Parina päivänä mielessäni on pyörinyt lukuisia eri asioita, joista voisin tänne kirjoittaa. Nyt kun tämä ruutu on edessäni, en saa mitään mieleen. Tai saan, mutta on niin vaikea valita, mistä alkaa, kun aiheita on niin monta....
Mutta siitä ehkä otankin aiheen. Tietoisesta läsnäolosta ja sen vaikeudesta, kun pää on juurikin täynnä liikaa kaikkea. Meille tuli eilen talo täyteen vieraita ja tekemistä on riittänyt. Olen kokannut, kattanut, tiskannut, pedannut, kaitsenut ja paljon, paljon muuta. Mutta en ole levännyt, kuunnellut itseäni, joogannut, pitänyt kahvitaukoa tai vetänyt syviä henkäyksiä. Ja juuri näinä päivinä hetkien arvokkuus ja ainutlaatuisuus unohtuu, katoaa kaiken hälyn ja kaaoksen taakse. Tämä tuli mieleeni, kun nukutin kuopustani, joka kasteli itsensä ja sänkynsä vesipullon kanssa eikä meinannut millään päästä uneen. Olin vähällä menettää hermoni, "etkö vois jo nukkua ja lakata sotkemasta!!!" Mutta miksi se on niin kamalan vaikeaa vain olla ja katsoa? Miksi mieli haluaa jo eteenpäin? Miksi suunnittelen valmiiksi, mitä kaikkea minun pitää tehdä, kunhan se pieni nukahtaa? Miksi teen mielessäni työhuoneen muuttoa ja huomisen kauppalistaa? Miksi mietin eilistä keskustelua tai harmittelen jotain muuta mennyttä? Miksi en voi vain olla, hengittää ja ihmetellä tuota pientä ähertäjää? Mihin on niin kamala kiire?
Ja kun sain kiinni näistä ajatuksista, keskitinkin mieleni siihen hetkeen. Hengitin rauhallisesti ja syvään. Keskityin katsomaan ja kuulemaan pientä ihmistä, joka ei enää kauaa ole pieni. Kuuntelin alakerrasta kantautuvia ääniä ja nautin siitä, että sain olla hämärässä makuuhuoneessa puoliunessa tuhertavan pojan kanssa kahdestaan. Raollaan olevasta ikkunasta kuului tuulen suhina koivun lehdissä ja ihan aavistuksen hento viileä vire tuntui iholla. Huoneessa tuoksui kevyesti sitruuna päivällä harjoitustyöhön käyttämäni hierontaöljyn jäljiltä. Kaikki olikin ihan hyvin. Kaikki on hyvin, juuri nyt. Istuin siinä vielä muutaman minuutin, vaikka poika jo nukkui.
Näin pienesti ja helposti sain pyyhittyä mielestä kahdessa päivässä kertyneen kiireen ja kaaoksen. Niin yksinkertaisella ja naiivilta kuulostavalla keinolla. Mutta sitä on tietoinen läsnäolo. Että tulee siihen hetkeen ja ottaa hetken vastaan sellaisena kuin se on. Kuulee, näkee, tuntee, haistaa ja maistaa kaiken juuri sellaisena kuin se on. Yrittämättä muuttaa mitään, suunnittelematta seuraavaa hetkeä tai murehtimatta edellistä. Tehokasta, sanoisin. Mutta ei helppoa! Kokeile vaikka :)
Ostin joitakin kuukausia sitten kirjan nimeltä Sterssin hallinnan käsikirja, joka käsittelee juuri tätä tietoista läsnäoloa. Nimi on mielestäni vähän harhaanjohtava, koska ainakin mulle stressi sanana kuvaa jotakin työelämään liittyvää. Onneksi otin kuitenkin kirjan käteen ja selailin, sillä se osoittautui huikean hyväksi työkirjaksi. Siinä on siis ihan konkreettisia harjoituksia ja paljon tilaa omille teksteille. Ja tämän kirjan avulla olen askel askeleelta opetellut tulemaan hetkiin. Eteenkin silloin, kun kiireinen olotila alkaa päästä valtaan ja ihon alla kihisee jatkuva jännitys. Tai jos olen syystä tai toisesta menettämässä itsehillinnän ja raivostumassa esim. lapsille aivan holtittomasti. Olen useammin kuin kerran onnistunut vetämään henkeä, laskemaan rauhassa kymmeneen ja nauramaan päälle. Ette usko, miten hienolta tuntuu!! :) Toki, olen kirjan kanssa vasta luvussa 3. ja muutenki asiassa täysin noviisi. Vielä on pitkä matka siihen, että osaan olla päivän jokaisessa hetkessä läsnä täydellä intensiteetillä. Mutta tässäkin, kuten kaikessa muussakin, tärkeintä on, että matka on alkanut.
No, voisin kirjoittaa tästä(kin) aiheesta paljon pidempään. Mutta alkaa olla myöhä ja ainakin oikeinkirjoitustaito on menossa jo nukkumaan. Joten jos haluan, että tästä joku jotain ymmärtää, edes minä itse joskus myöhemmin, on viisainta lopettaa tähän. Jatkan toisena päivänä ehkä samasta aiheesta, ehkä unista, ehkä Enkeleistä, ehkä Kristallilapsista, ehkä jostain aivan muusta, mistä en vielä edes tiedä mitään! Tältä erää hyvää yötä <3 <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti