Hieman taustaa....

Näin sitä aloitetaan uutta blogia... Kirjoitin aika pitkään toista blogia, joka käsitteli enimmäkseen arkipäivää ja kädentaitoja. Parin viime vuoden aikana paljon on muuttunut ja siksi vanha blogi ei enää tuntunut hetkeen sopivalta. Joten tässä sitä mennään.

Otin ensiaskeleet Henkiselle Polulleni vähän yli kaksi vuotta sitten. Olin silloin puolitoista vuotiaan pojan äiti, loputtoman väsynyt, todennäköisesti masentunutkin ja rikkinäinen toivottuani toista lasta jo pitkään. Tunsin, että apua on saatava, että selviän eteenpäin. Niin päädyin Reikihoitoon, valitsin sen, koska se vaikutti riittävän huuhaalta :) Tuo hoitaja, nykyinen hyvä Ystäväni, juttelikin sitten aivan ihmeellisiä, uusia asioita. Hän näki entiseen intiaanielämääni, josta juontui silloiseen elämäntilanteeseeni valtava vapaudenkaipuu. Lisäksi hän puhui Enkeleistä ja Henkimaailmasta, ihan tuosta vaan, täysin luontevasti. Mulle, järjellä ohjautuvalle, tämä kaikki oli aivan outoa, vähän pelottavaa ja ainakin täysin järjenvastaista. Ja silti kiinnostuin asioista kertalaakista, ja jäin koukkuun, jos tällaista ilmaisua voi niin positiivisesta asiasta käyttää :)

Seuraavaksi ryhdyin tutkimaan tätä uutta alaa kirjojen ja netin kautta. Ensimmäinen kirja taisi olla Elisabeth Haichin Vihkimys, jota suosittelen kyllä edelleen. Olin aikaisemminkin elämässä suhtautunut asioihin ajatellen, että asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa. Mutta nyt tälle ajattelumaailmalle alkoi löytyä vahvistuksia ja asioille nimiä. Huikea tunne! Pian löysinkin itseni Könkään kylältä Henkisen Kehityksen Kesäviikolta Henkisen Tietouden Peruskurssilta. Siellä sattui mm. sellaista, että heiluri kertoi minun olevan raskaana, vaikka itse en siihen oikein uskonutkaan... Asian kuitenkin todisti muutaman viikon kuluttua myös raskaustesti! Tuolla viikolla sain paljon tietoa, uusia Ystäviä ja vahvistusta alkaneelle matkalleni. Oli paljon asioita, joista tuli ajatus, että "hei, näinhän olen ajatellut/toiminut tähänkin saakka". Esimerkiksi holistisuus, ajatus siitä, että ihan kaikki vaikuttaa ihan kaikkeen, oli ollut minun ajatusmaailmassani pitkään. Kävin aikaisemmin keskustelun erään Ystäväni kanssa siitä, että olisinko aikanaa kouluttautunut toisin, jos olisin tiennyt, mihin elämä kuljettaa. Vastasin silloin, että "en muuttaisi mitään, koska yksikin askel vasempaan oikean sijaan olisi voinut muuttaa aivan kaiken emmekä me olisi tässä nyt". Olin tavallaan tietämättäni kulkenut Henkistä polkua jo ennenkin.

Kesän aikana kävin myös Reikin ensimmäisen kurssin. Se oli hieno kokemus, sillä Reikimasterini otti minut kotiinsa keskelle karua ja jylhää Lapinmaata yksityiseen opetukseen. Kurssi kesti 3 päivää ja mielestäni opin valtavasti tuolloin. Reiki ei tosin tuntunut mitenkään omimmalta jutulta minulle, mutta sain keskittyä Itseeni ja Henkimaailman asioihin täysin muutaman päivän ajan. Nykyään annan Reikihoitoja, mutta en oikein edelleenkään usko, että Reiki-energia olisi muusta Healing-energiasta poikkeavaa, tai että kyvyn välittää energiaa voi joku toinen ihminen toiselle "vihkiä". Mutta voi olla, että vuosien varrella opin ymmärtämään tämänkin asian paremmin.

Syksyllä oli jälleen Henkisen Kehityksen Viikko ja tuolloin osallistuin erään englantilaisen meedion kurssille, jolla oivalsin jälleen paljon uutta ja muistin vanhaa. Tuo meedio sanoi minulle: "Näen sinun tulevan ulos suuresta valkoisesta rakennuksesta, jonka jälkeen mediaalisuutesi alkaa ryöpytä esiin, sinusta tulee jonain päivänä meedio". Olin siis raskaana ja ajattelin, että lapsen syntymän jälkeen asiat alkavat edetä, vau! Luin edelleen paljon ja tutustuin moniin eri asioihin. Osa tuntui omilta heti, osa jäi vielä vähän kaukaiseksi. Tuona syksynä aloitimme myös Kehityspiirin, jossa harjoitimme meditointitaitoa ja muita herkkyyksiä.

Niin talvi kului, lukien ja Piirissä käyden. Tietysti myös arkipäivästä huolehtien, mutta siitä en keskity täällä kovin paljon kertomaan. Ajattelin olevani aika pitkällä Itseni kanssa. Että hupshei, lapsi ulos vaan ja siitä sitten Henkimaailmaan seikkailemaan. Kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla!!

Kuopukseni syntyi kevättalvella. Mieheni oli ensimmäiset viikot taukoamatta töissä omassa yrityksessään, kävi käytännössä kotona vain nukkumassa, joten side vauvaan jäi lähes kokonaan muodostumatta. Esikoinen protestoi kiukuttelemalla menetettyä ainokaisen paikkaansa. Ja kuopus oli kiukkuisin vauva, mitä ikinä olen tavannut! Jo muutaman päivän vanhana lapsi oli itkenyt ja raivonnut niin, että soitin vyöhyketerapeutille, että nyt tarvittaisiin koliikkilapselle apua. Lasta hoidettiin 5 kertaa lyhyen ajan sisällä, mutta ei apua. Terapeutti totesi, että "en ole kyllä koko urani aikana tällaista lasta tavannut". Seuraavaksi muutin ruokavalioni täysin, ei apua itkuun, mutta omaan vointiin onneksi kyllä. Kokeilin homeopatiaa, ei apua. Kävimme verikokeissa tarkistamassa, onko jotain allergiaa tai sairauksia. Ei mitään. Lapsi vain itki ja itki. Hiljeni välillä ja jatkoi taas. Ajattelin, että "no koliikki, kestää kolme kuukautta, kyllä minä kestän". Kesä meni. Tuli syksy ja puolivuotispäivä, sama meno jatkui. Lapsi karjui yöt ja isot osat päivääkin. En käynyt vessassa tai suihkussa ilman, että pieni huusi oven takana. Ruuanlaitto, siivoaminen tai mikä tahansa muu kotityö oli mahdotonta, kun pieni karjuja roikkui lahkeessa. Kukaan muu ei kelvannut kuin minä. Jossain vaiheessa viime kevättä laskin, että olin silloin jaksanut yli 400 yötä nukkumatta kokonaisia yöunia. Kannoin ja hyssytin vauvaa kävellen taloamme ympäri varmasti satoja kilometrejä. Ei kuulkaa auennut selvänäkökykyä tai muitakaan huippuyhteyksiä Henkimaailmaan!

Mutta mikä aukesi? Aukesin Itse, Itseni eteen. Niinä karmeimpina öinä viime keväänä, kun itkua oli kestänyt toista vuotta, aloin todella menettää Toivoni, Uskoni ja Mielenterveyteni. Pyysin apua Oppailta, Enkeleiltä, Jumalalta, kaikilta. Eikä mitään tuntunut tapahtuvan. Olin välillä niin vihainen, että karjuin ja tärisin itsekin. Mieleen nousi kamalia ajatuksia: "heitän tämän kirkuvan kakaran seinään", "upotan vaikka saaviin, että vaikenet" jne. Ja kaikki se vain lisäsi pahaa oloa, sillä eihän sellaista oikeasti olisi halunnut tuntea eikä tietysti tehdä. Jälkikäteen ajateltuna totean, että kyllä ne Enkelit olivat auttamassa, koska mitään pahaa ei tapahtunut. Mutta se kauheus ja tuska saivat minut vastakkain itseni kanssa. Jostain alkoi kummuta mieleen lapsuusmuistoja. "Käyttäydyn niin kuin oma äitini", "en halua olla yhtä ankara ja katkera kuin äiti"... Ja siitä pikkuhiljaa aloinkin käsitellä omaa mennyttä elämääni. Lapsuutta ja nuoruutta. Olin pitänyt äitiä täydellisenä ja kantanut valtavaa syyllisyyttä, koska olin ollut niin kauhea lapsi ja teini. Askel kerrallaan muisti aukeni ja paljastui, ettei lapsuuteni todellakaan ole ollut niin ruusuinen ja onnellinen kuin olin ajatellut. Enkä minä toki ole ollut kamala lapsi, ympäristöni (eli äiti) on vain minut sellaisena minulle peilannut. Käsittelin näitä asioita itsekseni ja myöhemmin Rosen-terapiassa, ja hiljalleen moni asia sai uuden muodon. Aloin löytää Itseni ja omat Toiveeni ja Tarpeeni. Niin kuopukseni raivopäisyys sai merkityksen. Vähemmällä tuskin olisin suojauksiani laskenut. Tarvittiin todellinen moukari tulemaan läpi pikkulapsesta asti rakentamastani muurista.

Ja nyt olen tässä. Itsetutkiskelu jatkuu, varmasti läpi Elämän. Kävin toistaiseksi viimeisen kerran Rosenissa muutama viikko sitten ja siellä todettiin, että asiat on pitkälti käsitelty ja anteeksi annettu, koska keho ei enää reagoi samoin kuin alussa. Tunnen, että olen omillani enkä kanna katkeruutta äitiä kohtaan tai häpeä mitään mennyttä. Odotan loppuelämääni innolla, sillä siitä tulee varmasti Upea Seikkailu, jonka ei tarvi koskaan muuttua tylsäksi tai jämähtää paikalleen. Kuitenkin olen oppinut oikeanlaista nöyryyttä, enkä todellakaan kuvittele, että olisin kovinkaan pitkällä Henkisellä tielläni tai että saisin jotakin taitoja ennen kuin osaan niitä oikealla tavalla toisten hyväksi käyttää. Tiedän, että Tässä Elämässä on tärkeintä elää juuri Tätä Elämää, eikä lähteä leijumaan Henkimaailmaan tai muihin ulottuvuuksiin. Oppaat ja Henget auttavat meitä, mutta Elämällä on Tarkoitus, joka selviää vain elämällä hetki kerrallaan. Ja se on juuri niin hienoa!

Tämän blogin aloitaamiseen liittyy parikin juttua. Ensin luin erästä kirjaa, jossa itse kirjailija kuvaili, kuinka kiireistä ja haastavaa hänen arkipäivänsä oli kirjan kirjoittamisen aikoihin, mutta silti Henkimaailma kannusti ja melkein komensi häntä kirjoittamaan. Tuo teksti tuntui jotenkin osuvan minuun, mutta sitten ajattelin, että "niinpä niin, kaikki kirjat ovat nykyisin jotain merkkejä, höpöhöpö, jalat maahan nyt vaan". Sitten sattui niin, että lentokoneessa vieressäni istui kaksi miestä, jotka keskustelivat keskenään jotain. En kuunnellut enkä kiinnittänyt huomioita heihin sen enempää. Kunnes kuulin toisen miehen sanovan "kirjoittaminen olisi nyt kyllä paljon lukemista tärkeämpää". En kuullut mihin se liittyi tai miten keskustelu jatkui. Mutta ymmärsin kyllä viestin :) Olen viime aikoina hankkinut lukuisia kirjoja enkä ole ehtinyt lukea vielä puoliakaan. Mutta kirjoittaminen olisi kuulemma tärkeämpää :) Lisäksi vielä eräs Ystäväni kävi pari päivää sitten kylässä ja kannusti kirjoittamaan nimenomaan blogia. Hän luki aikanaa sitä vanhaa blogiani ja tykkäsi siitä. Halusi lukea uuttakin... Katso, että luet kans :D Muutaman hetken ehdin harmitella, etten ole ymmärtänyt aloittaa tätä jo aikaisemmin, mutta joku tarkoitushan silläkin on. Nyt voi olla alkamassa jokin ihan uusi vaihe, jota en vain vielä tiedä/huomaa...

Ja siksi tässä sitten aloitetaan. Eniten Itselleni. Että kaikki Ihmeet tallentuisivat muistiin, koska niitä tapahtuu jatkuvasti. Mutta kuitenkin myös Sinulle. Jos saat tästä joskuskaan jotain Itsellesi, niin pieni palanen Elämäntehtävääni on toteutunut. Tästä on hyvä alkaa!

P.S. Se kiukkuinen kuopukseni on edelleenkin aika kiukkuinen, kertovat, että hän on Kristallilapsi, joten tulemme varmasti kuulemaan hänestä jatkossakin...