vielä tiedä kovin paljoa, tai siis mitään. Jännittävää odottaa, mihin tämä tie johtaa.

Tervetuloa Uusi, Sydämestä Ohjautuva Vuosi

Jälleen on eletty yksi joulu ja vuodenvaihde loppiaiseen, tänään on koti riisuttu joulukoristeista, jotka on aseteltu kauniisti odottamaan vuodeksi, kunnen ne ensi jouluksi taas kaivetaan esille. Uusi vuosi ja loppiainen, yhden ajan loppu, ja uuden alku. Elämän jatkuva kiertokulku.

 

Millä mielellä ja miten otan tämän alkavan vuoden vastaan? Mitä viime vuosi opetti ja mitä siitä jäi käteen? Mitä otan siitä mukaan, minkä jätän taakse? Mitä toivon alkavalta vuodelta? Siinäpä kysymyksiä, joita olen pyöritellyt tässä reilun viikon verran, aloittaen jo ennen varsinaista vuodenvaihdetta. Tiesin, että aina vuoden vaihtuessa myös energia hieman muuttuu, on ihan todellinen alku ja loppu, vaikkakin hienovarainen. Ja siksipä halusin valmistautua pohdiskellen näitä kysymyksiä jo etukäteen. Haaveilin, että olisin voinut viettää Uuden Vuoden Aaton rauhallisesti itsekseni meditoiden ja unelmoiden, ehkä uutta aarrekarttaa laatien, ja siten valmistautuen alkavaan vuoteen. No, aatto sujui hieman riehakkaammissa merkeissä lapsosten kanssa raketteja ammuskellen ja yömyöhään valvoen, ja kun vielä puolen yön jälkeen luin iltasatua lähes tunnin, en enää ollut oikein virittynyt vastailemaan näihin kysymyksiini :) Mutta ei se mitään, ihana aatto se oli!

 

Tänään tuli sitten sellainen ilta, että mulla on aikaa istua alas näiden kysymysten kanssa. Ja yhtäkkiä tuntuikin, että mielessä on liikaa kaikkea... liikaa toiveita, liikaa luopumista, liikaa pohdiskelua. Melkoinen sisäinen sekasotku. Jotenkin tuntui, etten tiedäkään, mitä toivon ja mistä unelmoin, vaikka olin pohtinut tätä kaikkea jo monta päivää. Otin sitten enkelikortit käteen ja aloin sekoitella, ja pyysin enkeleiltä jotain selkeytystä juuri tähän hetkeen. Vastausta, että mitä kautta lähden tätä mielen sotkua purkamaan.

 

Ehdin sekoitella pakkaa hetken aikaa, kun yksi kortti putosi... enkelit varmistivat, että tulen ottaneeksi juuri sen, oikean kortin. Ja se todellakin oli oikea, ymmärsin sen heti, kun näin kortin tekstin, joka kuuluui: "Jos tunnet itsesti hermostuneeksi, keskity palvelemiseen" ja jatkotekstinä luki:Tähtää kaikki aikomuksesi vastataksesi kysymykseen "miten voin tehdä maailmasta paremman paikan?" ja Vetovoiman laki tulee huolehtimaan kaikista tarpeistasi. Täydellinen kortti tähän hetkeen!!!

 

Mielessä oli ollut monenlaisia ajatuksia koskien työtä, perhettä, parisuhdetta, kehon hyvinvointia, kotia ja niin edelleen. Tuntui kaoottiselta lähteä asettamaan näitä asioita järjestykseen ja kirjaamaan niitä selkeiksi toiveiksi. En tiennyt mistä aloittaa. Ja yhdellä lauseella, yhdellä kortilla, enkelit auttoivat minua laittamaan asiat järjestykseen. Kun elää sydämestä käsin, sillä ajatuksella, että haluaa auttaa maailmaa ja ihmisiä (itsensä mukaan luettuna), ei voi mennä harhaan. Ei tarvitse murehtia rahasta tai muusta, kun on olemassa Vetovoiman laki, joka vastaa siihen värähtelyyn, jota säteilemme. Joten siinä minun uuden vuoden toiveeni ja tavoitteeni:

 

Haluan tänä vuonna keskittyä palvelelmaan yhteistä parasta, ja luomaan maailmasta parempaa paikkaa meille kaikille.

 

Haluan arjen tilanteissa kyetä olemaan niin läsnä ja auki, että osaan nähdä, mikä on yhteiseksi hyväksi, mikä edistää valoa ja rakkautta kokonaisuudessaan. Joskus ikävältä näyttävät tai tuntuvat teot voivat näennäisestä vääryydestään huolimatta olla juuri ne rakkaudellisimmat ja tärkeimmät. Pyrin tänä vuonna (ja tulevinakin) siihen, että valinnoillani, teoillani, sanoillani ja ajatuksillani luon omalta osaltani maailmasta rakkauden ja valon täyttämää kotia, meille kaikille. Ja tästä näkökulmasta, sydämestä käsin, osaan helposti nimetä tarkat toiveet ja unelmat koskien kaikkia aiemmin luettelemiani elämänalueita.

 

Kiitos enkelit <3 <3 <3

 

 



Myllerryksen syksy rauhoittuu jouluun

Pitkä hiljaisuus blogissa, johon tällä kertaa syynä muutakin kuin oma laiskuus... kulunut syksy on ollut muutosten aikaa ja todellista tunteiden vuoristorataa. Aika pian tuon edellisen kirjoituksen jälkeen tulin avioliitossani hetkeen, jossa tein eropäätöksen. Asia oli kytenyt sisimmässäni jo pidempään, ja sitten se hetki vain tuli. Niin kuin sanotaan rakastuessa, että "kyllä sen sitten tietää", kun oikea sattuu kohdalle, niin myös erotessa sen hetken "vain tietää". Eromme syitä tai käytännön seurauksia en halua tässä enempää avata, koska ne koskevat liiton toistakin osapuolta niin vahvasti. Mutta muutoksista johtuvasta tunnemylläkästä voin omalta osaltani kertoa.

Alun akuuttivaihe kaikkine käytännön järjestelyineen oli omituista aikaa, tunsin katsovani itseäni jotenkin sivusta, aivan kuin tarkkailisin omaa toimintaani jostain kauempaa. Järjestin asiat aivan kuin robotti ja välillä ihmettelin, että näinkö helposti tämä menee. Mutta eihän se mennyt, tuska oli vain kiltisti odottamassa vuoroaan. Akuutissa kriisissä ihminen on toimintakykyinen siirtämällä tunteet syrjään. Jos kaikkia tuskallisia ajatuksia olisi alkanut pohtia siinä, kun pakkasi muuttolaatikoita tai teki maistraattiin muuttoilmoitusta, niin käytäntö ei olisi edennyt mihinkään. Siksipä kriisissä on tärkeintä selviytyä hetki kerrallaan tärkeimmistä toiminnoista, surun ja kivun vuoro on vasta hieman myöhemmin. Näin ihminen toimii. Saatuani käytännön asiat kuosiin ja uuden kodin asuttavaan kuntoon, kaikki vuoroa odottaneet tunteen pääsivät pintaan.

Noiden tunteiden kanssa sain huomata, että vuosien itsensä kehittäminen on todellakin kannattanut. Vaikka olin (ja olen) elämäni suurimmassa kriisissä, pystyin silti tiedostaen tarkkailemaan itseäni ja tunteitani. Viiltävä kipu ja epätoivo ravistelivat toisinaan kehoani lähes huutavan itkun kanssa, mutta silloinkin ymmärsin koko ajan, että tämä on tunne, joka tulee ja menee. Annoin surun tulla, ja niin se itsestään myös meni pois kestettyään toisinaan tunteja, joskus minuutteja. Ja tuli taas uudelleen, ja meni pois. Tunteiden vuoristarata on oikeastikin kuvaava sana sille, mitä erossa tapahtuu, ainakin minun kohdalla. Annoin kipeän tunteen olla, yrittämättä muuttaa sitä paremmaksi tai lievittää sitä millään ulkoisella. Istuin ja itkin, otin tunteen vastaan tunnustellen, missä ja miten se tuntuu, luottaen siihen, että ei se voi koko elämää jatkua. Eikä jatkunutkaan. Päivä päivältä surun hetket ovat lyhentyneet, ja ilon hetket vahvistuneet ja kasvaneet. Surun ja tuskan kohtaaminen eivät saaneet minua hengiltä vaan päin vastoin, vahvistivat minua entisestään. Suosittelen kaikille, uskaltakaa kohdata ahdistuksenne, pelkonne, surunne ja tuskanne. Se on ainoa tie päästä niistä ihan todella eroon.

Jos olisin akuutin vaiheen jälkeen sivuuttanut tiedon, että sisälläni on surematonta surua ja tunnistamatonta tuskaa, ja vain jatkanut arkipäivän elämääni vanhaan malliin, pitänyt itseni riittävän kiireisenä ja touhukkaana päästämättä itseäni pysähtymään yksin tunteideni kanssa, olisivat nuo kaikki tuskat yhä jossain sisimmässäni möykkynä, ja kantaisin niitä siihen asti, että olen valmis ne kohtaamaan. Jos jätämme vaikeita asioita käsittelemättä, kannamme niitä mukanamme iät ja ajat. Tunnemme, että jokin sisällä tuntuu hankalalta ja ahdistavalta, mutta valitsemme olla kuulematta sitä. Pidämme itsemme kiireisinä ja aktiivisina aamusta iltaan, pakenemme omaa sisintämme tekemiseen. Vähitellen, kun emme kuuntele sisäisen äänemme huutoa, nuo tunteet alkavat näkyä ensin unissa ja sitten myös fyysisinä oireina kuten päänsärkyinä, selkäjumituksina, hartiakipuina ja niin edelleen. Näin minulle aiemmin on käynyt, tällä kertaa tiesin, että haluan toimia toisin. Ja kuten todettua, vuosien itsensä kehittämisen tuloksena, mulla oli taitoa myös tehdä niin ja ottaa tunteet vastaan sellaisenaan. Hassua, miten sellaisestakin osaa olla onnellinen, tuntea iloa siitä, että osaa tuntea surua :)

Eilen sain upean oivalluksen koskien nykyistä olemustani ja itseäni. Aiemmin elämässäni, siis ennen henkiselle polulle heräämistäni, perusolemukseni oli jokseenkin onneton, tai ehkä kyllästynyt ja tasainen voisi olla todellisempi kuvaus. Piti tapahtua jotain todella hienoa ja mahtavaa, että tunsin itseni onnelliseksi. Nykyään onkin niin, että pitää tapahtua jotakin todella kamalaa ja järisyttävää, että tunnen itseni onnettomaksi, koska onnellisuuden tunne on vallitseva olotilani, myös erokriisin keskellä! Olen onnellinen arjen hetkissä: aamupalapöydässä, töihin alkaessani, ruokatauolla, lapsia päiväkodista hakiessa, iltasatuja lukiessa, tässä tätä blogia päivittäessäsni, koko ajan olen pääsäätöisesti onnelinen. Ja tämä on huikea Oivallus! Olen todella kiitollinen, että tajusin tämän asian, ja vieläpä näin joulun kynnyksellä, koska nyt voin elää joulun hetket tiedostaen jatkuvan onnen tunteen, huolimatta siitä, että tänä jouluna perhesuhteemme ovat erilaiset ja ympäristö on hieman muuttunut.

Tästä pitääkin vielä jatkaa sen verran, että lopullista eropäätöstä en kuitenkaan ole vielä tehnyt. Tilanne välillämme on muuttunut, ja katsomme nyt päivä kerrallaan, mitä tästä seuraa. En voi sanoa, että palaamme yhteen, en voi vannoa, ettemme varmasti palaa. Henkimaailman auttajat ovat lempeästi hymyillen kertoneet, että minulle opetetaan tässä keskeneräisyyden hyväksymistä, sen ymmärtämistä, että elämä on aina kesken, valmiiksi ei tulla. Olen ollut aina ihminen joka haluaa päättää asiat heti, aika mustavalkoisestikin, joko niin tai näin, ei välimalleja. Ja siksipä minut on nyt heitetty kuukausien välitilaan. Enkä tiedä koska tämä päättyy. Mutta olen myös ottanut opikseni, enää ei ole kiirettä päättää. Luotan siihen, että tulee hetki, kun "vain tiedän", mikä se päätös sitten on :)

Olin aikonut kirjoittaa myös Enkelivalo-selvänäkijä -koulutuksesta, josta valmistuin tällä viikolla (olen siis koulutettu selvänäkijä!!), mutta koska tätä tekstiä syntyi näin paljon niin jätän tämän asian seuraavaan kertaan. Lisään selvänäkötulkinnat myös Pingalan valikoimaan heti joululoman jälkeen :) Tuo koulutus oli hieno matka, ja haluan kertoa siitä tarkemmin ensi kerralla.

Nyt toivon Sinullekin Rakkauden täyteistä Joulua, Onnen hetkien tunnistamista, ja Unelmia toteuttavaa tulevaa vuotta <3 Muista, että juuri nyt kaikki on täydellisen hyvin <3

Kiitollisuuden aiheet tänään...

Tänään aamupalapöydässä silmiini sattui sanomalehdestä otsikko "Omat lapset myyntiin rahapulassa". Juttu kertoi siitä, kuinka Intiassa on niin köyhiä perheitä, että vanhempien on pakko myydä esikoislapset tehtaisiin tai prostituoiduiksi, että muu perhe selviää hengissä. Jäin tuijottamaan kahta omaa pikkuihmistä, jotka kikattivat ja pelleilivät omiaan minusta piittaamatta, ja nousi kyyneleet silmiin. Yhä edelleen olen sitä mieltä, että on todellakin lottovoitto syntyä Suomeen, ja ylipäänsä länsimaahan, missä kenenkään ei tarvi eikä kukaan voi myydä lapsiaan. Täydellinen muistutus, että vaikka toisinaan arki lasten kanssa on raskasta, niin siltikään en todellakaan vaihtais päivääkään pois. Oon kiitollinen jokaisesta hymystä ja halauksesta, jokaisesta itkusta ja kiukusta. Joka hetkestä, jonka ne elää tuossa minun vieressä. Kiitos, kiitos, kiitos <3

Menin aamulla omien aamutouhujen jälkeen poikkeuksellisesti huolehtimaan erään vanhuksen aamutoimet. Henkilö, joka häntä tavallisesti avustaa, oli tänään reissun päällä ja lupasin käydä katsomassa, että vanha rouva pääsee sängystä ylös ja saa vaatteet päälleen. Siinä aamupalaseurana istuessani jäin seuraamaan, kuinka hitain liikkein hän toimi. Vanha käsi ei enää jaksanut liikahtaa niin kuin nämä omat pikku kätöset vaan pienen rieskanpalasen syömiseen meni nelinkertaisesti se aika ku mulla olis mennyt. Samaten kävely rollaattorin kanssa oli aivan tavattoman hidasta, sentti sentiltä tossua toisen eteen, ja metrin päästä lepotauko. Ensinnäkin nousi heti mieleen, että meneillään oli todellinen kärsivällisyyden oppitunti mulle, joka olen rytmiltäni elohopea. Oli haastavaa hidastaa omaa rytmiään siihen verkkaiseen tahtiin, jolla vanha ihminen toimii. Pisti miettimään, että mihinköhän se aina on itsellä niin kiire... Ja toisena minut valtasi aivan järjettömän suuri kiitollisuuden tunne siitä, että mulla on jalat, joilla kävellä ja muutenkin kroppa, joka toimii vailla moitteita. Näin meille tuodaan eteen näitä muistutuksia, kuinka onnekkaita me ollaankaan, vaikka sen joskus tahtoo unohtaa. Terveys on sellainen perusasia, että siitä ymmärtää iloita vasta kun sen menettää. Ellei saa tämän kaltaisia oppeja. Kiitos siitä, että olen terve ja voimissani <3

Illalla lenkkeiltiin ystävän kanssa ja puhuin tuosta vanhuksen tapaamisesta. Päätettiin yksissä tuumin elää sillä mallilla, että siinä iässä, kun jalka ei enää nouse niin ketterästi, niin voidaan muistella kaikkia ihania juttuja, mitä tuli tehtyä, eikä tarvi katua mitään, mikä jäi tekemättä. Tosin aion kyllä pitää huolen myös siitä, että jalka nousee edelleen, uskon senkin olevan tosi paljon itsestä ja omista uskomuksista kiinni. Minä aion aikanaan keikahtaa niin sanotusti saappaat jalassa... tai ehkä minun tapauksessa paremminki korkkarit jalassa :D Mutta joka tapauksessa, oon niiiin valtavan iloinen, että mulla on elämässä ystäviä, joiden kans tiiän, että eletään rinnakkain ihan oikeasti vielä silloin vanhanakin. Hörpitään sherryä kristallilaseista puutarhassa ja käkätetään.. :) Ja jaetaan elämän ilot ja surut tästä sinne kuolemaan saakka. Miten suuri osa elämästä puuttuis, jos ei olis ketään kenen kanssa sitä jakaa. Miten jaksais eteenpäin, jos ei olis ketään, kehen välillä tukeutua? Miten laimealta riemu tuntuis, jos ne tärkeimmät ei riemuitsisi mukana? Kiitollinen siis jokaisesta teistä Rakkaista <3

Kuten tämän blogin otsikosta ja osoitteesta voi päätellä, Juha Tapio sykähdyttää minua musiikillaan aikas paljon. Minusta biisien sanat on jotenki niin koskettavia, ja persoonakin vaikuttaa hienolta. Toissa iltana eli lauantaina kyseinen artisti oli pitkästä aikaa Hullu Poro Areenan lavalla, ja minä pääsin paikalle katsomaan, jee! Superihana keikka, hirveästi ihmisiä, tunnelma ihan katossa...aah, meni ihan todella sydämeen saakka! Ilta oli muutenkin ihmeellinen ja ihana, ja oon kaikkineen erittäin kiitollinen myös tuosta Lauantaista! Kiitos, kiitos, kiitos <3



Että näistä muistin kiittää tänään... Nyt voi mennä hyvillä mielin nukkumaan ja katsomaan ihania unia, koska ei tällä energialla voi mitään muuta itselleen tilata <3 Elämä on ihan parasta!

Tietoisempi kuluttajanakin

Olen viime aikona pohtinut täällä blogissakin tätä tietoista läsnäoloa ja sitä, mitä kaikkea tietoisemmasta olemisesta seuraa elämässä. Tietoisuudesta, eli itsensä ja tekojensa tarkkailemisesta tässä hetkessä, seuraa paljon kaikenlaista hyvää, joita edellisessä postauksessa erittelinkin. Tietoisuus voi silti tuoda eteen myös aika kivuliaita juttuja ja ajatuksia...

... joista yksi on omien kulutustottumuksian tarkkaileminen ja tunnistaminen. Lueskelin eilen Huili-nimistä lehteä, joka kertoo olevansa Suomen ensimmäinen ekologinen lifestylelehti (kotisivut löydät täältä ). Lehdessä oli useampikin artikkeli, joka pisti miettimään sitä, mitä itsellä tulee ostettua, kuinka paljon ja millä motiiveilla. Pysähdyin oikeasti ajattelemaan sitä tosiasiaa, että tällä hetkellä ihimiskunta kuluttaa 1,5 maapallon voimavarat. Että ihan todella tällä vauhdilla olemme tulossa tilanteeseen, että rakas maapallomme on imetty kuiviin kaikesta... ja mitä sitten tapahtuukaan?? Ja tämä riisto tapahtuu syystä, että...?

Pysähdyin pohtimaan omaa kuluttamistani, omia tapojani ja syitäni ostaa tavaroita. Kuinka usein kaupassa (oli se sitten fyysinen tai nettikauppa) ihan oikeasti tietoisesti harkitsen, että onko tämä tuote minulle todella elämän kannalta tarpeellinen ja tärkeä? Tunsin kyllä kipeän piston sisimmässäni, auts. Olen toki ekologinen monessakin asiassa, suosin luomua ruuassa ja kosmetiikassa, kompostoin jne. Mutta pakko oli myöntää itselleni, että silti ostan todella usein turhaa tavaraa mitä ihmeellisimmistä syistä. Kuljeskelen esimerkiksi vaatekaupoissa aikani kuluksi ja ostan sitten kun on niin kivan värinen tai hauskan mallinen. Olenpa saanut itseni kiinni myös ostamasta mielikuvaa, sekunnin murto-osassa vilahtavaa alitajuista ajatusta siitä, kuinka kaunis, hoikka ja onnellinen olisinkaan tämä mekko/pusero/takki päällä. Tämän ajatuksen tunnistaminen toki vaati juurikin tietoista läsnäoloa, sillä tuo kuva vilahtaa niin nopeasti mielessä, ettei läsnäolematon sitä edes tunnista. Vaan silti tai juuri siksi se vaikuttaa ostopäätökseen.

Valitettavan usein ostan (huomaan sen nyt) uutta, koska vanha on väärän värinen tai muuten vain jo tylsä. Uusia verhoja, mattoja, tyynyjä, kynttiläsomisteita jne. tyrkytetään meille naistenlehdissä, mainoksissa, sisustusblogeissa ja vaikka missä, ja siihen koukkuun meistä aika moni, minä ainakin, ui. Hassusti sorrun ajattelemaan, että juuri nämä kynttilät tai tämä buddhapatsas tekee kotiin paremman tunnelman ja olen siellä sitten jotenkin onnellisempi... Todellisuudessa kaikki tavara tekee meidät pitkän päälle onnettomammaksi, jos sitä on liikaa. Ja nykymaailmassa on.

Tein jo vuoden vaihteessa uudenvuoden lupauksen, etten osta tänä vuonna mitään turhaa. Ja vaikka olen siitä onnistunut aika hyvin pitämään kiinnikin niin silti olen sortunut välillä tiedostamattomaankin ostamiseen. Nyt aion taas tehdä tässä asiassa ryhtiliikkeen. Huomaan myös, että olen perustellut itselleni joitain ostoksia tärkeiksi tai ei-turhiksi, vaikka tosiasiassa ne ovat olleet aivan turhapäiväisiä elämämisen kannalta. Aion siis olla tietoisempi siitä, mitä pajunköyttä yritän itselleni syöttää ja opettelen punnitsemaan hankintojen tarpeellisuutta ihan oikeasti. Kävin tästä aiheesta keskustelua rakkaan ystäväni kanssa, joka on tässä asiassa itseäni paljon taitavampi, ja aionkin omaksua hänen oppejaan tullakseni yhtä taitavaksi kuluttajaksi. Hän on nimittäin ihan oikeasti kuluttaja, joka todella kuluttaa hankkimansa tavarat loppuun ennen uuden ostamista. Ihailen tuota taitoa!

Että tällaista tietoisen läsnäolon harjoitusta tällä kertaa. Lupaan kertoa, miten homma etenee :)

Huumaavia onnen hetkiä

Kuukausi sitten kirjoittelin siitä, että elämä itsessään on harjoitus, kaikkinen pienine hetkineen. Sitä olen pohtinut ja tutkinut viime viikkojen ajan. Keskittynyt uudelleen ja uudelleen käsillä olevaan hetkeen, palauttanut harhailevan mielen menneistä ja tulevista tähän, hengittänyt ja keskittynyt. Ja alkanut huomata, että harjoitus kantaa hedelmää!!! Koen joka päivä häkellyttävää onnellisuutta, joka tuntuu sydämen pohjassa ja oikeastaan koko kehossa. Havahdun joka päivä siihen, että ymmärrän olevani onnellinen ja tyytyväinen, kiitollinen kaikesta, mitä olen saanut.

Edelleenkään elämäni ei ole haasteetonta. Kahden lapsen äitinä ja yrittäjänä voin todeta, että elämä ei todellakaan ole "tullut valmiiksi" vaan jatkuvasti on kymmeniä ja satoja asioita, joita "pitäisi" tehdä... Ja kun ne asiat on hoidettu, on jo ilmaantunut uusia asioita, kymmenittäin ja sadoittain. Elämä on siis jostain näkökulmasta katsottuna jatkuvaa paineen alla elämistä, jatkuvaa suoritusta. Mutta se on päivä päivältä vähemmän näkökulma, josta minä tätä elämää katselen. Kaiken paineen ja arjen kaaoksen keskellä olen alkanut saada helpotuksen juuri siitä tiedosta, ettei mikään koskaan tule valmiiksi. Vaikka kuinka ponnistelisin ja suorittaisin, en koskaan pääse tilanteeseen, jossa voin todeta kaiken olevan tehty, ainakaan pysyvästi. Joten miksi ponnistella, miksi suorittaa? Miksi antaa mielen juosta jo seuraavaan hetken suorituksessa, karata pois ainoasta hetkestä, joka todella on olemassa, ikuisesta nyt-hetkestä? Ei miksikään.

Vähitellen läsnäolo on vahvistunut, vuosien tietoisen työn tuloksena. Edelleen huomaan harhautuvani, en todellakaan osaa vielä olla joka hetki läsnä elämälleni. Mutta suuntaus on selvä. Ja uskonkin, että tämä lisääntyvä onnellisuus on seurausta läsnäolon harjoittelusta. Kun on todella, oikeasti juuri tässä hetkessä, voi myös huomata kuinka onnellinen on juuri nyt. Esimerkiksi juuri nyt, tässä koneen ääressä... voisin pohtia sitä, että pitäisi jo mennä nukkumaan tai että ehtisin ehkä tehdä vielä jotain järkevää... Valitsenkin sen, että huomaan, kuinka ihanan hiljaista ja rauhallista on, ulkona on jo hämärää ja sisällä pehmeää kynttilänvaloa. Kuuntelen koneen hiljaista hurinaa ja nautin siitä, että viimeinkin sain otettua hetken tälle kirjoittamiselle. Seurailen rauhoittuvaa hengityksen rytmiä ja tunnustelen kehon tuntemuksia päivän jäljiltä. En mieti, mitä "pitäisi" vaan ainoastaan olen tässä. Läsnä tälle hetkelle.

Tällä tavalla olen läsnä arjessa. Lasten naurulle. Auringonpaisteelle. Ruokailuhetkille. Hampaidenpesulle. Keskusteluille, toisille ihmisille. Tuulen huminalle puiden latvoissa. Kaatuneelle maitolasille. Pyykkivuorelle. Unohtelen asioita vähemmän, enkä pohdi, että teinkö jo vai enkä tehnyt. Ja sitä myöten äänet kuuluvat paremmin, värit näyttävät kirkkaammilta, aikaa tuntuu olevan enemmän. Ja Onni on syvempää kuin koskaan ennen.